Normaali ihminen tuskin koskaan tulee ajatelleeksi, että omassa päässään tapahtuva "ajattelu", neuroniensa toiminta on jotain aivan muuta kuin ulospäin suunnattu kielellinen kommunikointi; neuroverkostojen käyttämä "kieli" ei voi olla informaatiota, jonka koodi perustuu välittävän aineen molekyylien tihentymisiin, ääntiöihin eli foneemeihin, vaikka niille onkin kehittynyt länsimaissa tiukka ja täsmällinen merkkijärjestelmä, jonka digitalisoiminen ei ole vaikeata. Digitaalisinahan kommunikointikielten soveltumisen kemiallissähköiseen neuroniverkostoon voisi sentään hyväksyä, mutta ihmisaivot eivät ole binaarikoodilla toimivia tietokoneita. Vaan jotain aivan muuta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kielten tutkijat erottavat ihmiskielet eläinten signaalijärjestelmistä ns double articulation eli kaksoisjäsennyksen perusteella, mikä tarkoittaa sitä, että signaalimerkityksen eli viestin tarkoitteen lisäksi ihmiskielissä kommunikoitu informaatio voidaan pilkkoa juuri noihin perusyksiköihin eli foneemeihin, joilla jokaisella on oma merkkinsä. Foneemeista rakennellaan kielen merkityksellisiä yksiköitä, morfeemeja ja moneemeja. Ihmiskielten näitä merkkejä sanotaankin symboleiksi ja eläinten viestejä signaaleiksi, vaikka myös ihmiset käyttävät signaalejakin - joten kielellisen kehityksen voidaan sanoa kulkeneen signaaleista symboleiksi. Mutta jotain aivan keskeistä liittyy juuri tähän - oletamme myös aivojen käyttämän mentaalikielen kehittyneen vastaavalla tavalla vaikka sen koodi on täysin erilainen. Ja jos oletamme, että olemme muiden selkärankaisten kaltaisia ja mentaalinen kielemme perustuu edelleen "signaaleihin", emme näe sitä kielellisessä toiminnassamme, jossa kielet pitäisi tällöin koodata ja dekoodata aina kun kommunikoimme. Ja miten tapahtuukaan todellinen ajattelu kommunikointikielellä.

 

Kirkko ja sen uskomusjärjestelmät vaikuttivat pitkään kielellisen kommunikaation tutkimiseen ja globaalisti eri kielten ( ja informaatiosisältöjen) arvostuksiin niin, että oikeastaan ennen 1900-lukua tapahtuneesta tutkimuksesta ei kannata paljoa puhua ellei haluta tuoda esille Euroopan ulkopuolella tapahtunutta  korkeatasoista tutkimusta kuten esimerkiksi Intiassa n. 400 eKr eläneen Pãninin esitys sanskriitista. Ja toki kreikkalaisetkin harrastivat aikanaan varsinkin etymologiaa ja laativat mitä erilaisimpia kieliopillisia kategorioita, mutta ehkäpä juuri niiden vuoksi myöhempi eurooppalainen kielitutkimus kahlasi kaulaa myöten latinalaisessa suossa ja raamatun teksteissä aivan viime vuosikymmeniin saakka. Eikä millekään niiden ulkopuolella ymmärretty eikä haluttu antaa mitään arvoa.

 

Evoluutioteoria sai sitten monet kielitutkijatkin valtaansa ja esimerkiksi saksalaisen August Schleicherin mukaan kielet jaetaan kolmeen eri typologiseen muotoon.; ne ovat joko isoloivia, agglutinoivia tai flekteeraavia. Ja hän oletti niiden kehittyneen juuri tässä järjestyksessä niin, että esimerkiksi kiinan isoloivan kielen sanat esiintyvät aina samanmuotoisina; sitten kehittyi agglutinoiva muoto ( suomi, turkki jne), joissa sanavartalot ovat edelleen muuttumattomia mutta niihin liitetään taivutuspäätteitä, ja viimeeksi kehittyi flekteeraava kielen muoto, joissa taivutuspääte muuttaa sanavartaloa niin ettei vartalon ja päätteen rajaa voi erottaa. Näitä kieliä ovat mm kreikka ja latina.

