Henkilökohtainen suhteeni ympäristööni on ehkä epänormaalin poikkeava - en näet näe järkeväksi erotella mitään määrittämällä joku oleva eläväksi ja joku toinen kuolleeksi - Olemassa olevaisen kokemus, sätkipä se villinä sylissä hiekkarannalla tai vyötäisiä myöten virrassa seisoen taikka maaten viileän kauniina kämmenellä iskien silmään kirkkaan valonsäteen, mikä heijastuu verkkokalvolle takkatulen punaisen kuumista liekeistä... <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

..on silti vain elämää, aineen ominaisuutta, joka ilmenee aina kun siihen on sopivat olosuhteet olemassa. Itsekin olen olevinani ikuisesti uusi aina uudessa tilanteessa ja kun kuolen elän edelleen jonakin muuna. Siksi mielestäni voin hyvin sanoa myös kivien elävän. Elämä-käsitteelläni ei ole siten ja sellaista itseisarvoa, että panisin jonkun muun elämisestä nauttimisen edelle. Taikka pelkäisin uutta ja outoa. Edes kuolemaa.

Kun aika on suhteellista voi myös mineraalien "nähdä" virtaavan, kasaantuvan eri alkuaineista, muodostavan kiteitä, vaikuttavan toisiinsa, metamorfoituvan, muodostavan kallioita, murentuvan, kasautuvan, liukenevan, häviävän ja jopa "kukkivan". Energian kierto niissä on hitaampaa kuin itsessäni, mutta ihan samaa silti. Sitäpaitsi kaikki vaikuttaa kaikkeen; vettähän itsekin olen 75-prosenttisesti ja moni muu mineraali sen lisäksi on tietoisuuteni avaimena..

 

Tämä asenteeni on osoittautunut järkeväksikin, sillä se on muuttanut yleensä kuolleena pidetyn "kivikunnan" perin eläväksi ja mielenkiintoiseksi - ainakin minulle.

 

Mikään maisemakaan ei jää mykäksi, vaan kertoo loputtomasti uutta siitä miten se aikoinaan syntyi geologisten mullistusten seurauksena, miten poimuttui, kohosi, halkesi valtavin kanjonein ja halkeimin, miten se peittyi veteen tai suunnattomien jäämassojen alle, höyläytyi ja kulkeutui, miten eroosio murensi kalliot vuosimiljoonien kuluessa ja kasasi kerroksittain meren pohjalle. Erityisen mielenkiintoisia ovat ne paikat, joihin näkee joskus ammoin sitten iskeytyneen meteoriitin, taikka miten joen vesi muutettuaan uomaansa alkoi työskennellä aivan toisessa kohdassa kasaten sinne raskaampia mineraaleja ...mutta ihan tavallinen kivenmurikkakin voi sytyttää ja panna mielikuvitukseni lentoon. Murikassa ensivaikutelman synnyttävät sen muoto ja värit - tässä järjestyksessä. Seuraavaksi huomio kiinnittyy painoon ja kovuuteen. Parhaita paikkoja kivien etsimisessä ovat sorakuopat, kallioleikkaukset, jokiuomat, rannat, ja kaikki missä maaemon pintaa on rikottu jättäen näkyviin pinnan koskemattoman alaisen. Toisaalta ihmisen jäljet maastossa voivat joskus pahasti masentaakin, mutta onhan sentään feng-shui

 

ja jatkuva muutosten sarja ( jota jossain mielessä voisi sanoa elämäksikin). Siis siksi käsitteeksi, mitä pitää vain ymmärtää. Ja kokea positiivisesti.

 

Ja kivet kertovat jokainen erikseen omaa syntyhistoriaansa, syntysyvyyden ja ympäröivät liuokset, paineen ja kuumuuden maankuoressa sekä sen jähmettyikö aines jo syvällä vai vasta pinnalla, jäähtyikö laava ilmassa vai vedessä ja niin edelleen. Kivilajista ja sen mineraaleista näen yleensä onko oletettavissa, että kiven sisältä voisi löytyä titaanikide, kultahippu, hieno hopeinen hiusjuonen pätkä, läpinäkyvä jalo muunnos mineraalista ( jalokivi) tai ehkä vain kaunis kidemuoto taikka väri. Kivihän voi olla vielä uniikin tuore magmakivi, vähän kokeneempi siitä metamorfoitunut ja uudelleen kiteensä järjestänyt tumma syväkivi, taikka yhden elämän läpikäynyt sedimentti, joka hiekaksi murennuttuaan koki uudestisyntymisen syvällä maankuoren valtavissa paineissa ja ajautui pinnalle mantereiden työntyessä toistensa syliin...

Minä myös puhun kiville ja kannan niitä mukanani. Jotkut kivet ovat jostain kumman syystä tärkeämpiä kuin toiset, toisten sisälle on katsottava heti sahan kanssa, toisia ei koskaan "avata" , ja - kaipa niilläkin on tunteensa. Ainakin kemia. Malmivasaran heitin hemmettiin jo vuosikymmeniä sitten - kiviä en hakkaa...

 

Kaikki kiviaineshan luokitellaan mineraaleiksi, joita on noin 2000 erilaista maapallolla. Niistä kymmenen prosenttia on merkittäviä ja loput niin harvinaisia ettei niihin kannata tavallisen tallukan paljoa huomiota kiinnittää. Tosin myös vesi on oikeastaan mineraali. Kun tutkii lumihiutaleen kidemuotoja, voi hyvin ymmärtää miten monimuotoinen on se morfologinen mineraalikiteiden maailma, jossa pelkästään kuusikulmaisia lumikiteen muotoja on niin paljon, että todennäköisyysmatematiikan mukaan koskaan ei ole satanut kahta samanlaista lumikidettä maahan. Hiutaleesta voi myös todeta sen, että kiteinen kaikkeus on tavattoman kaunis - ja säännöllisen symmetrinen. Vedellä on myös oma osansa useimpien korukivien ja ihan tavallisten kiviainestenkin rakenteissa - esimerkiksi Australian tunnetuinta korukiveä, opaalia, tuskin voi löytää alueelta, jossa routa on joskus painunut syvälle maankuoreen, sillä opaalissa on amorfinen kidemuoto, jonka synnylle on välttämätöntä vesi kidepallon keskellä. Jäätyminen rikkoo rakenteen. Tästä syystä opaalin ( yksi kvartseista) löytyminen Suomesta on perin harvinaista. ( On silti yksi löytö tiedossani). Ja kun minä käännän myös kaiken äipäin - on ainutlaatuisen sykähdyttävää huomata opaalin esiintymisen ( minerologisen tiedon ) paljastavan täysin uutta tietoa myös maapallon eri osien geologisesta historiasta, joka on perusteena ns elävien evoluutiollekin. Eli määrätyn mineraalin esiintyminen voi muuttaa yhtäkkiä koko alueen kuvitellun historian..( Meinaa taas karata käsistä tämä...)

