Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa jakeessa 11 sanotaan näin: " Herra tuli katsomaan kaupunkia ja tornia, jota ihmiset rakensivat, ja sanoi: - Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa. Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta. - Ja niin Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia. Kaupunki sai nimen Babylon, sillä siellä Herra sekoitti ihmisten kielen ja sieltä hän hajotti heidät kaikkialle maailmaan."

Välittämättä lainkaan pohtia sitä minkälaista kiusantekijäluonnetta kyseinen herra tässä edusti, väitän, että tämä opinkappaleen kohta hallitsee edelleen turhan paljoa ajattelua kielten kehityshistoriassa. "Mother Tonguen" etsijöitähän riittää Sheveroschkinista, Ruhlenin ja Bengtsonin kautta aina kotimaisiin P. Hakolaan ja kumppaneihin saakka, joiden työtä vähättelemättä ollenkaan voi kuitenkin nähdä Baabelin tornin kohoavan keskisormen lailla tieteellisen tutkimuksen kämmenestä.

Sitä en kuitenkaan ota niin vakavasti kuin sen, että esimerkiksi suomalaisella populalla tuntuu olevan hyvin syvälle kaiverrettuna täysin väärä kuva omasta ja kielensä historiasta. Näet sen tosiasian esittäminen, että ruotsi ja englanti ovat "historiattomia" kieliä kun taas suomi kalevalaisine runoineen edustaa maailman vanhimpia kieliä – ja kulttuureja, saa monet suomea äidinkielenäänkin pitävät takajaloilleen. Se on kummallista ja tuntuu tosi pöljältä. Osittain siksi

tohtori Hakolan keksimä "Duraljan-kieliperhe" on todella mielenkiintoinen, vaikka onkin puutaheinää ja perustuu väärinkäsitykseen kielten kehityksestä sekin. Aikoinaan Hakolan hypoteesi julkaistiin jopa Language Science ( 1989?) lehdessä. Siinä hän esitti, että suuret agglutinoivien kielten "perhekunnat" uralilaiset kielet ( suomi, unkari, viro jne), altailaiset kielet ( turkki, mongoli jne.), dravidakielet (tamili, telugu, kannada jne), japani sekä ketsua olisivat noin 10 000 vuotta sitten eläneen yhtenäisen kansan puhuman kielen jälkeläisiä. Tälle alkukielelle Hakola antoi nimen Duraljan ( D=dravida, UR=Ural, A=Altai, J=japani, A=Andit). Koska sattumalta viime vuosina olen päässyt tutustumaan ryhmän kaukaisimpaan jäseneen ketsuaan (runasimiin) ja silti törmännyt sielläkin samaiseen Baabelin torniin, esitän näkemystäni lähemmin;

Perusidea siitä, että käyttämämme kommunikointivälineet olisivat yhdestä yhtenäisestä kantakielestä hajonneet näiksi sadoiksi eri käyttökieliksemme on selvästi väärä. Vaikka tämän mallin tiedetään perustuvan myyttiin on se saanut totuuden arvon a priori, ja aiheuttaa valtavan määrän erilaisia harhakäsityksiä etenkin historiatieteissä. Yksi näistä harhoista on erittäin sitkeä käsitys suomalaisten alkukodista Volgan mutkassa tai kansan vaelluksesta Suomeen ja Suomessa. Todennäköisempää onkin esimerkiksi professori K.Wiikin esittämä teoria, jossa kehityskulku on äippäin ja ihmiset ovat paitsi puhuneet yhteen joutuessaan ns. lingua franca-kieltä myös vaihtaneet kieltään varsinkin silloin kun uusi kulttuuri on levinnyt heidän asuinalueilleen. Kielen vaihto ei silti tässä tarkoita sitä että yksilöt olisivat sen tehneet, vaihto tapahtui sukupolvien historiassa. Suomen asutushistoriaa vaivaava käsitys etelästä pohjoiseen siirtyvästä asutetun Suomen ja tyhjän erämaan rajasta on perusteeton, koska todennäköisin kehitys on ollut lähes täysin päinvastainen ja vanhin asutus löytyy pohjoisesta. Mielestäni tässä on tärkeintä nähdä kieli kulttuurin tuotteena eikä toisinpäin. Hakolan Duraljan-teoria perustuu siihen, että hän on löytänyt vähintäänkin tuhat selvästi ja kiistämättömästi samankaltaista ilmaisua samaa tarkoitetta merkitsevänä kaikista näistä kieliryhmistä. Eikä selitykseksi kelpaa sattuma. Kivoja esimerkkejä ovat esimerkiksi "arpa"-sanajuuri, josta tulee suomen arpoa, arpa, turkin arvaa-, ja arba-, ketsuan arpaj, japanin araware, tamilin ari. Kaikilla on merkitys arpoa, taikoa, ennustaa . Vastaavia sanoja on siis Hakolan esityksessä noin tuhat.