Kommunikointikielten typologia on kuitenkin ollut vain vähän kiinnostava ala ja kaiketi siksi tämä selvästi aivan väärä kategorisointi on jo pitkään muokannut käsityksiämme kielistä ja niiden kehityksestä. Toisaalta haittaa on ollut myös siitä, että itse tutkimus on rajautunut liian kapeaksi, jolloin satunnaiset poikkitieteelliset leikkauksetkaan eivät ole tuoneet esiin kadonnutta käsitystä kokonaisuudesta ja kielten varsinaisesta tehtävästä, mikä ei eroa esimerkiksi selkärankaisilla lajien perusteella toisistaan, vaikka muoto ja tehokkuus vaihteleekin. Paradoksaalista yleisen kielitieteen tutkimusasenteissa on se, että ihmiskielten erottaminen muista eliöiden viestintätavoista ja kielemme pitäminen jonain erityisenä jumalaisena lahjana, on vääristänyt tutkimuslinjoja ja arvottanut kieliä nurinkurisesti – esimerkiksi kiinaa on pidetty kehitykseltään takapajuisena, vaikka on hyvin luultavaa että juuri se on tulevaisuudessa yksi johtavista käyttökielistä myös informaatiotekniikassa.

 

Jos lännessä olisi kiinan kieleen suhtauduttu toisin - näkemällä se eniten puhuttuna kommunikointivälineenä maailmassa, kielenä, jolla on rakennettu useampi korkeakulttuurien sarja, tuhansia vuosia kestäviä filosofioita jne, olisi tänään kuvamme kielistä - myös mentaalisista - luultavasti aivan toisenlainen; kiinan kielet merkkijärjestelmineen näet paljastavat melko helposti sen miten kommunikoimme erilaisin signaalein ja miten ne saavat mentaalisia merkityksiä - eikä kaksoisjäsennyksellä ja erittelyllä signaali/symboli enää olekaan ratkaisevaa merkitystä.

Eikä kokonaisuutta " kommunikointi " tarvitsekaan jakaa sektoreiksi ihmiskielet ja eläinten signaalit, mikä saisi ehkä laajennettua urbaania ymmärrystä takaisin elävän luonnon suuntaan.

 

Piktogrammeihin tukeutuva merkkijärjestelmä on vanha, mutta ei suinkaan alkeellinen ja kehittymätön - tai kehityksessä pysähtynyt, kuten monesti huomaa ajateltavan.

Toisin kuin lännen kielten evoluutiossa, jossa sumeri-kopti-kreikka-latina-linja tuo esiin pelkkiä kuolleita kieliä, on kiina nerokkaan notkeana säilynyt kulttuurin runkona.

Neljäkymmentäviisituhatta sanamerkkiä käsittävä kieli on varmasti vaikea ja hankala oppia, mutta se ei ole kankea, hidas, epäkäytännöllinen, vanhuuttaan sopimaton yms, ja luultavasti järjestelmä voikin tuoda kansalle kyvyn "hypätä yli" määrätyn teknologian tuottaman esteen, jolloin kiinalainen merkkijärjestelmä yhtäkkiä nähdäänkin taas kehityksen kärjessä.( Se minkälaisen kehityksen, onkin asia sinänsä...) Omasta mielestäni parasta kiinan kielessä on kuitenkin sen kirjoitettu kauneus, jonka vertaista ei löydy mistään muualta. Gujaratikin on kaunista kirjoitusta, mutta ahtaampaa kuin persoonallisesti sivelletty sisältö- ja muotorikas kiinalainen kalligrafia.

 

Kiinan kielihän jakautuu perinteisesti kahtia, jossa klassinen kirjakieli edustaa nimenomaan kirjoitettua ( ei puhekielistä ) informaatiota, ja toisaalla on useita murteita sisältävä puhuttu kiina, minkä virallista muotoa sanotaan Pekingin murteeseen perustuvaksi kuo-jy´ksi. Yleispuhekieli perustuu mandariinikieleen ( kuan-hua).

