Thsuukisautsi on pirun komea paikka. Aikoinaan kun mannerjää vielä peitti Pallaksen ja Ounastunturien selänteen lainehti pohjoisessa valtava jääjärvi, joka laski vetensä nykyisten Alta- ja Tenonlaaksojen kautta Jäämereen. Tuon sulavesijärven lasku-uomissa oli monta kurua kapeikkoineen, joihin mannerjään tuntureista rouhima hieta ja sen seassa piileksivä raskas aines saostui ja kasautui. Yksi tällainen luonnon muodostama kultaränni oli juuri siinä missä minulla on nykyisin valtaus, kaivos ja kammi. Kuru on reilun kilometrin leveä ja viitisenkymmentä pitkä. Lentokoneesta katsoen se on kuin jäänne maailmantappi-tammesta, mikä olisi seissyt suurinpiirtein vedenjakajalla, Norjan rajalla, lahonnut tuhansia vuosia sitten pystyyn valtavine kelo-oksineen ja kaatunut etelään pohjoisnavalta puhaltavan myrskyn voimasta. Paikalla on enää mahtava viisi penikulmaa pitkä kuoppa.
Väliin kalliorotkoiksi kapenevat kurut ja haarat yhtyvät itse valta-autsiksi, kursuksi, joka kokoontuu ja päättyy hiukan ennen rajaa pystyyn kalliohenkaan. Rajakallion päällä ei kasva enää mitään ja rajan poroaitatolpatkin on jouduttu tukemaan tyvestään melkoisilla kivilatomuksilla, koska kaivaminen kallioon ei ole onnistunut edes valtion tuella.
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Autsikurun mutkassa kohoaa yli kolmekymmenmetrinen pystyjyrkkä kalliopahta suoraan alla virtaavasta Thsuukisjoesta. Pahta on kuin mikäkin pyhä seita, ja vaatii joka kerta ohi meloessa tervehtimään hiljaisella äänellä. Kaikunsa on kolea. Vesi sen tyvellä on mustaa ja syvää. Juuri sellaista missä lymyää ja vaanii joen suurin tammukka tai joskus vaeltamaan lähtenyt tunturijärven äkäinen jättirautukin. Vaikka lie kätkisi vanhoja uhrihopeitakin. Parikymmentä metriä syvänteestä ylävirtaan joki isonee lähes satametriä leveäksi suvannoksi, jonka itäpuoli on kuin rivieran hiekkarantaa. Hieta on ihmeellisen valkeata ja hienoa ihan vesirajassa, mutta ylempänä tumman keltaista ja karkeampaa. Siinä missä vesi hioo rantahietaa, on kapea musta juova rautahiekkaa. Kourassa hieroen siinä näkyy satoja pieniä mustia jaspiksia.
Hietikon takana kurun seinän suojassa kasvaa paksuja käkkyräisiä mäntyjä ja tunturikoivikkoa. Keväiset tulvat ovat lananneet maan tasaiseksi ja se kasvaa vaaleanvihreää nataheinää, kuin puutarhurin leikkaamaa. Vastaranta on rehevämpää ja kasvaa maariankukkaa monen metrin leveydeltä koko suvannon pituudelta. Melkein aina kesäisin kuvaan kuuluu kurun yläpuolella kaarteleva piekana, sekä jostain kauempaa tunturista kuuluva kapustarinnan varoitusääni.
Suvannon rannalla, paikassa jonka ohi helposti kulkee mitään huomaamatta on kammini - aisatuista koivuista soikion muotoiseksi kodaksi rakennettu, metrisellä turvekerroksella päällystetty maja, jossa vinon oviaukon vasemmalla puolella on isoista laattakivistä ladottu avopiisi. Talvella se pitää lämpimänä helposti viisikin kammissa yöpyjää, vaikka yleensä siellä olenkin vain minä yksin. Talvella kalassa, joskus ennen riekkojakin pyytämässä. Kesäisin kammissa nukutaan päivällä ja iltaisin, aamuyöt kaivetaan maata jokivarressa. Paikka on keskellä korundikenttää. Parhaimmat niistä kelpaavat rubiineina mihin tahansa koruihin.
Siellä on kaivos ja rännit, vesiletkut, ojat ja patolaitteet. Kammin ja kaivoksen välillä kurun korkean pahtaseinämän alla on myös kuiva kellariluola, johon kevään viimeisillä lumikeleillä pruukaan viedä kesän eväät ja muut tarvikkeet säilöön - ettei tarvitse niitä selässä kantaa. Mönkijällä paikkaan ei ole asiaa.
Olin toissapäivänä ajamassa kaivokselle normaalia kesätarvikekuormaa, kun lähellä kammia huomasin, että sinnepä olikin tullut vieras. Yhytin jäljet jo pari kilometriä ennen kuruun johtavaa sivukanjonia. Ensin luulin pälvipaikkoja kiertelevää jotosta karhun taikka ahman jäljiksi, mutta lähemmäksi tultuani näin saappaiden polkeneen kuopat soseeseen joskus pari päivää aikaisemmin. Vaikka aurinko oli pahasti jo sulattanut kuoppia, saattoi melko helposti nähdä, että kulkijoita oli vain yksi. Ajattelin, että joltakin poromieheltä on kelkka särkynyt, mutta sitten päättelin, ettei se oikein todennäköiseltä vaikuta, sillä jokaisella liikkujalla on nykyisin kännykät matkassa eikä niin hullua paikallista olekaan, joka pimeään ja lumiseen kursuun painuisi keväällä. Eihän sieltä puhelimellakaan pääse minnekään...
