Ihminen on ainoa eläin joka kykenee luomaan oman lumemaailmansa. Sellaisen, jossa se pystyy elämään ja näkemään elämälleen tarkoituksen ja täyttymyksenkin. Lume tarkoittaa tässä sitä kaikkea mikä syntyy kielen päälle – ei niinkään aistihavainnoista, vaan opituista tai muuten vain matkituista tarpeista, tavoista ja maneereista – miksei myös maneeseistakin. Lumemaailmat ovatkin kuin juoruja, jotka alkavat useimmiten ihan viattomasta eleestä tai tarinanpätkästä, mutta ovat lopulta käsittämättömiä väittämiä ja uskomuksia, joita mikään mahti ei voi tuhota jäljettömiin. Ensimmäiset niistä syntyivät silloin kun ihminen ensimmäisen kerran valehteli, kun keksi miten harhauttaa vastapuoli uskomaan viestijän omaan harhaan, ja viimeisimmät nyt kun pystymme jo monikertaisiin mielikuviin, digitoimaan faktoja ja simuloimaan virtuaalitiloja niin ettemme aina tiedä itsekään mitä tiedämme tai missä olemme.  

 

Lumemaailma on ihmisen maailma – ei eläinten, kasvien, biologisen todellisuuden, fysiikan ja kemian eikä oikeastaan ihmisenkään silloin jos se luetaan eläinlajiksi. Se ei ole myöskään darwiniaanisen evoluution maailma, jonka ihminen on oikeastaan jo voittanut ja lykännyt vessan pönttöön (= ei ole enää olemassa). Lumeen ytimessä onkin kommunikointi ja sosiaalisuus, siis kaksi hyvettä, jotka toimivat kulisseina ja luovat estraadille sen ulkoisen ilmeen. Ihminen on lumekaikkeuden valtias ja lähes sataprosenttisesti kaikki tapahtumat liittyvät hänen omiin tarpeisiinsa. Toki uskonnot ja niiden kannettavaksi lastatut eettisyyden ja moraalin taakat kuuluvat nekin lumemaailman tuotteisiin – mutta ne ovat pelkkiä selviytymiseen liittyviä keinoja, jotka voitaisiin yhtä hyvin määritellä myös meemeiksi - ainakin silloin kun kurkistetaan kulissien taakse ja ollaan näkevinään geenejä.

 

Yksi lumenäyttämön suosikkiaiheista on ajan käsite. Sitä mukaa kuin ihmisen ympärille on rakenneltu lumetodellisuutta on aika alkanut juosta yhä nopeammin; sen tajuaminen kun muodostuu perättäisistä hetkistä. Aika on kuitenkin suhteellinen käsite ja yksilöllinen ulottuvuus, jota ei kannattaisi mitata kaikkien vauhtiin sopivilla yhtäpitkillä pätkillä. Kelloista huolimatta yksityiset hetket eivät ole yhtämitallisia vaikka ne nimitetäänkin sekunneiksi, minuuteiksi tai tunneiksi. Mutta me mittaamme niin silti – koska lumetodellisuuden hyväksikäyttäjä tahtoo niin ja ottaa hyödyn kellokortein, tuntipalkoin, ajankäytön ja kaikenlaisen muun ajanlaskun avulla. Niistä viisaista, jotka juuri tämän ymmärsivät ja yrittivät muuttaa sen avulla todellisuutta, en nyt uskalla puhua – koska leimautuisin heti joko hegeliläiseksi kommunistiksi taikka kapitalistiksi. Parempi onkin puhua siltä väliltä, tai ikäänkuin kepulisti;

 

Joten työn käsitteestäkään ei parane paljoa puhua, sillä maatyön idea on aivan eri kuin teollisuustyön, vaikka ne alkavatkin tänään olla yhtä ja samaa – molempien funktiohan on rahallinen ansio. Se taas on pelkkä ehto ja toive sekä piiska, jolle ihminen itsensä julkisesti alistaa kuin mikä tahansa fakiiri. Uskomattomintahan tässä uskomusjärjestelmässä onkin se, että luterilaiset fakiirit ovat sinisilmäisiä.

