<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Näen unia joita pidän todenpana kuin kipua ruumiissani. Ja se kipu on fyysinen vale, jonka perusteella tunnen eläväni. Nyt minuuteni on taas vanha, täytän tänään 57 vuotta. Mutta unessa voin olla minkä ikäinen vain ja koen kokonaisia ihmiselämiä joskus täysin ilman ajan tai paikan tajua...

 

Aloitan siksi tämän jutun vuoden 1539 toukokuun 10. päivästä koska 27 kertaa 57 on 1539, ja sinä vuonna olin kaksikymmentäseitsemänvuotias. Siitä saan myös maantieteellisen lähtöpisteen, joka on 57 astetta 57 minuuttia ja 57 sekuntia pohjoista leveyttä ja 27 astetta 27 minuuttia ja 27 sekuntia itäistä pituutta. Tässä maankuoren kohdassa olin silloin ihan yksin, vaikka määrätystä syystä kohta on merkitty karttoihinkin: (http://www.polvamaa.ee/index.php?page=274&&PHPSESSID=ea3e4a64220c17ef28006f99e340c9)

 

1.

Makaan Mustjärven rantatöyräällä kuivatellen itseäni kevätauringon porottaessa pilvettömältä taivaalta. On aamuvarhainen. Koillisesta kuuluu Mädajoen kosken kohina ja takaa kuusikosta palokärjen kiihkeää nakutusta. Sammaleinen töyräs ei ole niin korkea, että muutaman kymmenen kilometrin päässä lainehtiva Pihkovanjärven ulappa näkyisi metsän yli. Tiedän sen siellä silti lainehtivan vaikka enää ei tuulekaan. Olimme yöllä soutaneet järveltä veneillä ja jatkaneet sauvoen jokea pitkin muutama kilometri täältä koilliseen olevalle koskelle saakka. Muiden jäädessä veneille kävelin Mustjärvelle yksin ennenkuin aamuaurinko ehti nousta korpitaivaalle. Kiersin järveen laskevalle ojalle ja vielä melkein pimeässä pulahdin suvantoon. Niinpä nyt tikussa nuotion loisteella paistuu paljain käsin pyydetty taimen, jonka savunsekainen tuoksu leijuu ylitseni lounaaseen. Olen tavattoman tyytyväinen aamun rauhasta ja saatuani testata itseäni tammukan pyytäjänä taas. Maaten lämpenevällä hietikolla seuraan pientä mustaa kyytä joka kiemurtelee määrätietoisesti kohti harvaa kortetta kasvavaa rantaa. Sen vauhti hidastuu aurinkoisessa paikassa ja varjon yli mataessaan kyy kiirehtii kuin varoisi jäähtymästä hämärissä kohdissa aamukylmää rantaa. Minulla on nälkä ja muistan lapsuuden kyynpyynnit, mutta tiedän ettei noin pieni käärme maistu yhtä kanaiselta kuin aikuinen ja annan sen luikerrella rauhassa syömään sammakoita rantakaislojen seasta.

 

Takana on pitkä matka joka alkoi viitisen viikkoa sitten Krakovasta. Nyt olen kotona. Rantapusikon takana kuusikon laidassa häämöttää vanha suvun savupirtti. Siitä parikymmentä metriä oikealle aukeaa niitty jonka itäpuolella tiedän olevan kotitaloni, jonka näin viimeksi yksitoista vuotta sitten. En silti pidä kiirettä sillä se ei ole tapana täällä päin maailmaa. Sitä paitsi kaikki muukin kuin ihmiset täällä ovat lapsuuttani ja siten aidointa minua itseäni. Yksitoista vuotta ovat vaikuttaneet. Olen muuttunut paljon ja minun on pakko sisäistyä tähän lapsuuteni ympäristöön ennenkuin tapaan ketään sukulaisiani. Ja paluu kotiin tuntuu jotenkin - kuin anteeksipyynnöltä. Eikä minua odota kukaan. Niinpä makaan aivan hiljaa auringon noustessa metsän ylle. Rantahiekka selkäni alla tuntuu pehmeältä ja lämpimältä.