Itse ennustan, että yhtäläisyyksiä on monin verroin enemmänkin. Mutta syynä yhtäläisyyteen ei ole yhteinen historia kommunikoinnin alalla, vaan yhteinen lajihistoria. Ihmiset näet ymmärtävät erilaisia äänneyhtymiä, ilmaisuja ja eleitäänkin hyvin samalla tavalla eri puolilla maapalloa. Kun kommunikointiin käytetty kieli "puretaan alkutekijöihinsä" paljastuu pohjalta lajityypillisiä samankaltaisuuksia, joita nimitetään sanojen juuriksi. Ja tämä on se seikka, jonka ymmärtäminen muuttaisi paljon sekä kielitieteen painotuksia ja harhapolkuja, joista sekundääristi seuraavat lukemattomat yleistä historiaa koskevat väärinkäsitykset.

Muutama esimerkki ketsuan ja suomen yhtäläisyyksistä:
jura / juuri; aiway / ajaa; hava / kaava,malli, valumuotti; kantela / soiminen, soiva kello; katka / katkaista; karkoy / karkoittaa, ajaa pois; kurura / keriä kerälle ; qallu / kieli ; killay / kiillottaa, loistaa ; kolluy / kuolla, tappaa ; mallki / malka, palkki ; naya / naida, nainen ; sanampa / sana, merkki, signaali ; culu / sulaa, sula, helppo ; -culi / suoli ; tkiay / takertua, jäädä kiinni ; tiwti / tauti, sairaus ; teqway / tehdä ; tukuy / joukko, lauma ; waru / vaara, mäki, vuori. Ketsuan kieltä on huomattavasti hankalampaa tutkia kuin suomea, sillä murteita on paljon eikä kirjoitetut muodot vastaa välttämättä puhdasta runasimia. Kielen rakenteissa on paljon yhtäläisyyksiä ja esimerkiksi sijamuodot, omistus- ja verbien taivutusmuodot löytyvät molemmista jne. Kuitenkin, vaikka yhtäläisyyksiä on paljon ne eivät taatusti todista sitä että muinainen Andien "runa"-kansa olisi sukua muinaisille suomalaisten esivanhemmille. Mutta sen se todistaa, että käyttämämme foneemikoodiset kommunikointikielet perustuvat ihmislajille yhteisiin äänneyhtymiin (sanojen juuriin), josta voidaan edelleen vedellä monenlaisia johtopäätöksiä koskien sekä kieliä että ajattelummekin perusteita.

Jos siis valitsemme "juuriopin" ja hylkäämme Baabelin tornin kehitysmallina kieliemme moninaisuudelle, joudumme muuttamaan koko joukon muitakin pinttyneitä käsityksiä, joista yksi merkittävimmistä on kuvitelma kielen, identiteetin ja kulttuurin kolmiyhteydestä.
Silloin yksilön identiteetti ei perustukaan äidinkieleen, eikä kulttuuri synnykään kielestä, vaan kieli on selkeästi vain kommunikoinnin väline jonka tuottaa kulttuuri, mikä puolestaan on myös identiteetinkin perusta.

Suomen kielen kehityshistorian virallista kantaa on eniten muokannut kiista siitä tulivatko suomea puhuvat ihmiset maahansa jostain muualta vai onko kieli syntynyt täällä. Joka tapauksessa kirjakielemme synnytettiin vuoden 1540 paikkeilla. Väitetään, että silloin laajalti Fennoskandiassa ja Venäjänkin puolella puhutusta varhaissuomesta M. Agricolan toimesta otettiin vanhaan suomen kieleen sekä länsimurteiden että itämurteiden muotoja – mutta todennäköistä on, että hänen käytettävissään oli erittäin kapea siivu koko kielestä ja varsinkin sen vanhimmat muodot, pohjoiset murteet jäivät auttamattomasti unohduksiin. Se, että muinaisen Kainuun ( = koko pohjoinen Fennoskandia) alueella puhuttiin vanhinta varhaissuomea perustuu arkeologisiin näytteisiin ja siihen, että jääkauden jälkeen asutuksen leviämisen pääsuunta oli koillisesta kaakkoon. Selvin todiste on kuitenkin itse suomen kielessä, joka on selvästi erätalouskulttuurin eikä agraarikulttuurin kieli.

