Käsitteellinen kommunikointikykymme saa meidät ihmiset uskomaan, että olisimme ”rationaalisia realisaattoreita”. Meillä on käytössämme uskomattoman tehokas väline jolla viestimme toisillemme ja jolla kykenemme tekemään loistavia keksintöjä, abstrakteja kuvauksia ja äärettömän vaikuttavia loogisia johtopäätöksiä sekä järkeviä ratkaisuja mitä erilaisimpiin probleemoihin. Mutta olemmeko me kielellisen kommunikointimme ulkopuolellakin yhtä järjellisiä, rationaalisia ja loogisia olentoja?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ja miksi käsitteellisen ihmiskielen rakenne ja evoluutio on niin vaikeaselkoinen.

 

Venäläinen on musikka, tanssii ja laulaa – mutta työssään tuhertaa. Mustalaiset ja mustat mielletään hekin helpommin muusikoiksi kuin loogisiksi rationaaleiksi. Yksilöinä hyvin usea meistä rentoutuu – vapautuu ajattelusta – musiikkia kuunnellen tai siitä nauttien. Onko siis musiikki irrationaalista kieltä ja viestintää, jota ymmärtää tyhmempikin, jopa eläin? Onko meillä kaksi erilaista viestintätapaa foneemikoodinen evolutiivisesti moderni kieli ja sitä paljon arkaaisempi viestintäkeino musiikissa?

 

Karl Bücher väitti aikoinaan, että musiikin alkuperä olisi työlauluissa, joissa rytmi auttoi yhteistä ponnistusta, mutta Alain Danieloun havainto, jonka mukaan varhaisin musiikki liittyy aina uskontoon ja uskonnolliseen kokemukseen sekä mytologioihin pitänee paremmin paikkansa. Jos uskoisi molempia herroja voisi kuvitella, että musiikin alkuperäinen tehtävä on liittynyt joukkojen manipulointiin, suggestioon ja määrätynlaisen tilanteen synnyttämiseen – mikä toimii edelleen. Toisen ongelman muodostaa kysymys siitä kumpi tai mikä oli ensin; soitto vai laulu, rytmi, melodia, musiikkiesitys vai säestys. Ja sitten tietysti pitäisi myös ajatella sitäkin onko musiikki viestintää, tulkintaa, matkimista, esittämistä, viihdettä vai pelkkää ajanvietettä.

Ihmisen itseilmaisussa kielellinen kommunikointi ja musiikki sekoittuvat toisiinsa sulavasti – mutta juuri siihen sisältynee ( mm. Chomskya, Gouldia, Pinkeriä ja Bloomia askarruttaneet) kysymykset siitä miten ihmiskielet ovat kehittyneet ja miksi tarvitaan kielten evoluutiossa käsitettä ”syvärakenne” tai ”generatiivinen kielioppi”.

 

Musiikki tehoaa ja vetoaa kiistämättä ihmisen tunteisiin – ja kuvaa tunnetiloja. Daniel Goleman kirjassaan ”tunneäly” jakaa ihmistunteet kahdeksaan kategoriaan: viha, suru, pelko, nautinto, rakkaus, yllätys, inho ja häpeä. Jokainen tietää kokemuksesta miten nuo tunnetilat ovat tietoisen tahtomme ulkopuolella ja ajattelun keinoin hyvin vaikeasti vaikutettavissa. Aivot ovat kausaalinen kone, jossa määrätty neuroniverkosto aktivoi toisia ja ne taas toisia alueita ja toimijoita. Ilmeisesti tietoinen mentaalinen ”ajattelu” on kuitenkin suhteellisen hidas toiminto verrattuna viestintään, jossa foneemikoodilla ei ole määräävää asemaa. Ja jostain syystä musiikin vaikutus on totaalisempaa. Jo Damon Ateenalaisen Ethos-oppi määritteli tietyt sävelsuhteet tunteiden mukaisiksi niin että jokaista kategoriaa kohti oli oma musikaalinen vastineensa, mutta Golemankaan ei sentään rohkene väittää musiikkia nimenomaan tunneälyn kielivälineeksi. Pythagoras Samoslainen perusti kylläkin koulukunnan kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten, jonka mukaan puhtaiden intervallien sävelet suhtautuivat toisiinsa kuten luonnolliset luvut. Joten jotain perustetta lienee musiikin ymmärtämisessä kieleksi – kielihän matematiikkakin on. Damonin ja Pythagoraan keksintöjä hyväkseen käytti myös Platon, jonka musiikkifilosofiassa kullakin sävellajilla oli oma moraalinen vaikutuksensa: doorinen oli maskuliininen ja rohkea, fryyginen intohimoinen, lyydinen sävellaji valittava ja niin edelleen. Viimeisin antiikin musiikkiteoreetikoista oli Boëthius, joka opuksessaan ”De institutione musica” jakaa musiikin kolmeen lajiin: musica mundana, humana ja instrumentalis.