Jo kaukaa näin, että kammin takassa oli tulet. Piipusta nouseva savu leijui kurun yläpuolella kuin jättimäinen musteseitikki - joku piru poltti sytykkeiksi varaamiani tervaksia. Kurun leveydestä johtuen aurinko pääsi paistamaan hyvin kammin edustan tantereelle, jossa oli muutaman aarin verran kesämaata. Keskelle pälveä oli heitetty porontalja. Juuri se, jota säilytän rullalle käärittynä narussa roikkumassa kammin katosta. Ja joku paistatteli päivää alastomana taljalla.
Kokemuksesta tiesin, että moottorikelkan ääni ei kuulu kammille seitapahtan takaa. Vasta siinä vaiheessa kun tulija sukeltaa kalliomutkan ohi, kämpällä olijan yllättää yhtäkkiä maiseman täyttävä moottorin pärinä, jonka kurun seinämien kaiku moninkertaistaa.
Niin kävi nytkin ja täydellisesti yllätetty vieras pomppasi taljalta pystyyn syöksyen sisälle kammiin juuri kun kurvasin siitä ohi ja pysäköin kellarini eteen. Siinä oli vielä toistametrinen lumikinos. Riisuin luuhkan hartioiltani ja heitin sen kelkan istuimelle. Irrotin reestä kuorman päältä lumilapion ja aloin kaikessa rauhassa ( muka!) heitellä kinosta pois kellarinoven edestä. Tokihan olin nähnyt, että vieras oli todella hyvännäköinen, arviolta kolmekymppinen tumma nainen. Eikä ollut ihan helppoa vain odottaa ilmestyksen palaavan näkösälle. Nutukkaat jaloissa ja kinnipeski niskassani olin silti herrasmies - minäkin.
Vasta kun olin kantanut lähes koko kuorman reestä kellariin avautui kammin oviluukku ja mustaan hiihtohaalariin pukeutunut vieras tuli hymyillen luokseni, ojensi hyvin hoidetun kätensä, esitteli itsensä niin nopeasti etten ehtinyt karvalakiltani kuulla nimeä lainkaan. Taisin myös hölmistyä muutenkin; nainen oli kuin itse viattomuus, kasvoilla täysin vilpitön ja avoin iloisuus. Eikä hänessä näkynyt häivääkään hätääntymisestä taikka epätoivosta, jota luulisi eksyneen tai muuten hukkaan joutuneen ilmentävän. Olin ehtinyt muodostaa jo määrättyjä ennakkoluuloja ja kun siinä sitten änkkäsin ja aloin hävetä itseäni, tajusin että nainen puhui venäjää.
Tai ensin kuvittelin kieltä venäjäksi, sitten tsekiksi ja lopulta hänen äidinkielekseen paljastui slovakia. Kommunikoimme kai aikalailla yhtä murteellisella englannilla silti. Ainutlaatuisen erikoista oli se, että slovakkituristi ei ole kovin yleinen tapaus Lapissa, ja vielä erikoisempi yhteensattuma tässä oli se, että minunkin sukujuureni johtavat Slovakiaan. Sitä en siinä vaiheessa älynnyt lainkaan ihmetellä, että vieras taisi puhua aluksi nimenomaan slovakiaa esitellessään itsensä.
Jostain kumman vaistomaisesta syystä taikka vain pelkästä häveliäisyydestä en silti paljastanut, että osasin kieltä vähän ja pikkuriikkiseksi osaksi olin slovakki itsekin, sillä isoisäni isoisän isä oli Brnosta 1800-luvun alkupuolella Viipuriin muuttanut kauppias. Oikeastaan hän oli Slovakian unkarilainen, mutta perimätiedon mukaan äidinkieleltään slovakki ja koska jo pienestä pitäen olin ollut enemmän isoäitini hoivissa kuin omien vanhempieni, olen aina tuntenut tuon keskieurooppalaisen kolkan itselleni läheiseksi - ja siksi opetellut joskus nuorena jopa slovakiaa. Ironista tässä lie se, että sukunimeni
sääännöllisesti liitetään suomalaiseen setelin esimuotona toimineeseen turkiseläimeen, vaikka sen alkuperä minun kohdallani on aivan toinen. Nimen oikea historia vie muinaiseen Määriin ( <http://www.tatrahome.sk/revue/hrady/orava.htm)> - mutta tämähän onkin jo aivan eri asiaa eikä lainkaan liity nyt kyseessä olevaan tapahtumaan.
Nainen kertoi lähteneensä Leviltä kolme päivää sitten moottorikelkkasafarille, jonka päämääränä oli Näätäselän eräkämppä Kittilän pohjoisosassa. Safariporukassa oli ollut toistakymmentä kelkkaa ja useimmissa kuskin lisäksi myös toinen turisti kyydissä. Hän itse ajoi yksinään. Näätäselän kämpällä suurin osa safariporukasta oli yöpynyt. Osa oli jatkanut matkaa tunturien yli Olokselle.
