Saattaisipa aamupesun lailla gnosiksen rähmäiset silmämunat vaskata auki
elkasalaisten nykyisillä mailla. Tiedänpä Tigriin rannalla lähellä Seleukia-Ktesiphoniaa
Pattakin paikan ja pojan, jonka nimi on tänään miljoonien vääräuskoisten huulilla;
he huutavat Mania.

Mani meni Intiaan ja palattuaan Persiaan pantiin vankilaan jossa kuoli vuoden 276 keväällä. Valoparatiisin kuningas vei hänet pois aineen pimeydestä. Sitä ennen hän ehti kirjoituttaa profetiansa:

Mani uskoi, että Mooseksen lailla gnosiksen viestintuojia olivat kaikki juutalaisten profeetat, Jeesus, Paavali ja jopa Buddha ja Zarathustra, mutta

hän itse myös. Ja viimeisenä heistä oli hän tietysti se Oikean Viestin Tuoja.

Manikealaisen uskonyhteisön ytimenä oli valittujen ryhmä. Nämä olivat ihmisiä, jotka olivat loitontuneet mahdollisimman kauaksi kiusauksista. He eivät syöneet lihaa eivätkä juoneet viiniä. He paastosivat usein. Heidän tuli välttää luonnon vahingoittamista – Manin mukaan jopa kasveihin katsominen vahingoitti niitä. Vapauttaakseen mahdollisimman paljon hyvän jumalan olemusta he pidättäytyivät sukupuoliyhteydestä ja söivät ainoastaan sellaista kasvisruokaa, jonka katsottiin sisältävän paljon valohiukkasia. Näin he pyrkivät vapauttamaan kasveihin vangittua valoa palaamaan jumalaan, josta se oli irronnut aineellisen pimeyden jumalan kamppailussa valon jumalan kanssa. (Luultavasti juuri tästä on jälkipolville jäänyt kaunis sanonta: Haist kukkanen, jonka lehmä eilen söi.)

Manikealaisuus ei suinkaan kuollut Manin kuollessa. Syyriasta se levisi Pohjois-Arabiaan ja Pohjois-Afrikkaan. Se sai kannattajia myös Palestiinasta ja eteni sitten Armeniaan, Roomaan, josta se levisi Galliaan (nykyiseen Ranskaan) ja Espanjaan. Lännessä se säilyi 500-luvulle asti ja on sen jälkeen aika ajoin putkahtanut esiin eri muodoissa. Idässä se säilyi 1200-luvun mongolivalloitukseen saakka. Kauko-Idässä, Kiinassa ja Tiibetissä manikealaisuus säilyi paikoin 1600-luvulle saakka.

Vaikka tämä kalligrafisiin teksteihin tukeutuva kirjauskonto kytkeytyi Persiassa zarathustralaisuuteen, Mani loi sen luultavasti täysin tietoisesti sellaiseksi, että se pystyi pukeutumaan minkä tahansa sitä ympäröivän uskonnon pukuun. Mani vaatikin tiukasti, että hänen opetuksensa talletettiin väärennysten välttämiseksi tarkkoihin kalligrafisiin teksteihin, joiden koristelunkin hän määräsi...

...mutta mistäpä hän olisi voinut arvata, että joku muu hänen jälkeensä tuleva keksii käyttää ihan samaa ideaa.

Elämä lännen ja idän välissä on aina ollut hankalaa siksi että ristiriitaisia vaikutteita on ollut tuhottoman paljon – aina on ollut joku tunkemassa päähän uusia aatteita ja uskomuksia.
Lännessä uskotaan että uskomalla oikein pääsee kuoltuaan ikuiseen elämään ja idässä uskotaan, että elämällä oikein pääsee pois ikuisesta kuolemasta. Pakkohan siinä välissä on uskoa uskoa ja vähemmän välittää elämästä – Maniakaan kun ei ole enää.