 

Vaikka mineraalien kiteytymistapahtuma sinänsä olisikin sattuman satuttama juttu, ei kiteiden muoto, kidesikeröjen ja mineraalien rakenteet ja muodot silti ole sellaisia kuin kulloinkin ovat, sattuman tulosta - vaan juuri niistä voi päätellä kymmeniä erilaisia asioita. Jo muutaman vuoden kivien keräilyn jälkeen voi huomata näkevänsä maailman erilaisena, ymmärrettyään miten eri mineraalien kiteet yhdessä rakentavat aivan erilaisia muotoja kuin silloin kun kolmas mineraali sotkeutuu systeemiin - voi jo pelkästä kiven ulkomuodosta päätellä sen koostumus. Kiven väri, lohkeaminen, karkeus ja rakenne, läpinäkyvyys ja varsinkin muoto vaikka olisi rikkonainen ja hioutunutkin, kertovat lähes kaiken sen historiasta ja tulevaisuudesta, käyttökelpoisuudesta ynnä muusta.

 

Vesi, joka siis on myös mineraali, koostuu vain kahdesta alkuaineesta ja kulta yhdestä. Yleensä mineraalit ovat useamman aineen seoksia ja siten melko monimutkaisia rakenteita. Maankuoren yleisin alkuaine on pii ja metalleista alumiini, jotka eivät kuitenkaan esiinny koskaan yksin. Alumiinimineraaleja ovat korundit ( alumiinioksidi ), siis safiiri ja rubiini. Eniten korundia käytetään smirkelinä eli hiomajauheena, sillä korundia kovempaa mineraalia on vain timantti. Kumpiakin voidaan löytää Suomesta. Melko pitkään naureskeltiin niille, jotka väittivät löytäneensä timantteja Suomesta - tänään löydöt ovat tosiasiaa; Lappajärven ja Nauvon shokkimetamorfisissa impaktiiteissä ( meteoriitin aiheuttamissa) timantteja osattiin jo odottaa löytyvänkin, mutta Pohjois-Savon kimberliitit mm Kaavilla osoittivat venäläisten väitteet suomalaisista timanteista oikeiksi. (Määrätyt geologiset hypoteesit ovat peräisin Neuvostoliitosta, jossa he aikoinaan sateliittitekniikan avulla kartoittivat myös Suomen alueita - ja ystävällisesti sitten myös luovuttivat näitä tietojaan meille. Moni asia muuttui.) 

Lieksan seuduilta löytyi tiettävästi tähän saakka suurin, noin 5mm mittainen timantti jo 90-luvun alussa. Timanttien löytämiseen ei silti ihan ummikon kannata lyöttäytyä, sillä elämme yli kaksi miljardia vanhan mannerlaatan niissä kerroksissa, joiden päältä on kulunut kaikki tulivuoriin viittavakin jo pois. Tavallisin esiintymä tällä pinnalla, joka alunperin oli siis 2-10 km syvällä, on tulivuoren alla sijainnut magmapesäke, esimerkkinä Sokli ja Koitelainen Koillis-Lapissa. Näiden ulkopuolelta ja ympäriltä tietysti voisi hyvällä onnella löytää kimberliittipiipun, mutta etsintä on samaa kuin tunnettu heinäsuovasta neulan kähmiminen. Esiintymien vähäisyys on todennäköistä siis siksi, että olemme liian "syvällä" jo. Alluviaalien esiintymien kohdalla taas lukuisat jääkaudet lie tehneet tehtävänsä sen verran tarkoin, että timanttiesiintymiä ei voi olla missä vain. Mahdollisuuksia silti on runsaasti.

 

Timantti syntyy kyllä vielä huomattavastikin syvemmällä kuin millä tasolla me täällä elämme ja noin 3000 celsiusasteen kuumuudessa ja 120 kilobarin paineessa hyvin pitkäaikaisen prossessin tuloksena siten, että puhtaasta hiilestä muodostuneen kiteen jäähtymisen on tapahdutava ennen paineen alenemista. Ellei näin käy, palautuu kide grafiitiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sula kimberliitti ei saa syöksyä purkausaukosta ulos, vaan piipun on tukkeuduttava ja jäähdyttävä, jolloin massan seassa olevat "kuplat" kiteytyvät timanteiksi. Esiintymiä siten on kahta eri lajia ( kuten muitakin jalokiviä); alluviaalisia, joissa eroosio on hävittänyt vuoret ja vesi kuljettanut sekä lajitellut haetun aineksen tiettyihin kerroksiin, sekä mainitsemiani kimberliittipiippuja, jotka ovat kuin maaemon kohtukanavia, joissa mineraalit kiteytyvät yksilöiksi. Kuuluisin timantti lienee intialainen Kohinoor, joka briteille joutuessaan vuonna 1849 painoi 186 karaattia eli 37,2 g. Hope-timanttikin oli Intiasta ja tuotiin Ranskaan vuonna 1642. Tämä sininen kivi painoi 45,52 karaattia ( 9,104 g). Suurin lienee kuitenkin ollut transvaalilainen Gullinan-timantti, 3106 karaattia (621,2g). Sen alkuperäinen muoto ja rakenne oli epäedullinen yhdeksi kiveksi, joten Gullinanista hiottiin ensin noin 530 karaatin Afrikan tähti mutta myös 96 pienempää kiveä.

 

Sierra Leonesta löydettiin aikoinaan 770 karaatin Woyie River vuonna 1945 sekä vuonna -72 julmetun kokoinen Star of Sierra Leone. Sen paino oli 968 kr. Vuonna 1967 löydettiin Lesothon vuoristosta 3400 metrin korkeudelta 601 karaatin timantti.

Nämä afrikkalaiset ovat olleet laadultaan ainutlaatuisia. Piipputimanteissa pätee huomio, jonka mukaan suurimmat ja laadultaan parhaimmat syntyvät piipun yläosassa.

Itse purkausreiän koolla ei ole suurta merkitystä mutta hyvin luultavaa on, että sama syntymekanismi tuottaa arvokkaimpia kideyksilöitä myös ihan pienissä, jopa muutaman desimetrin läpimittaisissa piipuissa. Näitä siis on myös Suomessa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tavallisin tapaus lie silti omani lainen: 70-luvun lopulla löysin eräästä Lapin koskesta noin 800 karaatin kauniin keltaisen läpikuultavan safiirin, mutta ilmeisesti läheisen siltatyömaan räjäytysten yhteydessä sen rakenne oli täynnä mikroskooppisen pieniä halkeamia ja siksi koko kivi oli täysin arvoton (kaupallisesti).

Löydetyistä timanteistakin 99% kelpaa vain teollisuuskäyttöön.

Suurin timantintuottaja maailmassa onkin Venäjä, mutta pääosa tuotannosta menee teollisuuteen koska kivien laatu ei riitä koruiksi. Tämä seikka on yksi keljuimmista mutta myös tärkeimmistä mikä harrastajan pitäisi ymmärtää; vain harva yksilö - olkoonpa vaikka kuinka timantti tai rubiini - kelpaa silti koruksi.

