Luonnolliset ihmiskielet perustuvat ja syntyvät sekä kuolevatkin kulttuureissaan yhdessä niiden kanssa. Kuten historia osoittaa, kulttuurit voivat myös sairastua, surkastua ja hävitä kokonaan, mutta ne voivat myös kasvaa, levitä ja valloittaa maailmansa. Vuonna 1976 keksittiin käsite ”meemi”, joka Oxford English Dictionaryn mukaan määritellään ”kulttuuriin sisältyväksi ainekseksi, jonka arvellaan välittyvän ei-geneettisin keinoin, erityisesti jäljittelyn kautta”. Meemin määritelmä sopii erityisen hyvin kieleen. Kieli on kommunikoinnin väline ja sen ensisijainen tehtävä on välittää tietoa kommunikoivien sosiaalisesta asemasta yhteisössä. Vasta tämän tehtävän jälkeen tulevat kielenkäytön muut tarpeet esiin – niistä objektiivisen informaation välittäminen on viimeisimpiä.

Juuri tämä kielen atavistinen ja animaalinen piirre on nostattanut monia humanisteja takajaloilleen ja pannut raapimaan myös päätään. Ihmiskielten on väitetty olevan jumalien lahjoja, ainutlaatuisia ihmiseksi tekeviä ominaisuuksia ja kuitenkin aina jollakin tavalla ”vääristyneitä” malleja absoluuttisesta ihannekielestä, jota tavoittelemaan on lähtenyt useita satoja rohkeita tohtoreita ja proteesinikkareita;
Vuonna 1879 katolinen pappi Martin Schleyer rakensi ensimmäisen keinotekoisen kieliopin, jonka piti poistaa englannista kaikki siihen jostakin tarttunut mätä ja turha. Parannettu kielioppi perustui sanojen vartaloihin ja vokaaleihin siten, että sanavartalon eteen liitetyillä vokaaleilla ilmaistiin tempukset ja vartalon perään liitetyillä sijamuodot. Schleyer otti sanavartalot siis englannista. Hän muutti niitä kuitenkin myös siten, että jokainen sanavartalo alkoi ja päättyi konsonanttiin. Kaikki muut konsonantit kelpasivat näiksi paitsi s, joka ilmaisi monikkoa. Schleyer lyhenteli ja pilkkoi näitä englannin kielen sanoja mahdollisimman yksinkertaisiksi kuten esimerkiksi sanasta world hän teki sanan vol ja speak-sanasta sanan pük. Niinpä hän sai kielensä nimeksi volapük.

Schleyer karsi universaalista volapükistaan pois kaikki äänteellisesti samanlaiset mutta eri merkitykselliset sanat, pilkkoi ja rakenteli uusia ilmaisuja sekä mainosti kaiken aikaa myös kieltään saaden pian synnytettyä eri puolille maailmaa lähes kolmesataa innostunutta harrastajaryhmää yhdistyksineen. 1880-luvun alussa ilmestyi
28 volapükinkielistä aikakauslehteä eri maissa, joissa kerrottiin yhä uusista sanoista, joita kieleen oli keksitty milloin missäkin. Volapükista näytti tulleen kommunikoinnin väline vaikka sen perustana ei ollutkaan juuri sille ominaista kulttuuria. ( Tarkemmin tutkittaessa sekin löytyy.) Martin Schleyerin volapük kuitenkin katosi parrasvaloista yhtäkkiä vuonna 1887.