Nainen kertoi heränneensä aamulla hyvin varhain kämpän kuumaan ja tunkkaiseen ilmaan. Oli mennyt ulos ottaen kameran mukaansa. Kun pihamaalta ei ollut saanut tarpeeksi hyvää kuvaa taivaanrannassa kohoavista autereisista tuntureista, oli hän päättänyt ajaa kelkalla hieman kauemmas muka selkeästi merkittyä kelkkatietä pitkin ja löytänyt pienen matkan päästä hienon näköalan, jossa kuvasi aikansa. Melkein heti lähdettyään takaisin kämpälle hän oli huomannut eksyneensä. Oli sitten ajanut kunnes bensa loppui ja jatkoi jalan päätyen lopulta kammiini.
Tarina oli outo, mutta annoin asian olla. Olin kai hiukkasen kiihdyksissä, - keskellä asumatonta kairaa kauniin alastoman naisen kohtaaminen keväällä vaikuttaa kenen tahansa miehen hormoonitasapainoon, ja jottei tämä itsenikin yllättänyt animaalireaktioni olisi näkynyt päällepäin rupesin toimittamaan vieraalleni kahvia sekä jotain syötävää, sillä näin ettei hänellä ollut matkassaan muuta kuin vaatteensa. Niistäkin suurin osa kammissa. Leidi itse ei silti sanallakaan ollut viitannut nälkään tai janoonsa.
Itse asiasssa auringossa makaaminenkin selittyi sekin sitten luontevasti, sillä Irene ( nimi selvisi siinä ohimennen) kertoi riisuneensa kävelystä kostuneet vaatteensa ja asettaneensa ne takkatulen loisteeseen kuivumaan. Kammissa oli kuitenkin ollut liian kylmää ja kolkkoa ja niinpä hän tuli aurinkoon taljan päälle lämmittelemään. Oli siinä nukahtanut ja heräsi yllättäen minun tulooni. Mutta epäilin hänen kertomustaan heti kuullessani sen, sillä olin sataprosenttisen varma näkemieni jälkien iästä - jos nainen oli tullut kammille jo pari päivää sitten,vaatteet olisivat kuivuneet siinä ajassa muutenkin. Varmistin asian polttopuiden määrästä, mutta en puhunut mitään enkä näyttänyt että epäilin Irenen tarinaa muutenkaan. Eihän tuo asia edes näyttänyt kovin tärkeältä - siinä vaiheessa vielä.
Kun sitten hain sisältä tervaksia sytyttääkseni kahvinuotion pihalle, tunsin heti, että kammi oli ollut lämpimänä jo pitempään. Samalla kun mietin syytä valehteluun kyselin naiselta mitä hän arveli muun safariporukan reaktioista; olikohan jo armeijakin hälytetty hakemaan erämaahan kadonnutta turistia...
Irene selitti miten hänet oli varmaankin unohdettu tai sekoitettu Olokselle jatkaneeseen ryhmään kun ketään ei ollut kuulunut hakemaan. Hän kertoi odottaneensa monta tuntia kelkalla toivoen jonkun tulevan ja antavan sen verran bensiiniä että hän pääsisi takaisin kämpälle. Kun sanoin viimeistään kämppään jääneistä varusteista varmasti huomattavan yhden kadonneen, väitti Irene ettei häneltä ollut jäänyt sinne mitään. Asia ilmeisesti lipsahti hänen suustaan, koska nainen meni tämän sanottuaan hiljaiseksi ja katseli minua kuin arvioiden sitä miten reagoin. Mutta minä puhuin vain siitä miten tehokas etsintäorganisaatio Lapissa on helikoptereineen ja lämpökameroineen ja että olisi parasta kiireesti ilmoittaa kadonneen löytyneen etteivät turhaan hälytä koko maakuntaa etsintöihin. Saattaa tulla kalliiksi turha haku, varoittelin.
Kerroin sitten asian olevan helposti tarkistettavissa, minun pitäisi vain ajaa ylös viereisen Porrastunturin päälle ja soittaa sieltä Leville kännykälläni. Aloin tehdä lähtöä ja menin kelkkani luo, irrotin reen, istuin ja starttasin virta-avaimesta...
silloin Irene tuli istumaan taakseni ja otti kiinni vyötäisiltäni. Tunsin että naisella oli yllään pelkkä haalari. Huolimatta poronnahkaisesta paksusta peskistäni naisen rinnat, vatsa ja reidet tuntuivat selässäni ja kyljissä kuin välissä ei olisi ollut mitään. Mieleen tulvahti halu kääntyä ja kantaa tuo vanhan ukonkin kuumaksi saava olento kammiin siitä noin vain sanomatta mitään - mutta hampaat tahattomasti narskahtaen pyysin häntä nousemaan kyydistä ja hakemaan lisää vaatteita päälleen, tunturissa olisi paljon kylmempi kuin alhaalla kurussa, johon aurinko nyt vielä porotti tosi lämpimästi. Hän voisi yhtähyvin kyllä jäädä tännekin, tulisin takaisin puolessa tunnissa, sanoin vielä. Irene nousi ja meni kammiin puhumatta mitään. En jäänyt odottamaan, vaan puristin kaasua ja ajoin melkoisella vauhdilla joen yli välittämättä sulasta. Karvalakkinikin putosi siinä hässäkässä, mutta en huomannut sitä kuin vasta tunturissa, jossa viima jäähdytti mukavasti paitsi päätä myös tunteitani.