 

Helpompi tapa ihailla timantteja on ostaa niitä - kuin yrittää itse löytää hiomakelpoinen yksilö. Kauppa on kuitenkin erittäin tarkasti globaalisti valvottua ja järjestettyä niin, että tuskin kukaan turistitiedoin varustettu ihminen kykenee edes vahingossa sattumaan paikalle silloin kun joku brasilialainen, tamili taikka venäläinen tms kauppaa uunituoretta raakatimanttia pimeästi. Joten timanttien suhteen on ehdottomasti parasta aina luottaa tunnettuun ja julkiseen kauppiaaseen. Varsinkin Venäjällä on edelleen liikeellä runsaasti suhkutavaraa, josta melkoinen osa on lännelle vierasta vanhan Neuvostoliiton aikaisen avaruusteknologian sivutuotetta. Siis jotain aivan muuta kuin aitoa timanttimineraalia. Joskus silti arvokastakin kamaa.

 

Suomen Lapista löydettyä kultaakaan ei saisi pitää pelkkänä metallina, sillä kullan maailmamarkkinahinnan ollessa 10 euroa grammalta on Lapin kultahipun hinta siihen verrattuna yleensä 20-kertainen koska hiput luokitellaan korukiviksi. Mutta en puhu kullasta tässä tämän enempää, sillä se ei minua kiinnosta kovinkaan paljoa.

 

Korundien, jotka ovat ryhmänä toiseksi "arvokkaimpia", suhteen tilanne on aivan toinen kuin timanttien. Raakakiviä on kaupan Suomessakin hyvin paljon, mutta safiiri- ja rubiiniluokan kiviä hiomattomina pääsee vain harvoin näkemään. Korundimineraali on melko yleinen kiteisissä kalkkikivissä ja dolomiiteissa. Usein niitä näkee myös gneissijuonissa, kloriittiliuskeissa ja graniiteissakin. Jopa Helsingissä(Kapteeninkadulla) graniitissa on korundikiteitä, mutta yleisesti Lemmenjoen Puskuojalla alluviaalisena niitä on kultakaivoksilla lähes joka päivä poimittavissa rännin rihloista. Muistanpa muutamien etelän hulmien tienanneen sievoisia kesälomarahoja pelkästään penkomalla Ivalojoen rantojen vanhoja ränninpääkasoja - sata vuotta sitten kun kaivoivat pelkkää kultaa eikä monikaan kultakuumeinen kaivaja älynnyt jalokivien päälle mitään...

Karjalohjalla Ämmänkalliosta löytyy kalkkikiven ja gneissin kontakteista sinistä korundia ( safiiria?) ja Kemiöstä vähän samantapaisesta ympäristöstä myös. Laajin esiintymä lie Kittilän Paaraskallan korundikenttä, jota itsekin kaivelin 80-luvulla käyden aina välillä Pokassa Aunen baarissa ( mistä on muutama hauska sattumakin muistissa)...

 

Aluminiumsilikaatti on myös topaasi. Tarkemmin määriteltynä aluminifluorihydroksidi -silikaatti, jonka kiteet ovat rombisia, monesti hyvinkin kookkaita ( monikiloisia), raakakivinä pinnaltaan värittömän hailakoita mutta läpikuultavia ja sisältä taikka pintakiillotettuna uskomattoman kirkkaita ja yleensä ehjiä. Virheetön topaasikide on löydettävissä graniittien sisään jääneistä onkaloista, kvartsijuonien ja graniittien kontaktipinnoilta ja pegmatiiteista. Jalokivenä topaasi on parhaimillaan punertavan kullankeltainen, briljanttihiottu ja täysin läpinäkyvä. Parhaat topaasit löytynevät Ouro Preton alueelta Brasiliasta, ja Minas Geraisissa topaasimöhkäleitä keräiltiin aikoinaan sorakuopista ja rantahiekoista, mutta kotimaisiakin on nähty. Yleisesti voisikin sanoa, että kaikkialta mistä löytyy rapakivigraniittia, voi löytää myös topaasia. Eli silloin kun etsii esimerkiksi spektroliittia kannattaa pitää silmät auki myös topaasien suhteen.

 

Minulla on Italiasta Val d´Alan muutamien pienten marmorilouhosten liepeiltä löydettyjä kalsium-alumiinisilikaatti-kiteitä, joita sanotaan grossulaareiksi. Yleensä ne ovat tummemmassa isäntäkivessä vaaleampina piseinä, mutta nämä omani ovat verenpunaisia hessoniitteja, joiden värin luo rauta. Kemistä ja Outokummun kaivoksista löytyy myös näitä grossulaareja, jotka ovat kalsium-kromisilikaatteja ja nimeltään uvaroviitteja. Ne ovat todella kauniita syvänvihreitä kuutiollisia kiteitä, joiden kovuus on 6,5 -7. Uvaroviitti on aina kromiitin seuralaisena ja tyypillisesti serpentiniitissä. Italiassa Firenzestä kymmenisen kilometriä Pratoon päin on myös marmorilouhos, jossa kivi on serpentiniittiä ja siitä löytyy pienehköjä uvaroviittikiteitä, mitä jo etruskit aikoinaan hioivat koruikseen. Suomessa vastaavia esiintymiä löytyy Keski-Lapin vihreäkivivyöhykkeeltä, mutta vaikuttavin esiintymä lienee Tarpomapään

erikoiset serpentiinipullistumat Kittilän ja Sodankylän rajalla pomokairassa. Tämän eräs tunnettu gemmologi ja korukauppias aikoinaan valtasi itselleen, mutta sai niskaansa koko suomalaisen "kiviväen", joka oli tottunut käymään paikalla vapaasti 50-luvulta lähtien. Se kun sijaitsee valtion maalla ja oli kaikkien käytössä...

 

Kolmanneksi "kovia" ovat berylliummineraalit, joista arvokkaimpana pidetään varsinaisen beryllin kirkkaita muunnoksia, smaragdia ja akvamariinia. Aikoinaan Mosambikissä näin jättimäisiä ( metrisiä ) sinertäviä beryllikiteitä, joiden sisältämä beryllium-metalli on lujaa mutta kevyttä. Jalot, läpinäkyvät, vihreät ja yli kuuden karaatin smaragdit sekä merensiniset akvamariinit ovat timanttien jälkeen arvostetuimpia jalokiviä maailmassa. Molempia on mahdollista löytää myös Suomesta. Maailman parhaita paikkoja ovat silti Brasilian ja Kolumbian löydökset. Kemiallisesti berylli on beryllium-alumiinisilikaatti, joka voi sisältää useita eri alkalimetalleja kuten litiumia, natriumia ja cesiumia. Kiteet ovat usein kuin paksuhkoja lyijykyniä ja vain hyvin harvoin läpinäkyviä - siis jalokivikelpoisia. Niitä esiintyy pääasiassa graniittipegmatiittijuonissa, joskus biotiittiliuskeissakin. Suomessa esiintymiä on mm

Alavudella, Dragsfjärdissä, Eurajoella, Hiittisissä, Kajaanin maalaiskunnassa, Kiskossa, Kiteellä, Kuortaneella, Lappeenrannassa, Luumäellä, Nurmossa jne.

 

Silikaattimineraaliksi luokitellaan myös oliviini, joka minun mielestäni on kiehtovampi ja paremman vihreä kuin smaragdi. Kivi on raudan taikka magnesiumin vihreäksi värjäämä ja  löytyy yleensä emäksisistä magmakivistä. Läpinäkyvä oliviini arvotetaan monesti timanttien veroikseksi jalokiveksi, jota sanotaan peridootiksi. Oliviinia voi löytää esimerkiksi Lemiltä Tulisenlammen vihreästä rapakivestä taikka Parikkalasta, jossa löytyy oliviinigabroa.