 

Synnyin vuonna 1512, jolloin Francois Rabelais Lyonissa kirjoitti ensimmäistä tarinaansa jättiläisistä, Luther nimitettiin Wittenbergin yliopiston raamatun selitysopin professoriksi, Erasmus Rotterdamilaisen "Tyhmyyden ylistys" painettiin, Niccolo Machiavellin "Ruhtinas" ilmestyi ja sinä vuonna myös Thomas Moore kirjoitti kirjansa "Utopia" ja Theophrastus Bompastus von Hohenheim eli Paracelsus täytti tasan kaksikymmentä vuotta. Noina vuosina Nikolaus Kopernikuskin käänsi Aristarkhos Samoslaisen tekstejä kreikasta itselleen ja väänsi taivaanvallankumouksellista teoriaansa Frauenburgin observatoriossaan tuskaillen omaa kaniikin asemaansa suhteessa vallanpitäjien jämähtäneeseen maailmankuvaan. Keski- ja Etelä-Amerikassa portugalilaiset ja espanjalaiset tuhosivat kullanhimossaan kaiken mihin pääsivät kiinni – ja Euroopassa Albrecht Dürer ihailijoineen kauhisteli sitä, vaikka luulikin kaiken tapahtuvan jumalan tahdosta. Kun sitten kuusitoistavuotiaana lähdin kotoani maailmalle, siis vuonna 1528 oli syynä Johannes Reuchlin sekä kymmenkunta vuotta aikaisemmin painettu opus " Epistolae obscurorum virorum" eli "Hämäräin miesten kirjeet", jonka minulle antoi isoisäni, venemestari Lauri Laurinpoika. Isoisä nauroi ja väitti Reuchlinin kirjoittaneen kirjan. Hän myös kertoi tietävänsä, että kirjassa mainittu Aldus Minutiuksen kirjapaino Venetsiassa on pelkkää pötyä ja oikea painopaikka on Hagenaussa, jossa hänen velipuolensa Heinrich Gran on sen painanut.

 

Nyt tässä Mustjärven rannalla maatessani tiedän että kirjan kirjoittivat yhdessä Johannes Jäger, joka käyttää nimeä Crotus Rubeanus ja Ulrich von Hutten, joka otti Jägerin alunperin keksimän idean omakseen ja jatkoi "kirjeiden" julkaisemista. Isoisä oli siis väärässä tekijän suhteen, mutta hän tiesi oikean painopaikan.

 

Koko jutun alku juontui siitä että keisari Maximilianus antoi dominikaanien alkaa takavarikoida juutalaisia ja kaikenlaisia muitakin ikivanhoja kirjoituksia muka merkkinä vääräoppisuudesta ja noituuden harjoittamisesta. Saksan alueella takavarikointia johti aluksi juutalaisluopio nimeltä Pfefferkorn. Mutta kun takavarikoinnit levisivät pian Kölnin ja Erfurtin ulkopuolelle joutui Pfefferkorn turvautumaan tunnettujen teologien lausuntoihin, joissa nämä yhtä lukuunottamatta esittivät kymmeniä kerettiläisiä kohtia erityisesti hepreankielisistä kirjoituksista. Ainoastaan Heidelbergin yliopiston heprean kielen professori Johannes Reuhclin vastusti takavarikkoja.

 

Oikeastaan kyse ei ollut vain jostakin yhdestä kirjasta. Isoisäni oli hyvin erikoinen mies ja ennusteli mielellään kaikenlaista. Hän oli nuorena seilannut idän joet ja lännen meret ja tiesi loputtoman määrän kaikenlaisia tarinoita. Lähettäessään minut Reuchlinin luo hän sanoi vain että minun piti oppia heprean kieli ennenkuin dominikaanit ja muut vähäjärkiset ehtivät tuhota kaiken. Näin selitettynä asia tuntuu älyttömältä, mutta jos tietää, että esimerkiksi Paracelcus kierteli ympäri Eurooppaa suuren ja kirjavan seurueensa kanssa kuin kiertävä sirkus tehden ällistyttäviä temppujaan ja esitteli magian oppikirjaansa "De occulta philosophia" saattoi jo arvata mitkä voimat siihen aikaan asettuivat vastakkain. Parempi esimerkki olisi kai Kopernikus, joka ei uskaltanut julkisesti esitellä teorioitaan, mutta sitä ei silloin vielä kukaan tiennyt. Eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta yksitoista vuotta sitten tästä tilanteestakaan – olinpahan vain valmis lähtemään maailmalle.

