Ihminen on oppiva eläin. Suurin osa oppimisesta tapahtuu huomaamattamme ja on pelkkää tiedostamatonta matkimista. Näin esimerkiksi kielen kohdalla. Kielihän on fonologinen järjestelmä, jossa perusyksiköitä eli foneemeja on 20 - 70 kappaletta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Esimerkiksi omakielisessä suomessa foneemeja on 21. Nämä voidaan jakaa konsonantteihin ja vokaaleihin, millä on merkitystä etenkin kielen kirjoitusmuodon kannalta mutta myös suhteessa kielen oppimisen vaikeuteen ( /äidinkieli). Suomessa kyseinen suhde on 8/21 eli lukuarvona 0,381. Englannissa vastaava lukuarvo on 0,250 ja puolassa 0,125. Universaaleja vokaaleja ovat i, u ja a sekä konsonantteja p, t, s, m, ja n, joiden esiintymiseen kannattaa keskittyä silloin kun tutkii tai opettelee eri fonologisia systeemejä. Näiden foneemien käytön "teoria" , fonotaksi on suhteellisen helppo oppia kussakin kielessä - paras tapa on sama kuin millä pikkulapsi oppii äidinkielensä; kaikissa kielissä on ns. maksimaalisen distinktion periaate, jonka mukaan selvimmät foneettiset vastakohdat käytetään hyväksi ensin. Sen mukaisesti aluksi opitaan lausumaan mama- ja papa-tyyppisiä sanoja, jotka foneettisesti ovat helpoimpia (vokaali a on avoin ja täydellinen vastakohta konsonanteille p ja m, jotka äännetään suu kiinni jne). Maksimaaliset distinktiot muodostavat kunkin kielen fonologisen "rungon", jonka oppimisen jälkeen on jo vaikeampaa omaksua pienempiä äänne-eroja ja niillä esitettyjä muotoja. Universaalisti suosituin vokaalijärjestelmä on viiden vokaalin systeemi i-e-a-o-u. Mutta on olemassa nykykieliä ( esimerkiksi jotkut arabian murteet) joissa riittää vain kaksikin vokaalia. Yleensä mitä vähemmän kielessä on vokaaleja, sitä suurempi merkitys on silloin niiden kestolla, painolla ja korolla eli intonaatiolla. Vain harvoissa kielissä tällä on kuitenkin niin suuri merkitys kuin kiinassa tai vietnamissa, joissa neljä erilaista toonia muuttaa kukin sanan koko merkityssisällön. Mikä tahansa kieli on kuitenkin helpoiten opittavissa tätä kautta ja jos vielä käytetään hyväksi esimerkiksi Georgi Lozanovin menetelmiä, joilla kahtiajako tiedostamattoman alitajunnan ja väkisin valveilla olevan kesken poistetaan, on oppiminen jopa huomaamattoman helppoa ja nopeaa. Tärkeintä on siis "kuunnella ja toistaa aloittaen oikein".

 

Suhteemme kieliin muuttui kuitenkin ratkaisevasti silloin kun niitä alettiin kirjoittaa; sumerien nuolenpäistä kehittyi 2. vuosituhannen lopulla eKr foinikialaisten vakiinnuttamana länsiseemiläinen kirjaimisto, jossa oli pelkkiä konsonantteja. Kreikkalaiset sovelsivat merkit kieleensä 800-luvulla eKr ja lisäsivät vokaalimerkit, jotka roomalaiset puolestaan omaksuivat ja joista tuli sitten yleinen eurooppalainen kirjoitusmerkistö. Huomattavaa tässä kehityksessä onkin se, että lähtökohta vokaalien ja konsonanttien suhteen kirjoitetulle kielelle oli aivan eri kuin puhutulle, toisestahan puuttuivat juuri tärkeimmät, vokaalit, jolloin distinktiivinen kielen runko jäi näkymättömiin.

 

Meillä länsimaissa on jo parin tuhannen vuoden ajan uskoteltu "sanan" olevan kielen keskeisin peruskäsite, kielen pienin vapaa muotoyksikkö. Platon (n. 427-347 eKr) katsoi sanan olevan idean aineellistunut muoto, ja tästä syystä kieliopillisten peruskategorioiden tuntemus tarjosi samalla mahdollisuuden ajatuskategorioiden määrittämiseksi ja maailman tuntemiseksi. Platon määritteli substantiivin siksi lauseen osaksi, josta jotakin sanotaan, ja verbin siksi, mitä substantiivista sanotaan. Näiden määritelmien pohjalta kehittyivät myöhemmin perinteisen lauseopin subjektin ja predikaatin käsitteet. Perinteisen kielioppiteorian tärkeimpänä kehittäjänä pidetään Aristotelesta ( 384-322 eKr), joka luokitteli muutkin lauseen osat luoden näin perustan toisaalta muoto-opissa tarpeelliselle