 

Aivan oman jalokiviryhmänsä muodostavat zirkonit, jotka oppii melko helposti erottamaan ihan paljaalla silmälläkin timanteista, mikä puolestaan on tärkeää silloin kun harrastelee turistimatkoilla korujen ostamista "halvalla". Intiassa ja Sri Lankassa on kymmeniä kauppiaita, jotka tuputtavat melkoisen hyvin hiottuja zirkoneja turisteille "halpoina timantteina". Zirkonikide on kemiallisesti zirkoniumsilikaatti ja muodoltaan tetragoninen. Muistaakseni A.Laitakarin mineraaliluettelossa vuodelta 1967 zirkoniesiintymiä oli Suomessa peräti 68 kunnan alueella. Kiteitä kannattaakin etsiä kaikkialta mistä löytyy magmakiviä. Tunnetuin löytöpaikka lienee meillä Siilinjärven apatiittikaivos. Hiomakelpoisen zirkonin löysin itse Inarista Alajärven rantahiekasta.

 

Edellä luettelemani jalokivimineraalit piti ottaa pois päältä jotta pääsisin käsiksi varsinaisten korukivien suureen joukkoon;

 

Maapallon kokonaismassasta peräti neljännes on alkuainetta pii eli siliciumia, jota ei kuitenkaan löydy mistään puhtaana piinä vaan etupäässä erilaisina silikaatteina. Esimerkiksi kvartsi on piidioksidia. Korukivimaailmassa puhutaankin kvartsiluokasta, jonka keskimääräinen kovuus on seitsemän ( timantti 10, korundi 9, berylli 8). Kvartsiluokan korukiviä ovat:

 

1. Akaatti, joka on siis piidioksidi. Määrätyssä lämpötilassa ja paineessa kvartsista tulee ns kalsedoni. Akaatti on tämän kalsedoituneen mineraalin raidallinen ja erittäin hienorakeinen muoto. Yleensä akaatin ulkomuoto harhauttaa, sillä useimmiten nyrkinkokoinen ruskea ja mitäänsanomattoman näköinen kivi ei herätä huomiota, mutta kun sen sahaa ( huom. korukiviä ei koskaan saisi lyödä hajalle, sillä paine särkee lujat ja kovatkin kidemuodot ) löytyy upeita erivärisiä ja läpikuultavia sisäkkäisiä kerroksia muotoineen. Eheitä akaattipalloja löytyy eri puolilta maailmaa ja niitä on valtavista yli metrin läpimittaisista ihan pieniin muutaman millimetrin kokoisiin asti. Tällainen pallomainen muoto on muutenkin melko tyypillinen määrättyjen mineraalien esiintymisessä, minkä voi yksinkertaistaen ajatella syntyvän siten, että sulassa magmassa syntyy kuplia. Kuplan rakenteessa tiivistyminen alkaa kuoresta ja sisään jäänyt mineraalikaasu ja -neste sallii kuoriaineksen kasvamisen kiteiksi kuplan sisälle sen keskikohtaa päin. Akaattipallossa itse ulkokuori on usein ruma, ruskea ja epämääräinen ja sisus vaalea kerroksellinen sekä kirkas päätyen onttoon keskukseen, jota ympäröi heksagonisten kiteiden muodostama sisäreunus.

 

Akaateista tehtiin koruja jo Babyloniassa ja Egyptissä, jolloin näistä  kaiverrettiin gemmejä. Gemmihän on joko kamee taikka intaglia, joita viimeeksimainittuja käytettiin myös sinetteinä. Antiikkiset korut ovat yleensä aidosti akaatista kaivertamalla tehtyjä, mutta nykyisin koruteollisuus käyttää enemmän simpukankuorimassaa taikka liimakiviä. Teollisuudeksi akaattien hiominen, värjääminen ja kaivertaminen kehittyi Keski-Euroopassa viime vuosisadalla ja edelleen Etelä-Saksasta ja Itävallasta löytyy vanhoilla menetelmillä akaatteja työstäviä pajoja. Nykyisin niiden käyttämä raaka-aine kuitenkin joudutaan tuomaan muualta, erittäin usein Brasiliasta, josta vielä nykyisinkin saa useimpia jalokiviä halvemmalla kuin mistään muualta.

 

Suosittelen lämpimästi käyntiä esimerkiksi Rein-joen latvoilla Pfalzissa Idar-Obersteinin idyllisessä kaupungissa, jossa akaattiosaaminen on kehittynyt huippuunsa ja jossa perinteitä vaalitaan edelleen.

 

Suomessa akaattia löytyy mm Huittisista Karhiniemen harjusorasta, Pihtiputaalta, Korsnäsistä, Kauvatsalta ja Keikyältä irtokivinä. Materiaali on kuitenkin niin halpaa, että koruntekijän kannattaa materiaali laadun vuoksi ostaa jostain muualta. Aivan omaa luokkaansa ovat tietenkin yksilölliset löydöt, jotka voivat olla esimerkiksi paltamolaista mustanruskeata raita-akaattia taikka melkein mistä tahansa löydettyä tarpeeksi kalsedoitunutta ja miellyttävän väristä kvartsia. Rajoja tässä mielessä ei ole lainkaan.

 

2. Ametisti on kvartsin violetti muunnos, jonka väri johtuu radioaktiivisesta säteilystä. Se esiintyy erilaisissa onteloissa, joissa kiteiden kehittyminen on saattanut kestää miljoonia vuosia. Euroopan ainoa toiminnassa oleva "jalokivikaivos" sijaitsee Luoston vieressä Lampivaarassa, jossa ametistionkaloiden koko on läpimitaltaan toista metriä ja suurimmat kidesikeröt painavat useita satoja kiloja. Paikka on nykyisin suosittu matkailukohde. Sen löytymiseen 80-luvun lopulla liittyy melkoisia seikkailuja ja laittomuuttakin, josta voisin kertoa paljonkin - en sentään näin julkisesti. Mutta nykyiset omistajat ovat paikan rehellisesti itselleen hankkineet.