Silloin puolalainen silmälääkäri Ludwig Zamenhof esitteli uuden universaalikielensä esperanton, jonka selviytymiskeinona oli olla välineen väline – esperantolla ei näet pyritä lainkaan siihen, että se syrjäyttäisi harrastajansa oman luonnollisen kielen. Zamenhof oli jo lapsena nähnyt minkälaisen edun useamman kielen hallitseminen antoi, ja niinpä hän tietoisesti rakensi esperantolle monikielisen kulttuuripohjan. Zamenhof oli nimenomaan humanisti, jolle ihmisten yhteenkuuluvuus oli ykkösasia.
Esperanto tarkoittaakin ”toivovaa” ja sen perusta on länsimaisissa kielissä yleisesti. Kielen ortografia on yhtä selkeää kuin suomessa. O-pääte on substantiivin tunnus ja esimerkiksi hund-sanasta Zamenhof teki hundon, brust-sanasta bruston, sofa:sta sofon ja knabe:sta knabon. Feminiinin pääte esperantossa on –in, joten äiti on patrino, vaimo virino ja koulutyttö lernantino. Erittäin selkeää ja – asenteellista, sillä patrino tarkoittaa naispuolista isää, virino naispuolista miestä. Esperanton sisäinen ”kulttuuri” on erittäin tasa-arvoista. Sana muuttuu vastakohdakseen kun siihen lisätään etuliite mal-, joten longe on pitkä mutta mallonge lyhyt, hyvä on bona ja huono malbona. Substantiivin monikko muodostetaan j-päätteellä eli kun ystävä on amiko ovat ystävät amikoj. Vuosisadan vaihteessa Pietarissa elänyt Volapük-akatemian puheenjohtaja insinööri W. Rosenberger ei ollut ”esperanto-amiko”, sillä hän totesi mikä etu kilpailijalla oli. Niinpä hän laati vuonna 1902 niin sanotun ”idiom neutral”-kielen, joka perustui volapükiin mutta oli huomattavasti helpompi oppia ja käyttää. Vuosi Rosenbergerin esitystä myöhemmin julkisti G. Peano ”latine sine flexione” nimellä tunnetun tekokielen, jota sanotaan joskus kuolleena syntyneeksikin.
Vuonna 1907 L. Couturat esitteli IDO:n, jolla oli erittäin kunnianhimoiset tavoitteet, mutta sen sanoilla ei ollut minkäänlaista miimistä eikä semanttista perustetta kuten ei E.von Wahl´in vuonna 1922 keksimässä rasistisessa ”occidental´issakaan. Vuonna 1928 O. Jespersen toi esille erittäin monimutkaisten johdosten sekamelskan, jota kutsui novial-kieleksi, kunnes 1930 C.K.Ogden julkisti basic English –tekokielen.

Kaikille näille keinotekoisille luonnollisten kielten korvikkeille on yhteistä se ettei niitä ole kyetty liittämään mihinkään kulttuuriin juuri sen kulttuurin kuvaksi ja juuri sen kulttuurin harrastajien kommunikoinnin välineeksi. Ainoan poikkeuksen tekee esperanto, vaikkei sekään toimi yhtä kokonaisvaltaisesti kuin mikä tahansa luonnollisista kielistä.
Niinpä maailmanhistoria, jossa on sekä äärettömän pitkään eläneitä ja yhä eläviä kieliä että kuolleita ja kuolevia kieliä, osoittaa yllättävänkin selvästi sen miten kieli riippuu kulttuuristaan. Kielten ja kulttuurien historiat osoittavat myös sen, että kielen voi korvata toinen kieli – jopa keinotekoinenkin – mutta vain jos se kyetään naittamaan saumattomasti ja kokonaisvaltaisesti yhteen kielenkäyttäjien yhteisesti harrastaman kulttuurin kanssa.

Ruotsin kielen vartijoille – ja miksei vaikkapa myös Suomenkin kielitoimistolle – tai ainakin niille, jotka kuvittelevat kielten pystyvän selviytymään elossa kieliopit kainalosauvoinaan läpi globaalin sanasodan, väitän ettei ole toivoakaan. Ainoa konsti säilyttää kieli elossa on pitää hengissä koko kulttuuri, jonka pinnalla kieli lipoo.

Toisaalta kenenkään kieltä opiskelevan ei kannata uskoa, että istuallaan pystyy oppimaan sen miten kainalosauvoja käytetään..