sanaluokkajaolle, toisaalta lauseopissa tarpeellisille lauseenjäsenkategorioille. Erityiseksi tieteenalaksi kieliopinkirjoitus kehittyi Aleksandrian koulukunnan piirissä. Dionysios Traakialainen kirjoitti ensimmäisen säilyneen kreikan kieliopin ja määritteli lauseen sanojen yhdistelmäksi, joka muodostaa ajatuskokonaisuuden. Apollonius Dyskolos erikoistui lauseopin tutkimukseen ja määritteli syntaksin alaksi sanojen yhdistelmät lauseessa.

Antiikin aikana kirjoitettiin ensimmäiset kieliopit ja lauseopit, joissa sovelletut kuvausperiaatteet ovat säilyneet pääpiirteittäin muuttumattomina nykyajan perinteisiin kielioppeihin asti. Kielioppien laadintaa pidettiin erityisen tärkeänä sen takia, että kielten oli havaittu muuttuvan. Muuttuminen tulkittiin turmeltumiseksi, ja tämän estämiseksi haluttiin luoda säännöstö, jonka avulla kieli voitiin säilyttää vanhassa, "oikeassa" muodossa. Näin tämäkin lähtökohta vei vinoon ja jätti täysin huomiotta semantiikan sen olemuksen, joka erottaa toisistaan kommunikoinnin ja ajattelun. Kieli näet on muuttuvan kulttuurin "kuva" ja noudattaa siksi ajattelun tapoja - eikä muutu kuten turhan monesti on luultu "kuin itsenäinen olio" noudattaen kielitieteen formaalisia dogmeja.

 

Euroopan kulttuurin painopisteen siirryttyä Kreikasta Roomaan ei kielioppiperinteessä tapahtunut muuta ratkaisevaa käännettä kuin että kuvauksen ensisijaiseksi kohteeksi tuli latinan kieli. Kuvaukset laadittiin jo perinteiseksi muodostuneen mallin mukaan, ja sitä mukaa kun Rooman valta ja roomalaiskatolinen kirkko koulutusjärjestelmineen levisi muualle Eurooppaan, tuli perinteisestä latinan kieliopista kieliopillisen tiedon perusesitys ja ohjenuora satojen vuosien ajaksi. Latinan lisäksi maailman kielistä olivat erikoisasemassa raamatun alkukielet heprea ja kreikka, mutta muita kieliä ei yleensä pidetty kuvaamisen tai tutkimisen arvoisina. Niiden ajateltiin olevan vain pyhien kielten turmeltuneita muunnoksia. Vasta keskiajan loppupuolella alettiin renessanssin, humanismin ja suurten löytöretkien ansiosta kiinnostua "tavallisten" kansojen kielistä. Mutta kun 1500-luvulla alettiin keksiä kielten kirjoitusmuotoja, paheni tilanne joidenkin kielten osalta - ja mm suomalaisugrilaiset kielet joutuivat indogermaaniseen "syliin".

 

Tuo syli oli nuori ja vahva, kun taas suomen kieli oli paljon vanhempaa muotoa ja rakennetta. Niinpä se väännettiin väkisin syliin sopivaksi ja "kalevalaiselle kansalle" opetettiin oikeat uudet kielensä muodot, joiden opillinen perusta oli indogermaaninen saksa ja latina, joista toinen oli kuoleva ja toinen vastasyntynyt perinteessä, jonka keksivät kaksituhatta vuotta aikaisemmin eläneet kreikkalaiset. 

 

Tämä perinne ja "sanaoppi" on ajanut paljon ojaan ja vienyt pöpelikköön - sillä sen perusteella jäi noiden parin tuhannen vuoden ajan näkemättä kielten olennaisin ydin, sanojen sisältöosien eli morfien takana olevat semeemit, joiden alkuperä on arkaaisissa foneemimerkityksissä, mutta jotka "elävät" ja saavat kaiken aikaa uusiakin muotoja ja merkityksiä. Kysymys ei silti ole mistään syvärakenteesta, vaan lähinnä siitä, että varsinkin agglutinoivien kielten kehityksen ja muutoksen moottoreita ovat ne mentaalikielen ja kommunikointikielen yhteiset yksiköt eivätkä esimerkiksi vertailevan kielitieteen esittämät lauseopilliset formaaliset ja diakroniset muutokset, jotka silti voivat olla todellisia etenkin nopeasti muuttuvissa kielissä, mutta ovat siksi aina sekundaarisia eikä primaareja. Toisin sanoen kielitieteen pitäisi ottaa huomioon ensisijaisesti kielten "juuret", niiden ekspressiiviset ja reflektiiviset sisällöt ja merkitykset, jotka muokkautuvat kulloinkin vallitsevien kulttuuriympäristöjen vaikuttamina - eikä jostain dogmaattisesta sekundasyystä.