 

Minä tiesin ametistiesiintymän olemassaolon alueella jo 60-luvulla, jolloin aktiivisesti itsekin sitä hain mutta useiden vuosien etsinnöistä huolimatta löytö jäi silloin tekemättä. Ehkä se olisi jäänyt piiloon myöhemminkin ellemme olisi kyseistä pohjatyötä tehneet lainkaan. Siitä mitä kaikkea tällaisissa etsinnöissä käytetään hyväksi voin kertoa sen verran, että kuka tahansa asiaan paneutunut voi vapaasti hankkia esimerkiksi upanäytteitä ( upa = vaskoolin pohjalle jäänyt raskas aines), mistä mikroskoopin avulla näkee lähes kaiken alluviaalisen aineksen, mitä kohteesta voi löytää. Summan mutikassa mitään ei siis tarvitse lähteä hakemaan. Toinen, vaikkakin hiukan hankalammin saatavissa oleva tietous perustuu sähkömagneettisiin mittauksiin, joita malminetsinnän vuoksi on tehty lähes kaikkialta Suomesta. Ja päivänselvää tietysti on erilaisten karttojen käyttö; meillähän on vapaasti hankittavissa sekä kallioperäkarttoja että maaperäkarttoja, joiden mukaan karkea etsintä tapahtuu. Lopullinen havaintojen teko on suoritettava maastossa. Kyseisestä pelkosenniemeläisestä ametistiesiintymästä oli tehty yksittäisiä kivilöytöjä siis jo 60-luvun alusta saakka ja esiintymislinja oli selvillä ainakin kymmenen vuotta kaivoksen löytymistä ennen, mutta maastossa paikan löytäminen ei ole lainkaan yksinkertaista, varsinkaan tässä tapauksessa jossa esiintymä oli keskellä tunturihuipun kivirakkaa muutaman metrin syvyydessä.

 

Helsingin Stansvikin vanhasta rautamalmiosta, sitä halkovista kvartsijuonista löydettiin tummanviolettia ametistia jo 1800-luvun lopulla. Inarin Papinsaaresta on löydetty myös vastaavaa raontäyte-ametistia. Kiskon Orijärveltä, Kuortaneelta ns Kaatialan pegmatiitista, Rukalta Kuusamosta ja eräästä omakotirakennuksen perustuksista Mäntsälästä on tehty vastaavia löytöjä, joskin enimmäkseen niistä kaikista on louhittu ametistikvartsia, mikä on epämuotoista ja oikeastaan kvartsiittia. Itse tiedän vielä muutaman muunkin löytöpaikan, mutta niitäpä en paljastakaan.

 

3. Aurinkokvartsi on minun mielestäni huono nimi oranssinkeltaiselle muunnokselle jota löytyy esimerkiksi Sotkamosta. Se on erittäin haluttua korukiviainesta ja esiintyy kvartsijuonissa. Joskus näkee maastossa törkeästi paljaaksi revittyjä kalliojuonia, joita pitää seurata joskus jopa kilometrejä ennenkuin löytyy jotain. Kallion päältä on poistettu maa-ainesta, jäkälät ja sammalet, jotta vaalea kvartsijuoni on saatu näkyviin. Sehän ei suurta haittaa tee - jos tavara pannaan takaisin paikoilleen eikä jätetä silleen kunnes kuivuu ja muuttuu ruskeaksi.

 

Aurinkokvartsiakin värikkäämpää saadaan (ja moni sitä tekeekin) ametistista kuumentamalla. Silloin puhutaan sitriinistä taikka keltakvartsista, joiden suosio korukivinä on taattua. Kuumentaminen 600-asteiseksi ei silti ole kovinkaan helppoa ellei tiedä tekniikkaa. Enkä ala sitä tässä selostamaan.

 

4. Aventuriinikvartsiitissa on sulkeumina mikroskooppisen pieniä kromikiillesuomuja, joista valo heijastuu siten, että pinta näyttää läpikuultavalta. Kivi on kauniin sammalenvihreä. Joskus näkee myös saman mineraalisekoituksen sedimentoituneena ja metamorfoituneena, jolloin kvartsi on oikeastaan kvartsiittia. Parhaat esiintymät ovat Enontekiöllä, Kolarissa ja Sodankylässä. Erikoisin itse löytämäni esiintymä käsitti tällaisten vihreän ja kullanväristen serisiittiliuskeiden peittämän alueen, jossa kivilevyjä on limppumaisista möhkäleistä kaareviin kouruihin, joiden koko vaihtelee kolikkokoosta useimpien neliömetrien suuruisiin laattoihin. Esiintymästä saisi siis miljoonia koruja mutta myös melkoisesti ainutlaatuisia luonnonlaattoja vaikkapa piharakentamiseen. Lähin autolla ajettava tie on riittävän kaukana, eikä paikka ole helposti kesäaikaan löydettävissä. Talvella kiviä ei tietystikään voi löytää. Toivonkin ettei kukaan eksy paikalle koskaan. Sitä paitsi aivan lähellä kyseistä aventuuriniesiintymää on kalliohalkeama, jossa pinnan yläpuolelle kohoaa mahtava lumikvartsimassiivi. Ja siitä on osa ns korkeakvartsia. Parikymmentä vuotta sitten irroittelin siitä etanadynamiitilla silloin tällöin repullisen. Kilosta tätä beta-kvartsia maksettiin tuolloin yli viisisataa markkaa, joten repullisen hinta Helsingin korkeudella oli kymppitonnin luokkaa.

 

5. Epidootti on kemiallisesti kalsium-alumiini-rautahydroksidisilikaatti eikä oikeastaan kuuluisi lainkaan tähän kvartsien joukkoon, mutta kun se kovuutensa ja yleisyytensä ja löytämisen puolesta liittyy tiukasti kvartseihin, panen sen tähän. Vihreää epidoottia löytyy joka puolelta Suomesta sekä puhtaana että sekoittuneena kvartsin ja maasälvän kanssa, jolloin puhutaan korukivestä nimeltä unakiitti. Unakiitin tuntee helposti, sillä monikaan kivi ei ole punaisen, valkoisen ja vihreän kirjavaa ja kiinteää.

Epidootin lähtöaines on kalsiumpitoinen plagioklaasi, josta se on muuntunut määrätynlaisessa lämpötilassa ja siten kiveä löytyy metamorfisista magma- ja sedimenttikivistä. Tuskin erehtyy, jos sanoo mitä tahansa maasta löytämäänsä kauniin vihreätä, suhteellisen kovaa ja lujaa, useimmiten pyöreäksi kulunutta kivenmurikkaa epidootiksi. Siitä saa todella kauniita pyöröhiottuja koruja, myös sormuskiviä.

 

6. Piidioksidin eli kvartsin piilokiteisistä ( siis kalsedoituneista) muodoista ovat harvinaisempia onyksi, jossa  tummat raidat ovat akaattia kirkkaampia ja säännöllisiä; krysopraasi, jonka omenanvihreän värin synnyttää nikkelioksidi, sekä karneoli, joka on kellanpunainen kalsedonin muunnos. Verrattuna tavalliseen kvartsin kiderakenteeseen on kalsedoni silmin havaittavasti ikäänkuin "sulanutta" ja siksi se on pinnasta läpikuultavampaa ja lämpimämmän tuntuista kuin kidepinnoistaan valoa heijasteleva kvartsi. Näitä erilaisia kalsedoneja löytyy varsinkin Pohjois-Suomesta useammiltakin paikkakunnilta. Tähän ryhmään kuuluu myös opaali, jonka esiintyminen Suomessa on siis erittäin epätodennäköistä, koska useat jääkaudet ja talviset roudat särkevät vesipitoisen opaalin kiderakenteen.