Pysähdyin vasta ylhäällä rinteessä. Oli pakko miettiä hetki ihan rauhassa. Jokin tässä jutussa mätti pahasti. Ja kiihotti myös. Melkein jo hakkasin itseäni.
Miksei hänellä ollut kiire päästä ihmisten ilmoille? Miksi nainen oli niin rauhallinen, ei hätäillyt etsinnästä eikä sanallakaan ollut maininnut muista matkakumppaneistaan?
Eikö hänellä muka ollut sukulaisiakaan, jotka olisivat huolisssaan hänestä. Olisiko hän aivan yksin tullut Suomeen? Eikö tuo käytös ollut selvää flirttiä - vai olinko itse kuin metsokukko keväällä?
Rahoituttuani ajoin paikkaan missä tiesin kenttää olevan puhelimelleni, kaivoin sen taskustani ja soitin tutulle safariyrittäjälle Leville. Kyselin Näätäselän keikasta ja mahdollisesti kadonneesta kelkasta turisteineen. Hän ei tiennyt mitään, ja sanoi pari viikkoa aikaisemmin jo lopetetun sen reitin ajamiset, koska Tepastojokihaarat olivat tulvassa eikä kelkkatiet muutenkaan olleet enää ajokelpoiset. Kenenkään turistin tai kelkan hän ei tiennyt olevan kadoksissa. Itsekseni ajattelin; perkele, nainen valehteli!
Kun kaveri sitten alkoi udella että mistä helvetistä olen saanut tällaista tietoa - vastasin vain, että koko homma taisikin olla pelkkää näkemääni unta. Sössötin ja puhuin hiukan epäselvästi, jolloin hän karjaisi ettei hänellä ole aikaa kaikenlaisia humalaisia kuunnella ja lopetimme puhelun päästyämme näin yhteisymmärrykseen.
Sen jälkeen ajoin tunturilaen yli länsipuolelle ja lähdin kohti Thsuukisautsin eteläpäätä.
Kun tulin paikkaan, missä kammille tullessani yhytin naisen jalanjäljet aloin seurata niitä takaperin nähdäkseni mistä asti hän oli kävellyt. Pahaksi onneksi jäljet "nousivat hangelle"; yöpakkasen aikana hanki kovettuu ja kantaa niin ettei siihen jää minkäänlaisia jälkiä. Aloin ajaa ympyrää siinä missä jäljet katosivat. Isonsin ympyrää
aina suuremmaksi löytääkseni jäljet uudestaan.
Homma oli kuitenkin täysin turhaa ja tuloksetonta, joten päätin palata kammille. Tuhatta ja sataa päästellen kiersin tunturilaen kautta takaisin kuruun. Nyt kiersin sievästi jokisulan kammin edustalla ja pysäytin tyhjän rekeni viereen. Kammin ovi oli kiinni eikä naista näkynyt missään. Ovi pysyi suljettuna.
Olin lopettanut tupakoimisen lähes kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta minulla oli silti aina mukana pieni rasia aitoja havannalaisia pikkusikaareja kaiken varalta. Nyt tunsin tarvetta poltella yhden, sillä kammiin meneminen hiukan hirvitti.
Aurinko oli kiertänyt jo lähes länteen ja porontaljani kesämaan keskellä oli varjossa. Nostin sen maasta ja heitin istumapölkyn päälle vielä savuavan nuotion viereen. Kävin katoksesta muutaman klapin ja puhaltelin ne tuleen. Sitten hain sulasta vettä kahvipannuun, joka oli vielä puolillaan jäähtynyttä kylmää kahvia, minkä tietysti ensin kaadoin pois. Ennenkuin vesi kiehui olin päättänyt, että
en välitä paskaakaan totuudesta. Ellei nainen halua kertoa mikä hänet on tuonut jalkaisin keskelle Euroopan viimeistä erämaata, kevään kelirikkoaikana, ilman minkäänlaisia eväitä ja retkitarvikkeita, sattumalta ja kaikista normaaleista kulkureiteistä sivussa olevalle vaikeasti löydettävälle kullankaivajan kammille - olkoon kertomatta. Päätin etten välitä myöskään valehtelusta, safarit sun muut Näätäselän kämpät ja eksymiset saisivat olla, kaipa hänellä oli sellaisia omia syitä valehdella jotka minulle eivät kuulu. Joten olkoon. Nyt suhtautuisin tilanteeseen vain hetki kerrallaan; nainen ei näyttänyt myöskään hullulta eikä hullummalta, joten antaisin tapahtumien vain edetä itsekseen. Kukaan ei ollut eksynyt eikä kukaan hakenut ketään. Sen sijaan me olimme täällä.
Hain kellarista uuden kahvipakan ja keveästi kuivattua poronpaistia, jonka panin tikun nokkaan lämpiämään. Kahvin ja paahtuneen paistin tuoksujen yhtyessä sytytin uuden sikarin. Se ei ehtinyt kulua edes puoleen, kun vieraani tuli haukotellen ja oikoen jäseniään kammista istuen viereeni toiselle pölkylle, jolle kiireesti siirsin taljan altani.