 

Yhtenä esimerkkinä vaikkapa seuraava kielitieteen kukkanen: Puukko-sanan etymologiaksi kielitieteemme konsensusyksilöt tarjoavat ihan vakavissaan vanhaa alasaksin sanaa pook, jota perustelevat sillä, että Pohjanmaalla samassa tupessa pruukattiin pitää "junki" ( = junge) pikkupuukkoa. Junge-sanahan on aivan selvästi saksalaista alkuperää. Tieteilijärukat eivät kuitenkaan tienneet, että kyseinen "pikkupuukko" olikin alunperin pelkkä puinen paskatikku, jolla peräpää pyyhkäistiin puhtaaksi. Se oli selkeä junki ja samaa juurta kuin kanki, kalvu jne millä ei ollut mitään tekemistä saksan junge-sanan kanssa. Puukko-sanan lähtökohta taas on selkeä suomen puu ja puukko tarkoittaa "puuhun pystyvää".

 

Osaltaan tähän kielellisen ymmärryksen pysähtyneisyyteen on syynä myös se, että Euroopan valloitti indogermaaninen kielihegemonia, jossa isoloivien kielten morfit ja semeemit eivät ole yhtä selkeästi näkyvissä kuin suomalaisugrilaisissa kielissä, jotka ovat agglutinoivia. Tämä seikkahan myös edesauttaa äidinkieleltään suomalaisugreja oppimaan vieraita kieliä helpommin kuin indogermaanit. Kyse onkin paitsi kommunikaation, myös ajattelun "kielten" rakenteista, jotka eroavat toisistaan ratkaisevasti - mutta myös yhtenevät määrätyllä tavalla.

 

Pahimman virheen synnyttää käsitys, jonka mukaan ihminen ajattelee kielellä - siis kommunikointikielille tyypillisin sanoin ja käsittein (rationaalisesti ja loogisesti) eikä tällöin ota huomioon tosiasiaa, että hippokampuksen lisäksi myös mantelitumakkeella on ratkaiseva osa mentaalisessa muistitoiminnassa, joka sekin pitäisi ymmärtää vuorovaikutteisena niin, että muistimme sekä tallentaa että tuo ilmi talletettua. Ja molemmissa tapahtumissa keskeisenä vaikuttajana ovat myös tunteet ja kemia joita kieli ei sellaisenaan voi välittää yksilöstä toiselle.

Kun mentaalinen kieli ei tunne eksakteja sanojen käsitteitäkään, joita se silti tarvitsisi toimiakseen kommunikointikielellä, eikä se primaaristi perustu sanoihin vaan niitä pienempiin semeemeihin ( jotka vastaavat fonologisia morfeja) ja jotka aina opitaan ensimmäisenä silloin kun kieli kunnolla opitaan, olisi ajattelu nähtävä täysin erilaisena kielellisenä toimintana kuin kommunikointi. - Mutta silti vaikuttajana kielen kehitykseen.

 

Tämän voi kääntää myös toisinkin päin; mitään kieltä ei kannata opiskella perinteisen kieliopin kautta, eikä yrittää painaa muistiin sanoja näkemättä ( ja kuulematta ) niiden fonologisia rakenteita. Mutta pahempaa jälkeä nämä ikiaikaiset käsitykset ovat tehneet sekä kielitieteille toisaalla, että ajattelun tieteelle, filosofialle toisaalla; filosofian "pilasi" pitkäaikainen teologinen kääriytyminen, jonka muumiona oli pelkkä sana ilman merkitystä - ja kielitieteen nykyinen alennustila johtuu sekin aivan samasta seikasta. Kielitiede on edelleen puhdasta teologiaa, jossa sanojen morfologia ylittää kognitiivisen semantiikan. Ja jossa jumaluus nähdään pappien tulkitsemana universaalein dogmein ja symbolimerkein eikä kunkin itse kokemana kokemuksena itsessään. Mikä vääristää pahasti kummankin niin, että tekee jumaluudesta helvetin ison ja yksilöstä pirun pienen - vai oliko se toisinpäin.

 

ratatosk