 

7. Jaspikset ovat myös piilokiteisiä kvartsin muunnoksia. Piilokiteisyys merkitsee korukivimateriaalissa myös sitä, että tälläinen kivi on sitkeää, lujaa ja hyvin kiillottuvaa, eikä ole kovin herkkä paineen vaihteluille - muutta lämpötilan nopea vaihtuminen rikkoo senkin helposti, joten hiojan on jäähdytettävä hyvin myös jaspis. Suurikiteiset mineraalithan eivät kestä lämpenemistä senkään vertaa. Tunnetuin jaspis lienee Kittilän punainen, jonka pääesiintymä on Inarintien varressa Kapsajoella. Todella näyttävää koruainesta on samoista paikoista löytyvä jaspisbreksia, mikä on kuin sirpaleiksi hajonneen punaisen jaspiksen kappaleita valkoisessa kvartsimassassa. Punainen väri johtuu mineraalin sisältämästä raudasta. Torniojokilaaksossa on useita jaspisesiintymiä, joissa kivi on toffeenruskeata ja erittäin hienojakoista. Myös Pomokairasta Sodankylän ja Kittilän pohjoisosista Porttipahdan tekoaltaan eteläpuolelta löytyy useita pieniä jaspisesiintymiä, joissa on punaisen lisäksi myös mustaa jaspista. Omassa kokoelmassani on näiden lisäksi myös vihreää ja keltaista jaspista. Punaiset möhkäleet taisin aikoinaan pistää kiviaidan täytteeksi. Kittilän hautausmaalla voi käydä katsomassa Reidarin hautakiveä, joka on tulipunaista jaspista, mistä tuli mieleeni se, että sama seurakunta ei hyväksynyt Kalervo Palsan hautakiveksi mustasta syeniitistä veistettyä mulkunmuotoista pystykiveä. Mikähän siinä oli vikana...

 

8. Edelleen Kittilästä tulee mieleeni kromimarmori, jota löytyy melkoinen esiintymä kirkolta kymmenkunta kilometriä Sodankylään päin olevasta Siitosen kylästä. Tätä valkoisen ja kirkkaan vihreän kirjomaa mineraalia on käytetty mm hotelli Kittilän eteisaulan pintamateriaalina. Ongelmana sen käytössä onkin vain kivipinnan helppo "ruostuminen" silloin kun materiaalia ei ole käsitelty ja se joutuu säiden armoille. Kivi soveltuu hyvin myös korumateriaaliksi.

Vastaavien rakennusmineraalien määrä on valtava enkä ala tämän enempää niistä puhumaan. Se on silti sanottava, että mielestäni oli sulaa hulluutta hylätä Angelin valkea anortosiitti Finlandia-talon seinämateriaaleja uusittaessa - Suomessa oli varmasti tietämystä tarpeeksi siitä, miten Carraran marmori olosuhteissamme käyttäytyy - joten on ihmeellistä kuinka tässäkin asiassa politiikassa sai tyhmyys tiivistyä vapaasti...

 

9. Muutamia kymmeniä vuosia sitten yksi muotikivistä oli ruusukvartsi, vaaleanpunainen, läpikuultava tai läpinäkyvä kivi, jossa on sisällä pilvimäisiä ruusunpunaisia sulkeumia. Monet löysivät sitä etsiessään vuorikiteitä eri puolilta Suomen vaaroja ja tuntureita. Myös Norjassa ja Ruotsissa on useita tunnettuja, mutta suojeltuja vuorikristalliesiintymiä, joiden yhteydessä monesti on myös massamaista ruusukvartsia. Oma salainen suosikkipaikkani, josta kristallikiteitä käyn tarvittaessa hakemassa sijaitsee Norjan puolella. Tunnen useita harrastajia, joilla on äärettömän upeita kokoelmia mitä erilaisemmista kiteistä ja kidesikeröistä. Mielestäni nämä luonnon itse muotoilemat mineraalikiteet, joista useimmat eivät sovi lainkaan hiottaviksi, ovat sellaisenaan uskomattoman hyvän näköisiä koristeita. (Kattokruunuina kristalleja en silti voi sietää.)

Näiden lisäksi samoista paikoista voi löytää savukvartsikiteitäkin. Joitakin vuosia sitten Luumäeltä löytyi tietöiden yhteydessä uskomattoman rikas savukvartsiesiintymä, jossa kiteiden koko oli valtava. Näitä "pelastettiin" talteen eri puolille - ja myös geologiselle laitokselle - mutta esiintymä suljettiin ja sijaitsee nyt tien alla. Mustaa läpinäkymätöntä savukvartsia sanotaan morioniksi ja sitä esiintyy myös ametistikiteiden kanssa yhdessä. Korukelpoinen savukvartsi on ruskehtavaa, läpinäkyvää ja erinomaista materiaalia myös viistehiontaan. Periaattena hiomatapaa valittaessa voikin pitää sitä, että massamainen ja läpinäkymätön mineraali on aina pyöröhiottavaa - ja kidemuotoinen viistehiottavaa.

 

Kvartsikivien lisäksi on koko joukko erilaisia mineraaleja, joista on jo vuosisatoja valmistettu koruja. Yksi näistä on hematiitti, rautaoksidi, jota esimerkiksi sormuskivenä sanotaan verikiveksi. Tavallisesti se on tauluhiottuna upotettu miesten kultasormuksiin. Nykyisin hematiitiksi sanotaan täysin synteettistä puristemateriaalia, josta tehdään paljon myös helmikaulanauhoja, jopa sormuksiakin.

Parasta, jopa hiottavaksi kelpaavaa hematiittia löytyy Pyhätunturin kansallispuistosta, jossa vajaa puoli metriä leveä juoni kulkee tunturijonon suuntaisena ja paljastuu jonoa leikkaavissa poikittaisissa tunturikuruissa. Tämä rautamalmi on erittäin rikasta ja sen kontakteissa on kymmeniä pieniä ja vähän suurempiakin onteloita, joissa näkyy vuorikristallisikeröitä. Koska esiintymä sijaitsee puistossa, siihen ei saa kajota. 

Tunturijonon toisessa päässä onkin edellä mainitsemani Lampivaaran ametistiesiintymä, joka sijaitsee lakirakan keskellä aivan tunturin huipulla ja puistorajan ulkopuolella.

 

Hematiittia löytyy hiukan erilaisina koostumuksina vähän joka puolelta Suomea, kuten ilmeniittiäkin, joka on rautatitaanioksidia, ja selvästi kovempaa kuin hematiitti mutta lähes saman näköistä. Lapin kultajokien varsilta löytyy paljon myös magnetiittia, joka on myös rautaoksidia, mutta muodostaa usein oktaedrin muotoisia kiteitä ja sisältää magnesiumia, titaania, alumiinia, vanadiinia ja kromia. Nämä rautapitoiset mineraalit ovat vanhastaan tunnettuja kultamiesten "markkereita". Löytäessään mustaa rautahiekkaa paljon vaskoolin pohjalta oli kullankaivaja varma esiintymästä ja useimmiten löysikin kotvan kaivettuaan myös kultaa. Aidon hematiitin hiominen koruksi on yllättävän työlästä - kivi on haperoa ja jäähdytysveteen sekoittunut mineraali on kuin verta ja sotkee kaiken.