 

Yksi toinen perusharha on ihmisten sijainti maapallolla. Luulemme elävämme maan pinnalla vaikka todellisuudessa elämme maan pinnassa ja valtavan syvän ilmameren pohjamudissa, josta asemasta olemme riippuvaisia, ja olemme siihen sopeutuvia tapahtumia. Ihminen on muokannut sekä ylä- että alapuolellaan olevaa materiamassaa useiden kilometrien paksuudelta ja vaikuttaa niihin äärettömän suurella teholla, vaikkei itse voikaan toimia ilman painepukuja ja suojavarusteita muualla kuin siinä kerroksessa mihin lajina on syntynyt. Ihminen ei silti ole näkevinäänkään mitä ympärillään tapahtuu ja mitä se itselleen merkitsee. Vaikutuksensa vähättelyn uskottavuus perustuu ihmisen keksimään jakoon elävään ja kuolleeseen materiaan ( uskonnoissa tämä verhotaan kivasti salaisuudeksi); vaikka ihmiset jo hyvin tietävät, että aine on tavallaan energiaa tiivistyneessä muodossa ja että aineet ja energiat vuorovaikuttavat ja että mitä mutkikkaampi aineskompleksi, sitä vaikeampaa on selvittää miten siinä ympyrässä kaikki ja kaikenlaiset vuorovaikutukset toimivat – niinpä helpotukseksi tietämisestä pidetään kiinni ”elämästä”, siitä että kaikki tuo tapahtuminen korvautuisi ”hengellä”, joka on mystisen metafyysinen.

 

Elämä-käsitteen (dynamismin) voima ruokkii myös dualismia, joka molempiin suuntiin hallitsee ihmisen lumemaailmaa, ajattelua käsittein; ihminen, joka kokee itsensä minuutena pyrkien samalla olemaan muisti ja toimija, turvautuu helposti kahtiajakoon jossa väärintoimija onkin minuudesta ulkoistettu paha. Sitä tarvitaan harhauttamaan väärin toiminut minuus kuvittelemaan pahan tulevan siihen jostain itsen ulkopuolelta, jolloin minuus ei rikkoudu, eikä sitä tarvitse korjata – pelkkä katumus riittää jatkuvuuden takaamiseksi tulevaisuuteen. Tämä toimintatapa voidaan lumemaailmassa jopa kollektivisoida – pienissä ympyröissä minuuksien virheitä ja vikoja sanotaan pikkupiruiksi ja isommissa isommiksi perkeleiksi ja joskus jopa saatanoiksi. Yhteisö korjaa itseänsä torjumalla pahan hyökkäykset. Yksilöissä ihan pienet torjunnat esiintyvät tietysti pelkkinä kirosanoina, kollektiiveissä jopa kiroamistehoisin analyysein.

 

Yksi kolmas perusharha onkin äly, viisaus, ymmärrys tai järki. Suurin osa ihmisistähän olettaa, että se on se inhimillinen kruunu ja valtikka, jolla ihmislaji on eläinlajien ykkönen ja jumalansa valittu kansa.

Darwiniaanisen evoluution perusteella ja nähden kaiken sen, mitä ihminen on aikaansaanut tällä Tellus-nimisellä lentoaluksellaan, ihminen vaikuttaa kuitenkin enemmänkin maapallon syöpäkasvaimelta, joka on aika nopeasti vallannut koko planeetan, ja etäpesäkkeidenkin olosuhteita se luotailee jo lähiplaneetoilla. Kysyä sopii hyvin: Mihin tarkoitukseen?  Ja millä kustannuksilla.

Järkeä ja viisautta voi hakea joko kollektiivista taikka yksilöstä. Kollektiivinen järki kaiketi nähdään ihmiskunnan kehityksen takana – ja kehitys lie sitä etenemistä, jonka takaa teknologia. Mikä onkaan se yksilö ja hänen järkensä, joka hallitsee kehitystä?

Oikeastaan pitäisi kai puhua kehityksen suunnasta, jonka takaa paljastuu kuitenkin puhdas lumemaailma. Se joka pelaa peliään muotiluomuksin, sosiaalihierarkioin, välttämättömän elintason ylittävin tarpein, paskat-huomisesta-ajatuksin, hitain itsemurhin ja lumeukoin, joilla hiilisilmien takana kiiluu pelkkää kiteistä viemärivettä.

Järki on kuin taksin asiakas, joka maksaa kaksinkertaisen taksan vauhdista, koska on tulenpalava kiire – ja kuski painaa kaasun pohjaan. Ajettuaan kotvan huomaa kuitenkin kuski, että asiakas ei ole sanonut määränpäätä lainkaan. Sama kiire on nykyjärjenkin perusominaisuus.

 

Mutta mikä onkaan suurin harha, joka syntyy inhimillisistä mielikuvista ja leviää kuin meemi olematta silti koskaan ilmitullessaan samanlainen?