Samalla kun tarjosin puukkoa ja paistia tikun nenässä sekä kaadoin hänelle kuksaani kahvia - kerroin etten enää uskonut sanaakaan hänen tarinastaan ja pyysin kertomaan totuuden. Lisäsin vielä, että veisin hänet kohta autolleni ja sillä Leville takaisin - jos hän nyt olikaan sieltä lähtenyt liikkeelle. Irene vuoli kuumasta poronlihasta siivun ja söi selvästi nälkäisenä. Joi sitten kahvia pienin kulauksin, ja alkoi kertoa:
Hän sanoi asuneensa koko ikänsä pienessä Selce-nimisessä vuoristokylässä lähellä Banská-Bystrican keskislovakialaista kaupunkia, jossa kävi koulunsa. Hän asui kahdestaan veturinkuljettaja-isänsä kanssa. Sanoi lapsuutensa olleen onnellisen. Kylä oli ikivanha, mutta suurin osa siitä kuului kaivoskombinaattiin, joka tuotti antimonihohdetta. Malmi vietiin Martinin kaupunkiin 60 km päähän terästehtaille junalla, joka kulki lukemattomien tunneleiden läpi. Irene kertoi lapsuudestaan, jolloin oli isänsä mukana malmijunassa nauttien suunnattomasti radan tunneliosuuksista, jolloin valaistus veturissa muuttui ja hänen isänsä oli naurattanut ilmeillään tytärtään.
Veturin mittaritaulun valo oli heijastunut isän kasvoihin alhaalta päin ja tämä oli väännellyt naamaansa milloin minkäkin satuhahmon mukaiseksi. Isänsä olikin ollut aivan mahdoton tarinankertoja ja pidetty juttukaveri myös muun rautatieporukan piirissä.
Jos joku poromies olisi silloin kiikaroinut meitä ja nähnyt miten nainen ilmehti ja miten se nauratti minuakin, olisi taatusti arvellut hokmannilla olevan osuutta asiaan. Ainoa mikä minua alkoi vähitellen humalluttaa, oli silti tuo nainen.
Hän kertoi myös nuoruudestaan, siitä miten haaveili muuttavansa Saksaan tai USA:aan, jossa kaikki silloin hänestä tuntuivat olevan rikkaita, kauniita ja jotka saivat tehdä mitä halusivat. Hän oli valmistunut 26-vuotiaana kemian insinööriksi Banská Bystrican vuoritieteellisestä instituutista ja mennyt samana vuonna naimisiin tsekkiläisen opiskelutoverinsa kanssa. He molemmat harrastivat slalomia ja viettivät talvilomansa säännöllisesti Tatran hiihtokeskuksissa. Silloin hän oppi rakastamaan vuoria, metsiä ja puhdasta luontoa. He tekivät yhdessä myös paljon vaellusretkiä.
Lapsia he eivät halunneet edes sitten kun aloittivat työnsä Tshekin puolella Lochovicen optisia kuituja valmistavassa tehtaassa. Sanoi sen olevan Prahan ja Plzenin puolivälissä. Muutama vuosi sitten hänen isänsä oli kuollut, äitiään hän ei muistanut lainkaan. Molemmat vanhempansa olivat kuitenkin ennen hänen syntymäänsä asuneet Martinissa, jossa olivat kumpikin olleet suuressa veturitehtaassa töissä ja Selceen muuttivat vain isänsä ja hän alle vuoden vanhana. Irene oli isänsä haudalla päättänyt muuttaa takaisin Slovakiaan ja erota miehestään. Syytä välirikkoon hän ei kertonut. Toissavuoden syksyllä hän oli sitten muuttanut takaisin kotimaahansa. Oli saanut töitä Trstenásta läheltä Puolan rajaa uudesta matkailukeskuksesta, jossa toimi hotellin siivoojana, oppaana ja hiihdonopettajana.
Olin kuunnellut hiljaa vain muutaman välikysymyksen tehden ja lisäillen hiljakseen puita nuotioon. En muista läheskään kaikkea mitä nainen kertoi tuona yönä, mutta suurin piirtein noin hän tarinaansa kertoi.
Aurinkokin alkoi taas paistaa matalalta kurua pitkin. Kohta se käväisisi näkymättömissä ja kohoaisi taas koillisen taivaalle. Pimeäähän enää ei tulisikaan, mutta ilma kylmeni muutamiin pakkasasteisiin. Kettu kuului haukahtelevan jonkun sadan metrin päässä pohjoiseen. Jokisulassa, jonka yli olin ajanut, narskutteli yksinäinen urostelkkä heittäen päätään taakse ja nostaen nokkansa pystyyn...
Odotin, että Irene olisi viimein kertonut syyn ja keinon millä pääsi Leviltä tänne kammilleni - matkaa oli yli sata kilometriä eikä hän sitä taatusti ollut kävellyt. En silti sanonut ajatustani ääneen. Kunhan kuuntelin naisen puhetta, johon englannin joukkoon livahteli yhä useammin slovakiankielisiä sanoja. Ja hän jatkoi;
Trstenán hotellissa ja laskettelurinteissä kävi paljon venäläisiä ja saksalaisia. Olivat kumpikin äärimmäisen ärsyttävästi käyttäytyviä, hotellin keittiössä jopa vihattiin venäläisiä, jotka saattoivat tilata koko menun kerralla pöytään sotkien sitten kaikki sekaisin - ja saksalaiset taas kohtelivat kaikkia yhtä ylimielisesti ja kylmän alentuvasti mutta olivat kitupiikkejä laidasta lukien. Hänen ensimmäinen talvisesonkinsa oli mennyt loistavasti, mutta itse matkailuyritykselle se oli ollut taloudellisesti vaikea, kuten viime talvikin. Kesä siinä välissä oli ollut kohtuullinen ja ihmisiä näytti kiinnostavan ne suuret luonnonpuistot, mitä Slovakian puolelle oli perustettu äskettäin ja jotka yhtyivät vanhoihin puolalaisiin suojelualueisiin, joita oli paljon heistä itään Zakopanen seudulla. Kesäsesonki ei kuitenkaan tuottanut läheskään siten kuin laskettelubisnes. Moottorikelkkailua Levillä hän piti ainutlaatuisena ja kertoi ettei heillä ollut kelkkoja lainkaan. Täällä hän sanoi nähneensä enemmän kelkkoja kuin oli kuvitellut olevan koko maailmassa. Itse hän ei ollut uskaltanut silti kokeilla ajamista...