 

2.

Voisi tietysti luulla, että veneentekijän tyttärenpojan lähteminen 16-vuotiaana jostain Liivinmaan korvesta kauas keskieurooppalaiseen kaupunkiin olisi ollut täysin mahdotonta ja tuhoon tuomittu ajatuksenakin, mutta en minä suinkaan yksin lähtenyt; Põlvasta ja Otepäästä lähti suuri joukko nuoria opiskelemaan Saksaan joka kesä. Kuka tahansa ei tietenkään päässyt mukaan vaan tarvittiin vähintään koulumestarin suositus. Paras tae yliopistoon pääsystä ja oman professorin saamisesta opettajaksi oli kuitenkin maamestarin taikka itsensä piispan kirje osoitteineen, vaikka asia aina ratkesikin vasta professorin itsensä suostumisella ottamaan oppilaakseen. Ja se taas oli useasti vain rahasta kiinni.

Minulla oli sekä piispan itsensä kirjoittama kirje herra professori Reuchlinille että rahaa isoisältä.

 

Muutama vuosi aikaisemmin oli Tarton kaupunkiin tullut Riikasta saarnaaja nimeltä Hermann Marsow ja Wolmarista profeetaksi väitetty turkkuri Melchior Hoffmann, jotka molemmat levittivät uutta Lutherin uskoa ja kauhistelivat saarnoissaan Rooman pappien tekemiä iljetyksiä. Jo muutaman kuukauden kuluttua ihmiset olivat innoissaan kaukana Tarton muurien ulkopuolellakin ja kerääntyivät suurin joukoin kuuntelemaan näitä kahta kapinallista. Vuoden vaihteessa 1525 piispa käski vangita Hoffmannin. Tammikuun 7. päivänä tästä raivostunut väkijoukko alkoi hajottaa Tarton kirkkoja, ensin revittiin Maarjan kirkon pyhäinkuvat ja sitten Jaanin kirkon. Tämän jälkeen väki ajoi matkoihinsa dominikaanit Maria-Magdalenan luostarista ja fransiskaanit Jaakobin luostarista, mutta jättivät Katarinan luostarin ja sistersiläiset rauhaan. Kaikki pyhäinkuvat ja koristeet väkijoukko kantoi torille, jossa ne poltettiin isossa kokossa. Toisena päivänä he tunkeutuivat Nikolain kirkkoon, joka oli kreikanuskoisten ja tekivät saman siellä. Sitten koko ajan kasvanut väkijoukko hyökkäsi Toomemäelle ja hakkasivat tuomiokirkon ovet hirrellä mäsäksi minkä jälkeen ryöstivät vielä tuomiokapitulin herrojen talonkin. Piispa ei voinut eikä tehnyt mitään ja muutaman päivän riehuttuaan väki hajaantui vähitellen koteihinsa. Tuona keväänä kirkkojen hävitystä ei tehty muualla mutta väitetään, että papit kätkevät itse pyhäinkuvia joka puolella.

Tartossa kauppiaitten ja kiltojen valta määräsi miten raati päätti ja kirkonmiesten oli alistuttava. Eikä raati puuttunut tähän, sillä kirkon vallan pienetessä kauppiaitten valta kasvoi raadissakin. Pienemmissä kaupungeissa ja maalla papit ja tilanomistajat olivat vielä voimissaan, mutta kapina levisi tuon jälkeen kaikkialle.

 

Vielä silloin en tiennyt mistä tässä kaikessa oli lopultakin kysymys, mutta isoisän mukaan kapinan takana oli vallan vaihtuminen ja kammottavien tautien leviämisen pelko Liivinmaalle.

