Olin näkevinäni äskettäin juttua ja keskustelua evoluution suunnitelmallisuudesta, jota sanottiin siinä jumalalliseksikin;

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Joku huomasi sattumalta, se oli kai Watkinson, että fraktaalissapa ajatus - kun sen kiven päähän heittää, niin inhomatikaksi jutun kuin jutun keittää ja sille haisten mutuu kaikki - sillisalaattikin. Joten haarukoin nyt sitten tätäkin soppaa.

Siitä huolimatta että Benoit B.Mandelbrot oli matemaatikko, joka keksi käsitteen “fraktaali” , ei ole kysymys vain ja ainoastaan pelkästä matematiikasta silloin kun puhutaan fraktaaleista sillä ne kuvaavat yllättävän hyvin kaiken ( absoluuttista) rakennetta. Tässä mielessä matikka on kieli joka parhaiten lipoo kaikkeutta ja sen rakenteita koska sen käsitteet ovat eksaktimpia kuin muissa kielissä. Ja siksi Mandelbrotinkin keksinnön ydin on nähtävissä matematiikan takana eikä siinä itsessään eli - matemaattisena juttuna fraktaali on “kuiva ja kaavamainen”, mutta ideana suorastaan herkullisen ylipursuava ja monipuolisesti lihottava. ( Tämä siksi että joku matikkaa inhoavakin nielaisisi asian kerralla eikä alkaisi heti kakomaan).

Fraktaalin perusta on iteraatio eli saman toistuminen yhä uudestaan. Tämä inho totuus näkyy kaikkialla vaikka me ihmiset teemme kaikkemme ettemme sitä näkisi. Ja jotkut meistä keksii mitä uskomattomampia selityksiä kumotakseen ja ollakseen näkemättä sitä totuutena. Onneksi aivan kaikki eivät mene niin pitkälle että (ekshibitionisminsa vallassa ?) paljastaisivat kaikelle kansalle oman kuvitellun freudilaisen el(ä)imensä, minkä jälkeen  kiinni jäätyään itkien ja syyttäen osoittaisivat jotain menneisyyden traumaattista “vuoren peikkoa” tai vaikkapa vain merihätään joutunutta mikkihiirtä syylliseksi omaan traumaattiseen kokemukseensa...iteraatiohan sekin silti, vaikka psykologisti sille eri nimen keksiikin.

Kaikkeuden rakenteen idea on kahdesta edellisestä syntyvän kolmannen dynamiikassa, jolloin absoluuttinen suhde on 0,618034...

Fraktaalin synnyttävä iteroiva kuvio on esimerkiksi vesimolekyyli, mineraali jonka (senkin syyttään?) mikkihiirimäinen muoto mahdollistaa miljardien miljardien jäisten kidemuotojen syntymisen. Se, että jokaisen erilaisen lumihiutaleen perustana on sama kolmen atomin v-mäisen molekyylin synnyttämä kuusikulmainen muoto, osoittaa konkreetisti, että kaiken muunkin olevan takana ja perustana voi olla ( ja on) iteraatio (jumala meissä/ me jumalina?). Muotojen moneuden edellytys ei siis olekaan perustan erilaisuus vaan evolutiivisesti nimenomaan samuus. Mikä ei suinkaan ole niin yhdentekevä ajatus kuin miltä se näyttää.  Tämä totuus sotii näet näennäistä logiikkaa ja todennäköisyyttä vastaan ja on siksi lajiltamme piiloutuvaa. Ja tätä ”Luojan vapauden piiloa” puolustaa määrätty ryhmä ihmistyyppejä,  jonka tehokkain ase on rationaalisen keskustelun tuhoaminen kaikkealla missä se sitä on näkevinään. ( Ja kai enimmäkseen vain siksi etteivät halua kohdata runkattua eläintään yksin)  äää

On tietysti ymmärrettävää, että monimuotoisuuden pohjalla ei aina nähdä samanlaisuutta yhtä helposti kuin erilaisuutta, mutta sokeuden syynä on muutakin. 

 

Evoluution ideaksi ymmärtää iteraation apinakin mutta kaiken materian perusideana sitä on jo hiukan vaikeampaa homo sapiensiksen mieltää. ( ystävämme Watkinson yleensä vain laulaa serenadiaan sillä hän osaa myös yksilönä iteroida). Silti fraktaalinen rakenne, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa sitä että samat mallit toistuvat tuottaen kaiken olevan materiaalin alkuaineista avaruuteen, on se vaikuttava todellisuus – eikä se, että kaiken perustana olisi “uutta luova” ikuisesti ideoiva luoja, joka antaa anteeksi, päästää pahasta ja suo auvoisen tulevaisuuden. Samaa toistava luomisen ideahan on tylsä ja mielenkiinnoton eikä sillä voi kukaan edes ratsastaa.

Me koemme ympäristömme materiaaleina ja erilaisina niissä vaikuttavina voimina mutta kiellämme ( eurooppalaisina) atomistisen iteraation, mikä muokkaa meitä rakentavan materian lisäksi sitä aineenvaihduntaa ja rakenteiden toimintaa jota sanomme elämäksi, tahdoksi ja

milloin miksikin, ja minkä kuitenkin lopulta joudumme toteamaan pelkäksi toistumaksi jostain tarpeeksi vaikuttavasta aikaisemmasta. Samalla tulee pois heitetyksi nekin totuudet, jotka selittävät mieltymyksiä, tunteita ja “ykseyden” kokemuksia.

Fraktaali on yhtä vaikeasti hahmotettava kuin todennäköisyyskin, mitkä molemmat jäävät arkitodellisuudessa mututiedon jalkoihin (tutkitusti )hyvin helposti. Kummankin käsitteen sisällön ydin kun on moneudessa. Ja homo sapiens lienee edelleen evoluutiokehityksensä kypsytysvaiheessa tämän suhteen. Fraktaalissa vaikeus siis on iteraation moneudessa niin, että toistuva kaava/kuvio luo mittaamattoman mahdollisuuden uusille (näennäisesti intuitiivisille) muodoille joissa me näemme yleensä ja vain itsemme kokoisia muotoja.

Muut  vastaavuudet ja erikokoiset muodot jäävät näkemättä.

 

Hassuinta meissä Watkinsoneissa lie kuitenkin se luomamme eliöhierarkinen fraktaalikuvio, jossa ihmisriepu hybriksensä pauloissa kiekuu särkyvällä äänellä tunkion huipulla serenaadia absoluuttiselle hybrikselle

jotta uskoisi kaiken takana olevan edes jotain järjellistä.