Juuri nyt talvisesongin päätyttyä heillä oli ainoa henkilökunnan loma ennenkuin kesäsesonki alkaisi.
Ja sitten turistivieraani kertoi miten oli aivan yllättäen saanut päähänsä lähteä Suomeen jääkiekkofanien mukana katsomaan miten Slovakia voittaisi maailmanmestaruuden. Matkaan hän ei ollut ehtinyt varustautua juuri ollenkaan ja kun ei itse välittänyt vähääkään itse kiekkoilusta, eikä ollut raaskinut lippuakaan ostaa, päätti tulla sen sijaan Leville vain pelkästä uteliaisuudesta. Hän kertoi kuulleensa sen olevan Suomen suurin matkailukeskus ja nähdäkseen myös Lapin, oli päättänyt lentää Kittilään Helsingistä.
Irene kertoi pitkään myös siitä miten hän oli yllättynyt Suomen siisteydestä ja vauraudesta sekä metsien määrästä ja varsinkin ihmisten ystävällisyydestä ja rehellisyydestä. Mutta yllättävän kallis maa tämä oli ja osittain siksi hän ... Nainen keskeytti lauseensa. Taisi pitkittää sillä karmean totuuden pakollista kertomista....
Levillä hän oli kyllä vuokrannut lasketteluvälineet päiväksi, mutta ihmetteli samalla rinteiden pienuutta ja laskettelumahdollisuuksien vähäisyyttä, vaikka ymmärsikin hyvin kauden olevan täälläkin lopuillaan ja suurimman osan rinteistä suljettuina. Toisen iltansa hän oli viettänyt Hullun Poron yökerhossa, johon porukkaan ei oikein ollut sopeutunut ja siksi oli mennyt juttelemaan ulkona hassusta mopogrillistä hodareita myyvän miehen kanssa.
Kun Irene kertoi tämän, minulle valkeni koko juttu ja aloin nauraa itsekseni; enpä olisi mitenkään osannut arvata jutun kääntyvän tämmöiseksi - perhanan Erkki. En ollut osannut yhdistää mitenkään tuota kieltämättä hiukan omituisella huumorintajulla varustettua vanhaa lapsuudenystävääni tähän tilanteeseen lainkaan.
Nainen katsoi hetken kummissaan hihitystäni ja tajusi sitten, että tietysti tunsin tuon makkarakauppiaan ja arvasin lopulta koko juonen. Helpotukseni oli suuri ja vaikka koko juttu olikin pelkkää pilaa, nautin siitä nyt tavattomasti. Niinpä hän kertoikin avoimesti, miten oli saanut mopogrillimieheltä maksun ja kyydin, sekä tarkan selostuksen minusta, kammista ja reitistä sinne. Tätä ennen kaveri oli maalaillut sanoin ja elein paikastani ja sitä ympäröivästä avotunturista mielikuvituksellisen ihanan kuvan, jota Irene ei voinut enää vastustaa. Oli ollut puhetta myös siitä, miten minä vielä varmasti veisin parhaimmille näköalapaikoille - kunhan selviäisin ensin jutkauksesta.
Erkillä oli ollut auto ja peräkärryssä moottorikelkka, joten kun he aamuyöllä pysähtyivät maantielle hiukan toistakymmentä kilometriä kurun päästä, olivat ottaneet kelkan kärrystä ja ajaneet ylös tunturille, josta Erkki näytti naiselle kammini, vei sitten kurun päähän ja lupasi hakea kolmen päivän päästä pois ellei mitään kuulu. Ja kun hän vielä tiesi tarkkaan milloin olin tulossa kesätarvikekuorman kanssa tänne, oli ollut suhteellisen helppoa yllyttää nainen tänne ja evästää sopivilla valheilla. Muutama päivä sitten olin käynyt ostoksilla Kittilässä, jonka viinakaupan kautta tilaan ostokseni ja juuri siellä taisin viimeeksi tavata kyseisen makkarakauppiaankin. Ajattelin itsekseni, että kaverini taisi hiukan erehtyä naisesta - luuli kai tavalliseksi venäläiseksi, joiden tuoreudesta ja vaihtuvuudesta kuulemma Kittilän poliisi pitää hyvää huolta nykyisin.
Irene näytti vielä mihin oli piilottanut reppunsa ja kertoi miten oli nauttinut luonnon puhtaudesta ja äärettömästä hiljaisuudesta ne lähes kaksi vuorokautta mitkä vietti kammilla ennenkuin minä tulin. Hän sanoi jännittäneensä kauheasti kun kuuli kaukaa moottorikelkan ääniä, ja sanoi ihan oikeasti pelänneensäkin siitä asti kun suostui juoneen, mutta todellakin yllättyneensä kun sitten yhtäkkiä ilmestyin kuin tyhjästä.