Sanat ovat kaikki yksitavuisia ja taipumattomia eikä niitä voida jakaa samalla tavalla sanaluokkiin kuin länsimaisissa kielissä, sillä sama sana voi toimia lauseessa joskus substantiivina, joskus verbinä tai adjektiivinakin. Meille tavalliset sanojen päätteet korvautuvat kiinassa sanajärjestyksellä taikka apusanojen avulla. Kielessä ( varsinkin klassisessa) käytetään paljon "tyhjiä sanoja" eli sy-tsi, joiden tehtävänä on painottaa, osoittaa verbin tapamuotoa, olla välimerkkinä jne. Sävelkululla eli toonilla on hyvin tärkeä merkitys kommunikaatiossa, esimerkiksi sana "jy" tasaisen korkeana tarkoittaa "muta", nousevana jy = kala, ensin laskeva ja sitten nouseva jy = sade ja laskeva sävelkorkeus antaa sanalle merkityksen "puhua". Nämä neljä eri ääntämistapaa tavallaan nelinkertaistavat tavusanojen määrän. Yllättävää kai onkin, että esimerkiksi Pekingin murteessa näitä perustavuja on vain noin neljä sataa, jotka sävelkorkosysteemi nelinkertaistaa tuhanteenkuuteensataan. Kielen sisältämän sanaston voi kyllä nähdä monimutkaisempanakin, sillä käytännössä tavumerkkejä yhdistellään toisiinsa mitä moninaisimmin tavoin. Niinpä esimerkiksi sataa muodostetaan sade-sanasta, jy sekä siihen liitetystä alas-sanasta, sia, jolloin sataa = sia-jy. Silti kiinan yksitavuiset sanat eivät ole tavuja siinä mielessä kuin omamme, vaan ne myös kirjoitetussa kielessä voi erottaa sanojen liitoiksi. Lauseiden sanajärjestystä vaihtamalla muutetaan sisällön merkitystä; esimerkiksi " ny mai hua ( nainen myydä kukka ) merkitsee " nainen myy kukkia", mutta " mai hua ny " ( myydä kukka nainen) tarkoittaa : "kukkia myyvä nainen". Merkittävää kiinan kielessä onkin se, että se perustuu sanojen merkitysten tietoiseen epämääräisyyteen - siihen, että merkitykset muodostavat sumeita joukkoja, eikä kiinaksi kommunikoiva voi edes olettaa, että kumppanin sanavarastossa hänen ilmaisulleen on täsmälleen samanlainen merkitys. - Ja tällä seikalla on valtava vaikutus,

 

sillä kieli sitoo ihmisen kulttuuriinsa monin eri tavoin. Kommunikaation toiminnallinen keskus neuroverkostoissamme liittyy paitsi sosiaaliseen myös avaruudelliseen paikannukseemme ja kieli välineenä muistuttaa enemmän tutkaa, jonka avulla todennetaan mihin koordinaatiston kohtaan milloinkin sijoitumme. Ellei meillä ole muistisoluissamme verrannollista tietoa, on kielen välittämä informaatio pelkkää arvausta ja haparointia pimeässä. Kieli kuin kieli toimii näet siten, että hyväksymme vain ne totuudet, jotka muistisolujemme antamaan informaatioon verrattuna yhtenevät ulkoa saadun informaation kanssa - tällöin on ensiarvoisen tärkeätä, että se mentaalinen verrokki, mihin saatua informaatiota verrataan, on todella mentaalinen eikä hyväksyminen tapahdu "pinnallisesti" , kommunikointikielten "small talk´ina".

 

Länsimaisessa tehokulttuurissa yhä pahemmin paljastuukin ns rationaalisuuden harha, joka on saanut ihmiset uskomaan kaiken ylittävään järkeensä - siihen, että looginen asioiden jäsentely, luokittelu ja päättely väistämättä tuovat esiin oikean ratkaisun mihin tahansa ongelmaan. Sama harha on saanut ihmisen asettamaan itsensä kaiken muun luonnon yläpuolelle - pahimmillaan oman (luonteensa- ) luontonsakin, joka johtunee siitä, että kieli, joka osaltaan luo kulttuurin, vääristää maailmankuvasta egosentrisen. Länsimaiden siirtomaahistoria osoittaa tämän aivan selkeästi ja vielä selvemmin se näkyy luontomme tilasta. Tietysti syytä näihin olisi typerää asettaa kielelle, mutta ei tätä totuutta voi länsimaisen ihmisenkään niskaan kaataa, sillä ihminen ei suinkaan ole pohjimmiltaan paha - ainoastaan tyhmä uskoessaan kielensä luomaan harhamaailmaan.

 

Jos kommunikointikieltemme rakenne sisältäisi perusolettamuksen, jonka mukaan käsitteidemme merkitykset ovat epäselviä eivätkä rationaalisen ja loogisen eksakteja, joutuisimme kiinalaisten tapaan pohtimaan huomattavasti useammin vastaanottamamme informaation sisältöä, tarkistamaan koordinaatistomme ja kontekstit - jopa sen mitä käsittelemme ajatellessamme yksin. Tuskinpa sillä silti olisi suurtakaan merkitystä länsimaisen ihmisen toimintatapoihin - mutta ehkä pientä valaisua se voisi tuoda suhteessamme kiinalaisiin, joilla jo kieli edellyttää  monenlaisten eri vaihtoehtojen tuntemista.