 

Saksalaisten ristiritarien johtama Baltian valtaus ja väestön teurastus ei ollut unohtunut eikä maaorjiksi alistettu kansa sitä halunnutkaan unohtaa.

Sata vuotta aikaisemmin vuonna 1410 olivat "Fratres militiae Christi´n" ja "Ordo domus Sanctae Mariae Teutonicorum´in" nimissä maata Kuurinmaalla ja Liettuassa aikoinaan rohmunneiden  palkkasotureiden armeija hävinnyt Tannenbergissä puolalais-liettulaisen schlactan joukoille. Siitä alkoi Saksalaisen ritarikunnan alamäki kaikkialla Baltiassa. Sotaa käytiin silti monella tasolla eikä saksalaisten linnanherrojen vähitellen vaihtuminen puolalaisiin ja liettualaisiin muuttanut tavallisen rahvaan tilannetta ja asemaa miksikään.

 

Liivinmaalla valtaa piti edelleen ja parhaillaan saksalaisen ritarikunnan maamestari Walter von Plettenberg Königsbergin linnastaan käsin, mutta hänen valtansa ei ulottunut Oravaan saakka.

 

3.

  Venemestari Lauri Laurinpojan tila Liivinmaan Oravassa jäi tarpeeksi kauas kaikista vallanpitäjistä, mutta oli silti hyvien ja paljon kuljettujen reittien tuntumassa. Lähellä oli ikiajat hyvänä pakopaikkana pidetty Meenikunnun räme ja ympärillä aarnimetsä, josta sinne piiloutujaa oli turhaa etsiä. Isoisä tunnettiin laajasti eikä kenenkään, joka häneltä veneen halusi kannattanut sitä pakolla pyytää. Siksi saimme olla rauhassa vaikka ympärillä joskus kuohuikin.

 

Kauan sitten, edellisen vuosisadan puolella isoisä oli päättänyt lähteä merille. Tämä tapahtui heti sen jälkeen kun hän oli ollut hanslankarina Tarton tuomiokirkon länsitornien rakentajilla ja pääsi näiden matkassa Lyypekkiin. Sieltä hän oli jatkanut jossakin kauppalaivassa Atlantille. Yli kaksikymmentä vuotta isoisä oli kiertänyt merillä ja jokireiteillä, vaikka oli kyllä välillä ollut maissakin pitkiä aikoja tehden kaikenlaisia töitä satamissa. Hyvin hän tunsi erilaiset laivat galeoneista soutuveneisiin ja kertoikin, että melko pian hän oli päässyt kansimiehestä kirvesmieheksi. Hänen mieliväitteensä oli se, että pohjoisen miehet, siis juuri hänen ja meidän esi-isämme olivat keksineet tehdä veneiden laidat ennen runkoa siten, että laudat veistettiin ja naulattiin limittäin toinen toisensa päälle, ja vasta sitten veistettiin kaaret. Espanjalaiset ja portugalilaiset eivät tehneet veneitään ja laivojaan siten vaan päinvastoin, laittoivat ensin tammesta painavan rungon ja sen päälle tasasaumaan seetrilankut. Siksi etelän laivat ja veneet olivat paljon painavampia ja kömpelömpiä kuin pohjoisessa eikä niitä voinut vetää kannasten yli. Ja vedessä limisaumalaita toimi aivan eri lailla. Vasta hollantilaiset keksivät yhdistää pohjanmiesten veneeseen etelän mallin mukaisen ylärakenteen tasasaumalla. Ja siten syntyi koggi, joka oli kymmenen kertaa nopeampi kuin espanjalaisten galeonit taikka niitä vanhemmat kaleerit, joita voitiin soutaa. Uiskoista ja haapioista taikka siitä miten sisävesillä ja jokireiteillä kuljetaan eivät etelänmiehet tiedä mitään, ne kaivavat maan veneen alta ellei vettä ole tarpeeksi, naureskeli ukko. Uskomaton määrä kaikenlaista osaamista hänellä oli enkä koko lapsuuteni aikana ehtinyt varmasti kaikkea kuulla sitä mitä hän tiesi, saati sitten oppia sitä.