Silloin kun jäin heilumaan lapion kanssa tulematta heti perässä sisälle - oli Irenen pelko vasta poistunut - Nauroi ääneen samalla kun sanoi ettei tahallaan alasti ollut ...
Vain lyhyen hetken minua epäilytti vielä tämä tarina - nimenomaan se kohta mihin kaikkeen Irene oli Erkin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan lupautunut ja maksun ottanut vastaan - mutta ei keväällä ja tunturissa sellaiset asiat mitään merkitse. Elämä on ihahaata...
Joku ulkopuolinen tarkkailija varmaankin olisi nähnyt tilanteen sellaisena, että ystäväni, jolla on perin kiero huumorintaju ja kolhuja saanut moraali, palkkasi venäläisen naishuoran ja kuljetti sen eräkämpälleni salaa yllättämään minut - viattoman, vähän äreäksi höperöityneen yksinäisen ukkoparan. Nainen oli, muutenkin kuin kasvoiltaan, tavattoman kaunis ja uskomattoman julkea. Oikea poikamiehen märkä haave - muttei läheskään niin halpa ja kevytkenkäinen kuin saapas luulisi. Tykkäsi silti ultrakeveistä nutukkaistanikin niin, että kun vihdoin maltoin lähteä kylillä käymään, jouduin ajamaan sinne moottorikelkalla sukkasillani ja suurin osa lumestakin oli ehtinyt muuttua tulvavesiksi...
Nainenhan ei silti ollut venäläinen eikä ole edes huora - vaan todella älykäs nuori slovakialainen turistineito, joka yhteisellä sopimuksella päätti tästä määrittelystä tietämättömänä pitää loputkin lomastaan tuolla vaatimattomalla turvekammillani Tshuukisautsin tunturikurussa. Ja niinpä me kävimme siellä kokonaisia kevätöitä kestäviä - keskusteluja;
Olin 80-luvulla opiskellut hiukan Neuvostoliitossa, nimittäin venäjää Murmanskin meriupseeriakatemiassa muutaman kuukauden intensiivikurssin. Kielen ohella koulutusohjelma tietysti sisälsi "marxilaista filosofiaa" neukkumalliin väännettynä. Silloin sille ei kukaan uskaltanut ääneen nauraa, vaikka jokaikinen ajatteleva olento esiripun sillä puolella tunsi selän kautta vatsassaan neuvostoliittolaisen kommunismin sulattamisen ja lopulta karun todellisuuden, jossa kaikki kokonaisenakin nielty muuttui pelkäksi paskaksi. Asioiden pureksiminenhan olikin kiellettyä varsinkin heillä mutta myös meillä - ulkopoliittisista syistä.
Huolimatta siitä, että opiskelin venäjää neukuissa, en ole koskaan ollut kommunisti ja tunnustan senkin, että marxilaisuus ja sosialismikin ovat ideologioina jääneet vieraiksi.
(En silti haluaisi tunnustaa, että sensijaan olin erään kokoomusnuorten paikallisyhdistyksen puheenjohtaja ja aikanaan taisin hakea samaa paikkaa I.Kanervan kanssa - mutta se tapahtui alaikäisenä, joten olin lähinnä syyntakeeton.)
Silloin Murmanskissa lihakauppiaat ja muut rikolliset pitivät meitä kurssilaisia "eestiprikaatin" vakoojina, joita siellä varmaankin liikkui tarkoituksessa kitkeä rikollisuutta ja vastavallankumouksellisuutta - luulo oli kiva siksi, että jopa puolueen aktiivi pintaporukka jätti meidät rauhaan. Eikä lahjapuheita tarvinnut pitää montaakaan päivässä. Rehellistä keskustelua ei silti kenenkään kanssa voinut syntyä - paljastumisen pelko oli totaalista.
Niinpä nyt kun pääsin ahdistelemaan ihmistä, joka oli syntynyt ns sosialistisessa yhteiskunnassa juuri niihin aikoihin kun Tsekkoslovakia palautettiin kuriin ja järjestykseen - käytin tilaisuutta ja arvelemaani läntistä etulyöntiasemaa tietenkin häikäilemättömästi hyväkseni.
60-luvun loppuhan oli erikoista aikaa, Pariisin toukokuuta 1968 monikaan ylioppilas tuskin unohtaa. Ja vielä vähemmän Prahan kevättä samana vuonna. Erikoista olikin kai se, että nuoriso itäblokissa vaati vapautta sosialismista ja lännen nuoriso taas vaati toteutettavaksi sosialismia ja vapautta kapitalismista. Kuumia nimiä olivat mm Marcuse, jonka puheet sytyttivät Kaliforniassa Berkeleyn kampuksella opiskelijat mielenosoittamaan keskiamerikkalaisten sissijärjestöjen puolesta; Ranskassa punainen Danny, joka Nanterren yliopistolla johti valtausta; ja Saksassa Rudi Dutschke, joka yritettiin jopa tappaa. Meillä Suomessa seurattiin maailman tapahtumia ja ääriradikaaleinta oli kai Maon pienen punaisen kirjan julkinen levittäminen kouluihin.
