Runomitta eli metrum on tulkittavissa abstraktiksi rytmikaavaksi, joka ohjaa kielellisen aineksen järjestymistä ja siten myös rytminkulkua runomittaa noudattavissa teksteissä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Runomitan keskeinen rakenneyksikkö on säe. Säkeet on tapana kuvata kahden tai useamman runojalan muodostamiksi kokonaisuuksiksi; runojalka puolestaan sisältää vähintään kaksi tavua, joista ainakin toinen on nousussa ja toinen laskussa. Yleisimmät runojalat ovat jambi, trokee, anapesti, daktyyli ja peoni. Runojalan käsite on kuitenkin  epäkäytännöllinen ja onkin paljon yksinkertaisempaa kuvata säe säännöllisesti vuorottelevista nousuista ja laskuista koostuvaksi jonoksi.

 

Säkeet muodostavat säkeistöjä. Runon säkeistörakenne voi olla hyvinkin vapaa, ja se saattaa kokonaan puuttuakin; esim. kalevalamittaisessa runossa säkeet eivät kytkeydy säkeistöiksi, vaan ovat runon välittömiä rakenneyksiköitä. Runon rakenne voi olla kiinteä; niinpä sonetti sisältää 14 määrätavalla neljäksi säkeistöksi ryhmittyvää säettä. Yleensä runo kuitenkin koostuu kahdesta tai useammasta samanrakenteisesta säkeistöstä. Riimin eli loppusoinnun olennainen tehtävä on sitoa eriasteiset säkeistön osat kiinteästi toisiinsa. Suomenkielisen runouden säkeistötyypeistä yleisin on kahden säeparin muodostama nelisäe. Koraanin 114 suuraa ovat rytmillistä ja loppusoinnullista proosaa, joista ensimmäinen, avauksen suura käsittää seitsemän jaetta. Persialaisen avestan tekstit ja varsinkin qasida-runot sekä myöhemmät gaseelit olivat lyyrisempiä, ehkä laulettuja runoja jne.

 

Runomitta sinänsä on kielestä riippumaton, ja se voidaankin osoittaa mm. erilaisten graafisten merkkien avulla. Runossa mitan toteuttaa kuitenkin nimenomaan kielellinen aines, yleensä niin että säkeen nousuihin ja laskuihin sijoittuu erilaisia tavuja. Sen perusteella, mitkä kielen ominaisuudet ovat mitan kannalta olennaisia, erotetaan erilaisia metrisiä systeemejä. Esimerkiksi dynaamista systeemiä noudattava mitta perustuu painollisten ja painottomien tavujen vuorottelulle; mm. germaanisten kielten mittasysteemit ovat luonteeltaan tällaisia. Kreikan ja latinan runous taas noudatti durationaalista systeemiä: siinä metristä nousun ja laskun vastakohtaa edustaa kielessä pitkän ja lyhyen tavun oppositio.

 

Suomenkielisessä runoudessa esiintyy ainakin neljä metristä systeemiä. Ehdottomasti hallitsevin on dynaaminen systeemi, joka sijoittaa painollisen tavun säkeen nousuun ja painottoman laskuun. Aivan omaa systeemiään edustaa kalevalamitta, joka asettaa tavujen sijoittumiselle säkeeseen kaksi vaatimusta: pitkä pääpainollinen tavu ei saa esiintyä laskussa eikä lyhyt pääpainollinen nousussa mutta rajoitukset eivät koske säkeen alkua. Kolmas suomenkielen mittasysteemeistä vastaa antiikin runomittaa: siinä lyhyt tavu ei esiinny nousussa eikä pitkä pääpainollinen tavu laskussa. Neljäntenä on tanka- ja haikurunoissakin nähtävä syllabinen systeemi, jossa säkeet koostuvat tietystä määrästä tavuja, mutta tavujen laatua koskevia rajoituksia ei ole ( tankan muodostaa viisisäkeinen säkeistö, eri säkeiden tavumäärä on 5+7+5+7+7.

 

 

Enempää välittämättä mytologisista yhtäläisyyksistä, jotka ovat kulttuurisia, voidaan myös "ikivanhoissa" fonologisissa systeemeissäkin nähdä samoja piirteitä, joita ei voi selittää pelkän sattuman tuotteeksi; ihmiselle on aina ja joka puolella maapalloa ollut erittäin tärkeätä kyky ennustaa tulevaa. Ennustustaito onkin kai vahvimmin muokannut eri korkeakulttuureja ( kuten vähemmänkin tunnettuja) kuin mikään muu "taito". Suomessa sana "arpa" tuottaa suuren sanueen; arvata, arvoitus, arvo, arvostus jne.