 

Olin ollut Tartossa piispankoulussa neljä vuotta. Kaksi vuotta sen jälkeen tein isoisän kanssa veneitä, opettelin sepäntöitä ja tervanpolttoa enkä ollut aikonut enää jatkaa opintoja. Mutta kuunneltuani ukon juttuja ja seikkailuja toinen toisensa perään oli mahassa alkanut kummasti kutisemaan ja maailma kiinnostamaan. Ja ihan varmasti minua kiinnostikin itse maailma paljon enemmän kuin istuminen koulumestarin tentittävänä tai kreikan ja latinan tankkaaminen kylmissä kirjastoissa. Olin nähnyt useitakin vagantteja eli goliardeja, jotka opintojensa välillä kulkivat ympäri maailmaa, soittivat ja lauloivat kapakoissa ja majataloissa maksuksi ruuasta ja yösijasta. Sellainen elämä kiehtoi minuakin. Isoisä varoitteli tuhlaamasta aikaa mokomaan, mutta osasi itsekin monia lauluja. Opin ulkoa esimerkiksi ”In taberna quando sumus”- laulunkin häneltä, vaikka en edes osannut ryypätä vielä silloin.

 

Maailma kiinnosti, mutta enemmän minä siihen aikaan ihmettelin luontoa, eläimiä, taivasta ja kaikkea sitä miten ne toimivat. Ymmärsin hyvin että me ihmiset olemme kahden valtavan tuntemattoman välissä emmekä tiedä kummastakaan puolesta paljon mitään. Kaikki puhuivat tontuista ja peikoista ja näkymättömästä väestä, joka saa aikaan kasvien ja puiden kasvamisen sekä sen että ne joskus kuolevat ja mätänevät ja muuttuvat maaksi. Tottahan minä silti tiesin, että maassa oli paljon pieniä eläimiä ja pienimmät niin pieniä ettei niitä tavallisin silmin tahtonut nähdä ja siksi pantiin paljon niiden tekemää tonttujen syyksi. Sairaudet olivat kaikkein kummallisin asia enkä uskonut että niitä jumalat levittivät, sillä näin miten eläimetkin sairastuivat joskus ihan samalla tavalla kuin ihmiset. Aina silloin kun näitä ajattelin muistin myös äitiä ja isääni, jotka molemmat olivat kuolleet vuosia sitten…

 

Taivaskin kiinnosti eikä silloin ollut mikään salaisuus se, että taivaankappaleet olivat palloja eivätkä pannukakkuja – johan tuon kuusta näki kuka tahansa että sen pinta kaareutui kuin pallo. Maankin pallomaisuuden näki helposti tyynellä järvellä kun katsoi vastarantaa aivan vesirajasta. Veden pinta oli kaareva. Vaikeata olikin käsittää miksi niin oli ja miten se oli mahdollista. Taivaan voimat myös pelottivat ja mietin monesti lapsena miten tuulta ja ukkosta saattoi joku hallita. Kaikkein kummallisinta oli silti se, että mistä ihmeestä jotkut ihmiset saattoivat tietää tähtien muodostavan sellaisia kuvioita kuin Hirvi, Karhu ja viikate, vaikka itse en niitä nähnyt sellaisina millään. Ja eniten mietitytti taivaassakin se oliko kristinuskon jumalan kanssa vielä pitkäs-ukko, ja miten jako tällä henkien puolella yleensäkin hoidettiin. Outoa oli sekin että vanhat väittivät helvettiä kylmäksi, jäiseksi paikaksi ja kirkkouskovaiset kuumaksi ja tuliseksi. Mutta kumpaakaan kristityistä kirkoista minä eikä isoisäkään paljoa välitetty tässä suhteessa – olivatpahan vaan jonkunlaisia vallanpitäjiä ja vasalleja, joille ei pitänyt paljastaa sitä mitä sisimmässään ajatteli.