Niin, olihan se "vanhan valtauskin", ihahahaa. Ja sitten kaikenlaiset Rusi(na)t poimittiin pullista...
Sen sijaan Pariisissa lentelivät molotovin koktailit ja katukivet, autoja käännettiin nurin ja näyteikkunat rikottiin ja muistaakseni presidentti de Gaullekin joutui neuvottelemaan armeijan ylipäällikkö Massun kanssa voimatoimista kapinoivaa nuorisoa vastaan toukokuussa -68. Nuorisokapinan laannutti kuitenkin vastamielenosoitus, jolloin yli miljoona pariisilaista marssi Champs-Elysees´llä - ja samaan aikaan poliisi hyökkäsi vasemmistoradikaalien valtaamiin Odéon-teatteriin ja Sorbonnen yliopistoon...
Tsekkoslovakiassa, joka oli yksi teollistuneimmista maista Euroopassa, ja itäblokin tervein talous, oli vanha valta joutunut väistymään ja pesäero neukkujohdosta oli täysin selvä - kunnes venäläispanssarit ajettiin Prahaan ja reformistit poistettiin kuvasta. Tuolloin valtion yhtenäisyys tietoisesti hajotettiin, ja Slovakia sai muodollisen itsenäisyyden, vaikka liitto Tshekin kanssa edelleen jäikin voimaan. Syynä olivat slovakialaiset reformistit, jotka olivat vallanneet koko liittovaltion johdon, ja nyt kun NL puuttui väkivalloin peliin, Moskovassa ajateltiin breshneviläisittäin olevan helpompaa hallita kahtia jaettua kuin yhtenäistä valtiota. Porukkaa pakeni pirusti muun muassa Ruotsiin. Jan Palachin koskettava itsemurha tammikuun 16. 1969 ei ollut turha, se muutti kansainvälistä mielipidettä ehkä enemmän kuin mikään lännen kampuksilla tehty vastapropanganda ( näin se porvarin sydän vielä sykähtää).
Mutta kun kysyin vieraaltani miten hän on kommunisminsa kokenut, alkoi hän puhua Spinozasta; sanoi, että tämä oli hänen suuri ihanteensa - eikä vain siksi, että hän itse kemian insinöörinä oli Spinozan lailla hionut linssejä tehtaassa - vaan siksi, että hänkin ajatteli "valtion päämääränä olevan kaikkien kansalaisten vapaan ja esteettomän kehityksen takaaminen, eikä T. Hobbesmainen alamaisten intohimojen kurissapitäminen". Ja sitten slovakki vielä ulkomuistista luki pitkiä pätkiä Spinozan Tractatus theologico-politicus-teoksesta. - Aikamoinen huora, ajattelin minä.
Kun sitten erään asian vuoksi minun piti käydä välissä kylillä, jätin Uula-Henterin akalle 38-numeron nutukkaiden mitat, ja kävin asioillani - minun oli aivan pakko hakea kirkonkylän kirjastosta Spinozan teos ( tiesin että se oli siellä) nimeltä " Tutkielma ymmärryksen parantamisesta". Ja se oli tietysti minua itseäni varten.
Spinozan pääteoshan on tunnettu "Ethica ordine geometrico demonstrata", jonka ihmisen orjuutta eli affekteja käsittelevää osaa piti slovakialainen vieraani kaikkein tärkeimpänä. Hän nimittäin puhui erittäin kauniisti siitä miten " deus sive natura sive substantia" - ideologiassa ajattelu ja ulottuvaisuus ovat pelkästään tämän äärettömän ja ikuisen substannssin kaksi attribuuttia. Miten substanssi on oman itsensä syy eli causa sui sen erotuksena, että yksittäiset oliot tai vaikkapa absoluuttikin olisi toinen toistensa syinä... ja minä tykkäsin tosissaan affekteista.
Kun minä puhuin sitten hänelle sattumasta - sanoi naikkonen, että höpsistä, koska kaikki yksittäiset oliot ovat determinoituja, syystä että niillä on vain rajallinen olemassaolo ja koska kaikki determinaatio on negaatiota, seuraa se, että mikään maailmassa ei voi olla satunnaista - vaan absoluuttisen "luonnon" välttämättömyydestä täytyy seurata ääretön äärettömin tavoin.
Minä olin otettu. Nainen oli taitava näissäkin mutkissa. Olin siis erehtynyt sattuman suhteen - ja sanoin sen slovakialaiselle.
Mutta tämäpä jatkoi kuin lukien suoraan Spinozaa: "Erehdys on pelkkää epäadekvaattista tiedostusta; mikään erheellinen ajatus ei sinänsä ole koskaan täysin väärä, vaan se sijoittuu joko ylemmäksi tai alemmaksi adekvaattisuusasteikolla. On virheellistä edes pyrkiä etsimään jotakin yleistä ja pitävää totuuden kriteeriä, koska silloin pitäisi kysyä, mikä on kriteerin kriteerin ja niin edelleen loputtomasti...
Tottakai minä olin jo monesti ymmärtänyt, että totuuden ainoa kriteeri on totuus itse ja minua olikin kiinnostanut jo pitkään "universaalit käsitteet"...affektit, joista aina voimakkaampi syrjäyttää edellisen...
- mutta pitäisiköhän minun kertoa ollenkaan enempää...
Kommentit