 

Eri puolilla Fennoskandian järviä, niiden pohjia peittävinä ja kaiken aikaa uusiutuvina esiintyminä on limoniittia, järvirautaa. Samaa mineraalia on myös soissa, josta joskus ruosteenruskea limoniittimönjä kaivetaan punamullan-nimisenä väriaineena. Järvissä limoniitti muodostaa litteitä, korvalehden näköisiä kasaantumia, joista Suomessa osattiin valmistaa rautaa jo 500 eKr. Kelpaavat korukiviksi sellaisenaan nämäkin.

 

Oman mineraaliryhmänsä muodostavat maasälvät. Nämä suomenkielisellä nimellä kaikkialla tunnetut silikaattimineraalit jaetaan neljään päätyyppiin; kalimaasälpiin, anortoklaaseihin, plagioklaaseihin ja bariummaasälpiin. Kalimaasälvät (ortoklaasi ja mikrokliini) ovat kalium-alumiini-piioksideja, ja plagioklaasit natrium-alumiini- sekä kalsium-alumiini-piioksideja. Suomessahan ylivoimaisesti eniten liikevaihtoa synnyttävä korukivi tunnetaan spektroliittinä, mutta varsinaiselta nimeltään se on labradoriitti taikka labradorin maasälpä, joka kuuluu plagioklaasisarjaan. Spektroliitin kauniit eri värein heijastelevat "silmät" ovat porfyyreinä ( hajarakeisina) tummassa gabroanortosiitissa olevaa maasälpää, jossa noin puolet mineraalista on anortiittia.

Paras spektroliitti saadaan Ylämaalta, mutta sitä on myös Mäntyharjun seudulla sekä Lounais-Suomen rapakivialueella. Luulenpa Kouvolassakin edelleen möllöttävän muutamia siirtolohkareita, joista kukaan ei ole vielä älynnyt kaivella näyttävimpiä paikkoja esiin.

 

Luumäen Kännätsalon beryllilouhoksesta löytyy kiteistä kalimaasälpääkin. Sitä sanotaan mikrokliiniksi. Sen vihreätä muunnosta, jonka löytää ( jos löytää) sinkkivälkkeen taikka lyijyhohteen yhteydestä, sanotaan amatsoniitiksi, mikä puolestaan on hyvin tavoiteltua jalokiviainesta. Muistelen jostain kuulleeni, että Espoon Soukasta olisi joku tällaisen löytänyt, mutta varma olen siitä, että Muuramessa amatsoniittia esiintyy vihreän graniitin seassa ja sieltä olisi siten ehkä löydettävissä hiomakelpoinenkin yksilö. Tiettävästi Lappeenrannasta Ihalaisten kalkkikivilouhoksesta on myös löydetty amatsoniittia.

 

Yksi kauneimpia pyöröhiottuja korukiviä on salaperäistä sinertävää valoa hehkuva kuukivi, joka yleensä on valkeaa kalimaasälpää. Adularisointi-ilmiö syntyy kun valo heijastuu kiven pinnan alta lamellipinnoista. Ja sehän se on spektroliitinkin salaisuus. Kuukiven ( peukalonpään kokoinen on jo iso) voi löytää ihan mistä päin tahansa.

 

Kirjomaasälpiä on niitäkin kaikkialla ja hyvin erilaisin kuvioin. Samaten löytyy myös aventuurimaasälpiäkin, joissa hematiitti- ja götiittisuomut heijastavat valoa pinnan alta joskus aivan ainutlaatuisen kauniina. Yhteistä maasälville korukiviaineksena on se, että ne kaikki ovat ensinnäkin pyöröhiottavia ja että niiden käyttökelpoisuus on täysin riippuvainen pintakuvioiden väreistä ja muodoista.

 

Kivien työstämisharrastus kannattaisi aloittaa serpentiineistä, jotka ovat vesipitoisia magnesium-rautasilikaatteja. Yleensä niiden vihertävä ja massamainen kiviaines on sopivan pehmeää ja sitkasta, mutta silti helposti kiillottuvaa. Vuolukivi- ja asbestiesiintymien lähettyviltä Itä-Suomesta löytyy serpentiinejä, mutta jalommat muodot lähes yksinomaan Kittilästä ja Sodankylästä. Niitä on juonimaisina kalkkikivessä ja talkkiliuskeissa mutta jaloserpentiiniä löytää parhaiten emäksisistä esiintymistä. Ehdoton ykköspaikka on Tarpomapää pomokairan halki Porttipahdan altaan eteläpuolelta vievän metsäautotien varressa. Joskus jaloserpentiiniä eli antigoriittia voi löytää isoina päältä ruskehtavina kivimöhkäleinä soraharjuista, mutta Tarpomapäällä esiintymä on vaaran länsilaidassa puuttomalla aukealla, jossa muutama kymmenen viiden tai kuuden metrin läpimittaista aivomaista pullistumaa kohoaa kalliosta. Materiaali on suhteellisen pehmeätä, kovuus 2,5-3,5 ja parhaat kohdat hiukan kovempia.

 

Serpentiinit muistuttavat jadea, joka kuitenkin on kemiallisesti aivan toista mineraalia

( jadeiittia taikka nefriittiä ) ja niistä voikin veistää erilaisia käyttö- ja koriste-esineitä.

Väittävät jotkut, että jadeiittiakin olisi löytynyt Suomesta aivan viime vuosikymmenellä, mutta mahdollista se olisi ehkä vain kimberliitin yhteydessä...

Halvimmillaan jade lienee vieläkin Venäjällä taikka Kiinassa, josta raakakiveä sai jokunen vuosi sitten hintaan 10 euroa kilo. Rahti tietysti maksaa siinäkin melkoisesti.

Mineraali on kuitenkin niin omalaatuisen kiehtovaa, että sitä kannatta hankkia vaikka mistä pelkästään kokemuksenkin vuoksi. Juuri jade myös yhdistää väliamerikkalaisen maya-kulttuurin kiinalaiseen. Molemmissa tuhansia vuosia sitten tehdyt luomukset sävähdyttävät jollain oudolla tavalla.

 

Monipuolisesti värikkään ryhmän muodostaa turmaliini, joka on booripitoinen silikaatti. Turmaliinin jaloa kidettä ei ihan tumpelon kannata alkaa hiomaan, sillä sen kiteiden pleokroismi asettaa omat vaatimuksensa hionnalle eikä se muutenkaan ole helpoimpia hiottavia. Lyijykynän muotoinen kide voi myös olla eri värinen molemmista päistään ja näyttää läpinäkymättömän mustalta pituussuunnassa. Yleisin väri onkin musta, mutta turmaliini voi olla lähes minkä värinen tahansa. Sitä voi löytää helpostikin gneissien ja graniittien juonista, pegmatiiteista yleensä ja turmaliinilla onkin monta nimeä riippuen siitä minkä(värisestä) borosilikaatista taikka kenen ensiksi löytämästä muunnoksesta on kyse; turmaliini voi olla buergeriitti, draviitti, elbaiitti, schörl tai uviitti. Mustat turmaliinikiteet ovat niin yleisiä, että itse löysin ensimmäiset lapsena käännettyäni polun vieressä olevan kämmenenkokoisen sammaloituneen kiven ympäri. Sen alapuoli oli täynnä kuin mustia lyijykynän pätkiä hiukan vinossa vieri vieressä.