Tietäjän noitarummun orba on kalistin. Arba on turkinkielellä "noitua, ennustaa". jakuuttien kielellä arbã tarkoittaa uhraamista. Andeilla puhutun ketsuan kielellä ennustaa on arpaj, japaniksi araware ja tamilin kielellä ari. Latinassa arb-juuri esiintyy arbiter-termissä, joka tarkoittaa johtajaa, taitajaa, tietäjää, ja josta italiaan on saatu tuomaria tarkoittava àrbitro, àrbitrare ( ratkaista, arvioida) sekä lopulta myös àrbitràrio merkityksessä mielivaltainen.

Sanajuuri, jossa yleensä kaikissa kielissä a-foneemin semeemi koetaan "suurena, isokokoisena, merkittävänä" ja siihen liittyvä täryäänne r, joka päättyy huulet ja "hengen" sulkevaan p-konsonanttiin muodostaa melko universaalin ilmaisun, joka symboloi ennustamista.

 

Vanhaan metsästys-kalastuskulttuuriin liittyy aj-juuri, esimerkiksi suomen kielessä sanassa ajaa eli siis metsästää takaa ajamalla. Toisen tulkinnan mukaan juureen liittyy merkitys "hätistää", jolloin ilmaisun voisi ajatella kehittyneen eläimen häätämisestä eteenpäin ajajan huutaessa "ajjj". J-konsonantti liittyy i-vokaaliin, jotka yhdessä muodostavat voimakkaasti ja pitkälle kuuluvan kaikuvan äänen. Suomenkielessä tämä näkyy murteissa, jossa j kahdentuu ja saa eteensä i:n ( ajjaa, aijjaa). Mongolin kielessä vastaava ilmaisu on ajala, kannadan ajana, japanissa ajumi ja ketsuassa aiuai.

Suomen lähikielissä ajaa-sanan synonyymeja ovat; karjalassa ajoa, virossa ajada, mutta saamessa yllättäen vuoggjet, syrjäänissä vojny, votjakissa ujynu ja vogulissa oji.

Pois ajamista suomessa tarkoittaa sana "karkoittaa", josta alkuosasta löytyy universaali juuri "kark". Ketsuassa samaa merkitsee sana karkoj, unkarissa kerget, mongolissa jaria, kannadassa karipu ja japanissa kari, mitkä kaikki ymmärretään myös tarkoituksessa metsästää ajomiesten avulla. Juurella lie läheinen yhteys koiran ärinään.

Täysin toisenlainen ilmaisu syntyy kun edellä olleen aj-ilmaisun eteen lisätään n-konsonantti, jolloin syntyy naj-juuri. Suomessa sanat nainen, naida vastaavat mongolissa nai-sanaa, tamilissa naya, japanissa naii ja ketsuassa naja. Karjalassa, virossa ja vepsässä synonyymi on naine, vatjassa nain ja liivissä naì. Kaikki nämä sanat ovat siis suomen nainen ja naida -sanojen synonyymejä.

 

Suomen kuolla-sanan juuri on "kol", mikä sekin merkityksessä kuolla, tappaa näkyy tamilissa kool, ketsuassa kolloj, mongolissa xoru- ja japanissa korosu ilmaisuina. Suomalaisugrilaisissa kielissä kuolla on vepsässä kouda, vatjassa koolla, virossa koolda, mordvassa kuloms, syrjäänissä kuvny, vogulissa holi, unkarissa hal jne.

Jos haluaisi etsiä juurelle onomatopoeettista alkusyytä, mieleen tulee helposti kuolevan viimeinen henkäisy, jossa soinniton klusiili alussa, " tyhjentävä" vokaali o taikka uo, joka päättyy kielen levittävään lateraaliin l sopii hyvin universaaliksi ilmaukseksi kyseisestä tapahtumasta, joka tuskin koetaan erilaisena oltiinpa missä tahansa.

Suoli-käsitteen juuri "sul-" näkyy mongolin sanassa culu, ketsuan -culi, brahuin kielellä xool ja japanin tsoo. Juuren merkityksen kehitykseen suomessa lie vaikuttanut kalastusvälineiden kuvauksessa tarvittu sol-juuri, joka yhdessä suolena tarkoitti rysien

ja nuottien sekä kalapatojen pyydyksiin liittyvää suolimaista nielua, mikä solmituin verkoin rakennettiin.