Tämä merkitsi sitä, että kun uutta suomen kieltä alettiin levittää eri keinoin, unohtuivat nuo kirjakielen ulkopuolelle jääneet murteet ja kielen osat vähitellen. Todiste siitä on lukuisissa paikannimissämme, joita ei kyetä enää tunnistamaan mihinkään kieleen. Väkisin vääntämistä sen sijaan on tapahtunut paljon ja tapahtunee edelleenkin. Huvittavinta on se, että vakavissaan eräät puhuvat esimerkiksi Nuuksiosta saamelaisten antamana nimenä.

Yleisellä tasolla Suomenmaan asutushistoriasta vallitsee edelleen täysin väärä käsitys, jonka mukaan suomalaiset (tässä = suomea puhuvat) ovat tulleet alueelle etelästä ja ajaneet edellään yhä pohjoisemmaksi saamelaisia, joiden kuvitellaan olevan alkuperäisempiä kuin tulokkaat. 1970-luvulta Tvärminnen symposiumista alkaen, jossa historiantutkijoiden virallinen kanta esitettiin, todettiin, että suomen kansa on syntynyt lähes nykyisillä asuinsijoillaan eikä ole siten yhtään vähemmän "alkuperäinen" kuin saamekansakaan. Asiasta tuli kuitenkin poliittinen samalla vuosikymmenellä, sillä Suomen valtion hallitus silloisen taistolaisministerin aloitteesta teki virallisen valinnan, jonka mukaan saamelaiset ovat ainoa alkuperäiskansa Fennoskandiassa. Päätös ei siis perustunut vallitsevaan historiantutkimukseen, mutta elää erityisen vahvana sekä yleisissä mielikuvissa että määrätyissä poliittisissa piireissä. Etelän suomalaisille asia on yhdentekevä, mutta pohjoisen ei-saamelaisille asia merkitsee sitä, että heiltä viedään oikeus omaan maahansa ja kulttuuriperintöönsä.

Saamelaisten kansallinen herääminen tapahtui sekin 1970-luvulla, jolloin joukosta erottautuivat 1800-luvun puolivälissä Suomeen Norjasta muuttaneet ns. tunturisaamelaiset. He ymmärsivät jo silloin julistautua myös Suomen lappalaisten edustajiksi. Nähtiin, että varsinaisen suomalaisen kieliperustaisen identiteetin ulkopuolelle oli jäänyt koko joukko ihmisiä. Kyse oli siitä, että kieli antoikin tässä tilanteessa oivan mahdollisuuden:

Vaikka kieli on kulttuurin kuva ja juuri kulttuuri tuottaa kielen, luo ihminen identiteettinsä osin kielen kautta perustanaan kulttuuri. Niinpä nyt kun pohjoisessa Fennoskandiassa oli paljon ihmisiä, joiden kulttuurinen perimä ei ole maataloudessa eikä heidän identiteettinsä perustunut agraariin ympäristöön ja sitä paitsi heillä oli myös kielessään selvä ero varsinaisiin suomalaisiin, alkoi moni uskoa heille tarjottuun saamelaisuuteen. Yhtäkkiä saamelaispolitiikan johdolla olikin aivan liikaa alamaisia.

Joten päätettiin evätä määrätyltä osalta saamelainen status ja äänioikeus sen mukana. Kansalaisuutta ilman jätetyt joutuivat toteamaan olevansa ainakin lappalaisia, kveenejä tai meänkielisiä. He järjestyivät huomatessaan, että saamelaisilla oli tiukka ote kaikkien yhteisistä oikeuksista, joita olivat mm. elinkeinon harjoittaminen ( ns. saamelaiselinkeinot: poronhoito, kalastus ja metsästys), vesioikeudet ja maaoikeudet. Suomessa saamelaispolitiikka oli kuitenkin erittäin taitavasti hoidettua eikä taistelu Fennoskandian pohjoisosan hallinnasta ja omistuksista ole kuin alussa. Parhaillaan oikeusministeriö tutkii Lapin maaoikeuksien historiaa hallintojohtaja Olli Muttilaisen johdolla. Nähtäväksi jää kuka lopultakin pääsee Lappia hallitsemaan.