Minulla on Lapissa mökin nurkalla pieni pottumaa puikuloita varten. Jokunen vuosi sitten ajatin perunoille lehmänpaskaa. Se kun sopii hyvin maan rakenteelliseenkin parannukseen varsinkin hiesumailla. Tasotellessani lantapaakkuja löysin kuitenkin muutaman muovisen antibioottiruiskun paskan seasta. Niillä oli lehmille annettu vastamyrkkyä kai utaretulehdukseen. Muistan miten mieleni teki välittömästi kaapia kaikki paska pois pellostani. Tajusin näet, että lehmille annettu antibioottimäärä kulkeutui lannan mukana maahani ja vaikutti tuhoisasti myös siinä oleviin kasveille tärkeisiin bakteereihin. Tasapainosta olin pitänyt huolta vuoroviljelemällä muun muassa hernekasveja, jotka lisäävät maan typpibakteerikantoja. Enkä sinä vuonna pistänyt ainoatakaan pottua maahan. Toki perunamaa on ollut kesantona monesti ja joskus useamman vuodenkin silloin kun olen viettänyt aikaani jossain muualla. Olinpa missä tahansa minulla on ollut silti tapana pyrkiä kasvattamaan ruokani itse. Lihaahan minä en syö juuri lainkaan vaikken olekaan minkään suhteen absolutisti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Penisilliinihän löydettiin sattumalta vuonna 1929 ja jo kymmenen vuoden kuluttua toisen maailmansodan alettua sen avulla pelastettiin miljoonia erilaisiin infektioihin sairastuneita ihmisiä. Sodan jälkeen vuonna 1946 kuitenkin jo tiedettiin, että melko moni bakteeri oli kehittänyt resistenssin tälle ihmelääkkeelle. Varsinkin stafylokokki kehitti nopeasti penisilliiniä hajottavan entsyymin joka teki paiseiden ja haavojen hoidon tehottomaksi.  Jokunen vuosi sitten tehty tutkimus, joka koski 480 erilaisen maabakteerin vastustuskykyä todettiin että ne kaikki olivat resistenttejä vähintään kolmelle eri antibiootille ja jotkut jopa 95% niistä.

Bakteerien evoluution kiihkeys onkin yllättänyt – varsinkin lääketehtaat, joiden antibioottibisnes on kuulemma nykyisin jo tappiollista! Hälytyskellot siis soivat.

 

Alkuperäisen penisilliinin lisäksi kaikkien satojen uusien ja keinotekoistenkin antibioottien teho perustuu niiden sisältämien entsyymien kykyyn hajottaa bakteerien solukalvo. Ilmiö on sama mihin perustuu suolankin teho säilömisessä. Bakteerit taas ”keksivät” nopeasti vastaentsyymin, joka pilkkoi tuon kalvoa hajottavan proteiinin. Myös muita selviytymiskeinoja kuten molekyylipumput, jotka siirtävät antibiootin tehokkaasti bakteerin ulkopuolelle, kehittyi. Resistenssejä syntyi sitä nopeammassa tahdissa mitä yleisempää ja varsinkin ”turhempaa” oli antibioottien käyttö.

 

Penisilliinin kemiallinen rakenne selvisi vuonna -49 ja muutama vuosi sen jälkeen kyettiin kehittämään alkuperäistä beetalaktaamia tehokkaampi (mahahappoja kestävä) fenoksimetyyli eli V-penisilliini. Vuonna 1957 alkoi synteettisten antibioottien tehtailu kun 6-aminopenisillaanihappo saatiin syntetisoitua. Beetalaktaamijohdokset tehosivat erityisesti kokkibakteereihin ja 50-luvulla keksityt tetrasykliinit klamydiaan. 1960-luvulle tultaessa löydettiin joukko aminoglykosideja kuten streptomysiini, joka tepsi keuhko- ja virtsatietulehduksia aiheuttaviin bakteereihin. Stafylokokkeja, joista aiheutui mm. silmätulehduksia, tuhosivat fenyylipropanoidit, joista käytetyimpiä edelleen on klooriamfenikoli. 1960-luvulla alkoikin sitten lääketehtaiden välinen kilpailu kiihtyä ja mm. erilaisia steroideja tuotettiin markkinoille toinen toisensa perään. Ihotulehduksiin keksittiin fusidiinihappo ja sitä sisältäviä erilaisia voiteita tuotetaan edelleen kymmenittäin. Toisen maailmansodan aikana yleistyneiden sulfalääkkeet korvanneiden streptomysiinien alkaessa muuttua tehottomiksi, keksittiin kinolonit kuten siprofloksasiini. Kun bakteerit kehittyivät vuorostaan niillekin resistensseiksi keskivät lääketehtaiden laboratoriot 70-luvun puolivälissä makrolidit, joista erytromysiiniä käytetään nykyisin mahahaavaan, sukupuolitauteihin ja keuhkotulehduksiin. Viides ”sukupolvi” on sekin jo kehitteillä ja makrolidit korvaavia lipopeptidejä testataan parhaillaan. Niistä iho- ja keuhkotulehduksiin tarkoitettu daptomysiini on jo markkinoilla. Hankaliin sairaalatulehduksiin saatiin kehitettyä 80-luvun taitteessa erilaisia glykopeptidivalmisteita, joista tunnetuimpia lienee vankomysiini. Osa lääkkeistä poistuu tehottomaksi muuttuneina käytöstä, mutta myös siksi, että sivuvaikutukset olivat liian voimakkaita. Esimerkiksi vankomysiinille vastustuskykyisiä stafylokokkeja tavattiin USA:ssa vuonna 2002. Täysin uusi toimintatapa tappaa bakteereita keksittiin linetsolidien avulla vuonna 1999. Ne estivät bakteerien proteiinituotannon, mutta jo vuoden kuluttua lääkkeen käytön alkamisesta huomattiin stafylokokin kehittäneen geenimuunnoksen, joka torjui linetsolidin kyvyn estää proteiinituotanto – kilpajuoksu siis vain kiihtyy.

 

Vastikään tanskalainen biotekniikkayritys Novozymes löysi aivan uudenlaisen proteiinin ja bakteeritulehduksiin tepsivän lääkkeen sysimaljakkaasta. Aine on luonnossa kehittyvä defensiini nimeltään plektasiini. Defensiinit ovat melko hyvin tunnettuja luonnon omia bakteerien torjuntaan käytettyjä proteiineja, joiden lääkekäyttöä ihmisille on rajoittanut niillä yleisesti olevat sivuvaikutukset. Sienisolukolta defensiinejä ei ole tiettävästi kuitenkaan ennen tanskalaisten tekemää löytöä keksitty, ja kun plektasiinin toimintatapa mitä ilmeisimmin on sekä sopivan hidas että sille bakteerien on vaikea kehittää resistenssi, odotetaan keksinnöltä pelastusta kilpajuoksuun, jonka ihminen on häviämässä bakteereille. Saapa nähdä.