Boëthiuksen perusteet säilyivät tuhat vuotta ja niihin pohjaa edelleen myös nykyinen länsimainen musiikin tutkimus.

 

Kaikesta tästä huolimatta ( tai juuri sen vuoksi) musiikin vaikuttavuus paljastunee parhaiten tutkimalla ihmisen tunteita – miksi evoluutio säilytti tunteemme vaikka kasvattikin ihmisestä aivoeliön käsitteellisine ajattelukykyineen, jonka avulla meistä tuli ”tahtovia” ja harkintaan pystyviä, vastuullisia eläimiä. Jospa musiikki onkin kehittynyt eri korkuisista ja tajuuksisista merkkisignaaleista, joiden vaste hermostossa on perifeerinen ja linkittyy alkeellisimpien neuroverkostojen kautta mikä tarkoittaa sitäkin ettei musiikin kieli ole erityisen humaani kielten joukossa ja sitä ”ymmärtävät” myös eläimet. Musiikin analysoiminen tästä näkökulmasta lähtien antaisi varmasti mielenkiintoisia päätelmiä – varsinkin jos ajatellaan, että tämän informaatiokanavan etu on sen nopeus verrattuna foneemikoodiseen viestintään ja ajatteluun kommunikointikielellä – siis siihen rationaaliseen ja loogiseen tapaamme käsitellä faktaa. Musiikillahan voidaan silloin manipuloida ohittaen ihmisen oma tahto...

 

Musikaalisen viestinnän alitajunnan kautta tapahtuva totaalisuus ja nopeus tekevät siitä vahvan vaikuttamisen välineen. Itse asiassa kanava on sama kuin hypnoosissa.

Muistaakseni vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassa ”Suggestio” kirjoitti kirkkonummelainen Hypnologian päätoimittaja R.Santavuori mielenkiintoisen artikkelin Kalevalasta ja suggestoterapiasta. Artikkelin lähdeaineistona Santavuori käytti E.Lönnrotin vuonna 1842 julkaistua väitöskirjaa suomalaisten maagisesta lääketieteestä. Hän kuvaa miten kalevalan tietäjä loitsujensa rytmillä - ei niinkään sanojen merkityksillä – suggeroi potilaansa ja vie hänet haluamaansa ympäristöön ja tilaan, jossa tietäjän keinot ovat vahvoja. Kyseisessä opuksessa esitetyt muutkin kokemusperäiset artikkelit osoittavat sen miten tärkeää musiikki on kaikessa suggestiopohjaisessa terapiassa.

 

Kielellisen viestinnän monimutkaisuuteen ratkaisevasti vaikuttava musikaalinen informaatio, jota renessanssiin saakka pidettiin lähinnä ihmisen ja jumalien välisenä aktina ilman käsitteellistä sisältöä, ei helposti avaudu ihmiselle, joka luottaa omaan rationaalisuuteensa. Sen jälkeen kun musiikki alettiin (taas) ymmärtää symboliseksi toiminnaksi ja kartesiolainen harmoniaoppi ( Traité de l´harmonie; J-P. Rameau) toi siihen valtavasti uutta sisältöä. Mutta vasta Guido Adler (v. 1912) älysi erottaa omaksi tieteenhaarakseen systemaattisen musiikkitieteen, josta sai alkunsa mm. nykyiset musiikkipsykologia ja –estettiikka. Silti vieläkään emme tiedä miksi eri konsonanssit ja dissonanssit taikka määrätyt intervallit tuottavat ihmisessä määrättyjä tunnetiloja universaalisti. Musikaalinen viestintä on äärettömän vahvaa – mutta mystistä.