Jostain on mieleeni tarttunut lista, jonka mukaan löytöpaikkoja olisivat Kuortaneen Kaatiala, Savonlinnan Talvisaari, Hauho ja Kuru Hausjärvellä. Edellä kerrottu lapsuuden turmaliinilöytö liittyy Someron pegmatiitteihin.

 

Aikanaan harkitsin pitkään valtauksen tekemistä erääseen jokivarteen, josta löysin kalliosta uskomattoman määrän almandiinigranaatteja. Ne ovat rauta-alumiinisilikaattia ja esiintyvät rombidodekaedrin muotoisina kiteinä kiinnittyneinä eri isäntäkiviin. Tunnettu esiintymä on esimerkiksi Kalvolan Isopään Nappikallio, jossa keskikoko lie sentin luokkaa läpimitaltaan. Suurin osa Nappikallion granaateista on mustia ja niitä käytetään vieläkin lähinnä hionta-aineena. Granaateista yleisimpiä ovatkin andradiitit, eli kalsiumrautasilikaatti-granaatit, jotka voivat kyllä olla keltaisia, vihreitä ja ruskeitakin.

 

Uvaroviitti on voimakkaan vihreä kalsiumkromigranaatti, joita kulkeutui kauppamiesten mukana Suomeen yhteen aikaan Uralilta. Outokummun ja Kemin kaivoksista on löydetty joitakin todella kauniin vihreitä ja jopa läpinäkyviä uvaroviittigranaatteja. Keniasta tuodaan tsavoiitiksi nimettyä vanadiinipitoista kromigranaattia, jonka väri on uskomattoman voimakkaan vihreä. Suomen Lapissa idästä länteen yltävänä parisataa kilometriä leveänä vyöhykkeenä on granuliitiksi kutsuttua peruskalliota. Se on täynnä pienikokoista punaista ja läpinäkyvää granaattia, mikä monesti täyttää vaskoolin upan kokonaan.

 

Kerran juhannusjuhlilla Rymättylässäkin löytyi kymmeniä kohtuullisen laatuisia almandiineja potkiskellessani rantakentälle ajettua sepeliä. Joten pitämällä silmiä auki löytää paremmin kuin sokeana. Almandiini on parhaimmillaan verenpunainen ja täysin läpinäkyvä jalokivi, joka yleensä pyöröhiotaan, mutta voi olla hyvin näyttävä ja arvokas myös viistehiottuna.

 

Granuliittialueelta löytyy myös siniviolettia kordieriittiä, joka kemiallisesti on magnesium-alumiinisilikaatti. Jalokivenä se on erittäin arvostettua ja viistehiottu kivi on yksi upeimmista Suomesta löydettävistä jalokivistä. Kordieriitti on suhteellisen kovaa ja kahtaistaittoista niin, että 90 asteen kulmassa se näyttää toisaalla siniseltä ja toisaalta harmaalta, mikä tekee hionnasta suhteellisen vaikean toimenpiteen. Eteläisessä Suomessa löytöpaikkoja ovat mm Hämeenlinnan Katumajärven länsipuoli, Tammisaaren Jussarö, Turusta Piispanpelto ja Kakola, Raisiossa eräs rautatieleikkaus, Lemun Järäisillä Mietoisten tien kallioleikkaus jne. Kordieriitin löytämisessä onkin suurin vaikeus siinä, että mineraalia on erittäin vaikea irrottaa ehjänä isäntäkivestä, sillä se on äärimmäisen herkkää paineenmuutoksille.

 

Yksi erittäin yleinen korukivi on kalsiummagnesiumsilikaatti nimeltä diopsidi, joka muodostaa prismamaisia kiteitä. Diopsideja esiintyy runsaskalsiumisissa metamorfisissa kivissä vähän joka puolella Suomea. Tavallisimmin näkee vihreitä kromidiopsidejä, mutta niitä on myös aivan vaaleita ja ruskeitakin, läpinäkyviä ja -näkymättömiä.

 

Kornerupiinia näkee myös usein hiottuna ja erikoisesti keltainen, läpinäkyvä on kaunis korukivi. Sen esiintymisestä en tiedä muuta paikkaa kuin Kittilän Paaraskallan vanha pakanallinen paikka, jota nykyisin isännöi kesäisin ja keväisinkin Siitosen noita ja shamaani.

 

Litium-alumiinisilikaatti nimeltä spodumeeni esiintyy sekin suurina lohkeilevina vihertävänharmaina kideprismoina graniittipegmatiiteissa yhdessä kvartsin, maasälvän ja muskoviitin kanssa. Spodumeeni voi olla korukivikelpoista, mutta joskus voi löytää seasta sen äärettömän hienonpunaisen jalon kunziittikiteen, joka on arvotavaraa.

Spodumeeniahan löytyy Nurmosta Lootakallion ja Tarvasmäen maastoista, Peräseinäjoelta Haapaluomasta, Somerolta ja Tammelasta muun muassa. Joskus samassa yhteydessä voi törmätä tummanpunaiseen lepidoliittiin, joka useimmiten on sälöinen mutta joskus massamainen ja läpikuultava. Siitäkin saa kauniin korun, mutta kivi on hyvin pehmeää eikä pinta kestä kulutusta.

 

Yksittäisistä kivistä, jotka yllättäen löytyvät ja vielä enemmän yllättävät kun osoittautuvat perin harvinaisiksi, voisi mainita mm Vantaan Fazerilan sorakuopasta aikoinaan löytyneen halkaisijaltaan kaksi ja puolisenttisen tremoliitin, joka on nefriittijadea. Helsingin Laajasalon uimarannalta kymmenkunta vuotta sitten löydetty nummiitti ( virallisesti gedriitti-antofylliitti), joka on aivan uskomattoman näköinen hiottuna sinisen ja keltaisen värisinä mustalla pohjalla kiiltelevine kiteineen. Paraisilta löydetty natrium-kalsium-magnesium-rauta-alumiinihydroksidifluorisilikaatti-kide, jota kyllä löytyy myös Haltilta Enontekiöltä sekä muutamasta muustakin paikasta. Sille annettiin kuitenkin nimi "pargasiitti" löytöpaikan mukaan. Läpikuultava kide on yleisimmin kauniin paskanruskea.

 

Haluttu korukiviaines on Ylistarolta löytyvä punainen ja mustankirjava rodoniitti. Samoin tehdään perin koreita kiviä sillimaniitista, jota A.Laitakarin mukaan löytyy 45 kunnan alueelta Suomesta. Vihreä kromipitoinen ja esimerkiksi Rääkkylän Rummukkajärveltä löytyvä tremoliitti muodostaa hiotun kiven pinnalle erikoisia kuvioita jne. Mineraaleja on varmaan vielä koko joukko löytymättä, parille olisin kai voinut antaa itsekin nimen, mutta aina niille löytyy myös joku toinen mineraali ihan läheltä. Irtokiviä pitääkin pitää yksilöinä. Luulenpa myös, että aina vain useammin aletaan käyttää kiviä koristeina sellaisenaan, käsittelemättöminä ja hiomattomina. Joskus jätän itsekin määrätyt möhkäleet paikoilleen vain siksi, että ne kuuluvat juuri siihen missä ovat.