 

Mutta sana "solmu" on sinänsä erittäin mielenkiintoinen ja paljastava - ottaen huomioon, että maailman vanhimmat solmut on löydetty Suomesta. Ja solmu on yksi kaikkien aikojen suurimmista keksinnöistä, ja muodostaa hyvin merkittävän mutta huomaamattoman ( itsestään selvyytenä pidetyn) ryhmän yllättävän monimutkaisia innovaatioita, joiden toiminnallista neroutta maallikko ei usein pysty edes aavistamaan.

Germaanithan käsittivät solmut "kyhmyinä" ( engl. knot, saks. knöte). Saksan "knüpfen", solmia,kiinnittää,sitoa on erittäin kuvaava termi, sillä sanan johdos "knubbig" tarkoittaa pahkuraista, möhköistä, äreää, hirveää ja mahdotonta.

Juuresta on johdettu melkoinen sanue, josta esimerkiksi solki, ( joka sekin pitää yhdessä, sitoo kuten solmu) näkyy muinaisnorjassa ja islannissa sanana sylgja ja indoeurooppalaisessa kantakielessäkin selku-sanana, joskin sekin etymologia osoittaa etteivät germaanit ymmärtäneet sanan semanttista puolta lainkaan, vaikka lainasivat sen itämerensuomalaisilta. Germaanisissa kielissä selku on nimittäin etymologinen lähtökohta vääntynyt, taipunut -käsitteille.

 

Sul-juuri muodostaa toisenkin sanarykelmän perustan; suomessa siihen liitetty paljas a-vokaali luo sanan "sula". Juuresta muodostetaan myös sana sulku, joka alunperin merkitsi juoksevaa, virtaavaa esimerkiksi merkityksessä "nuha", mutta sitten myös patoa ja sulkemista. Pitkä a muodostaa verbin sulaa. Vertaus edelliseen germaaniseen merkitykseen tällä sula-sanalla on täysin päinvastainen tarkoitus eli helppo, olla sula, verbinä sulaa, pehmetä. Merkityskenttää hahmottavat sanat solua ja sujahtaa, josta ensimmäisen suhuäänteen vaihtamalla "poksahtavaan" p-konsonanttiin, saa nopeasti tapahtuvat pujahtaa- sanan sekä merkittävän pula-ilmaisun. Pula yhdistettiinkin suomen kielessä aikoinaan sulaan siten, että ns. uhe, uhku-avanto eli itsestään alhaalta päin lämpimämmän veden "puhaltama" sula oli nimeltään pula. Joutua pulaan on johdos tästä. Vaikka samanlainen merkitys jäässä olevana sulana ei kuulukaan kannadan kielen ilmaisuun "suluvu" tai turkin "sulauma" tarkoittavat ne silti helppoa ja sulaa, kuten japanissa surasura ja ketsuassa tsulu. Mistä voi päätellä sul-juurenkin olevan "vanhoissa" kielissä universaalin juuren.

 

Vastaavia juuria on satoja. Jotkut liittyvät toisiinsa aivan yllättävällä tavalla; esimerkiksi edellä mainittu sol-juuri ja puu siten, että puu-sanan ikivanha johdos on puuttaa, puuttua, jonka yhtenä merkityksenä (alkuperäisenä) on tarttua kiinni, takertua pohjaan ( verkko taikka nuotta) - tällöin solmia kiinni ja puuttua ovat synonyymeja.

Synonyymius vahvistuu vielä käsitteiden lähtökohdan vuoksi kun tiedetään, että veneet ja verkot solmittiin alunperin puiden juurilla ja juurista, joten "puuttamisella" saatettiin ymmärtää sitomista ja tarttumista muutenkin. Puu itsessään voidaan suomessa liittää ympäristöön, jossa "maaemä puhuu puut mehistä maan mehiksi maan" - mikä fyysisesti on aivan totta ja ihmeen osuva oivallus.

 

Jur-juuri merkityksessä "kasvin juuri, alkuperä, kotipaikka" on sekin melko universaali.

Suomessa juuri, turkissa jurt, tamilissa ueer, japanissa yurai ja ketsuassa jura merkitsevät kaikki samaa käsitettä. Jos taas vilkaisee suomen jur-alkuisia sanoja, jurahtaa, jurrikka, jurnata, jurnuttaa, juro, juroa, juurakko, juureva, juuri, juuris, juurtaa, juurtua ja juurus, on kaikkissa helposti tuntuva "semanttinen jähmeys" ja paikkaan sitoutuminen, jonka alkuperäksi voi sillekin löytää perin animaalisen ilmaisun, mikä ei ole lainkaan "kielestä kiinni".

 

ratatosk