1500-luvun loppuun saakka eurooppalainen intelligenssi oli sitä mieltä, että ihmisluonteen eri piirteet ja poikkeavuudet johtuvat Hippokrateen pari tuhatta vuotta aikaisemmin markkinoiman idean mukaisesti elimistön neljän nesteen, mustan ja keltaisen sapen, liman ja veren keskinäisistä suhteista. Englantilainen näytelmäkirjailija Ben Jonson tutki tuolloin koomisuutta ja tyypitellessään eri teatterityyppejä loi tältä antiikkiselta pohjalta renessanssikäsitteen "huumori", joka tarkoittaa siis alunperin "elimistön nestettä". Hyvä esimerkki tästä ajattelutavasta on Molièren ihmisvihaaja, josta käytettiin nimeä " L´Atrabilaire amoureux " eli mustasappinen rakastaja, joka myöhemmin sitten muuttui sapettoman nykyaikaiseksi "melankoliseksi rakastajaksi".<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Itse huumori-käsitettä on mahdotonta määritellä ja se voikin olla täysin julkista tai piilevää ihan missä tahansa inhimillisessä toiminnassa ja tuotoksessa. Vaikka huumori useimmiten liitetään komiikkaan, voi se ihan yhtä hyvin piillä myös tragediassa taikka olla suorastaan mustaa huumoria. Toisaalta se ilmenee joskus jopa rakennustaiteessa ja on näkyvintä naurussa, ironiassa, satiirissa, burleskissa, vitseissä, kaskuissa ja groteskissa ilmaisussa. Oikeastaan huumori onkin asenne ja tunneviritys, mikä saa esittäjän sekä tarkkailijan suhtautumaan mihin tahansa inhimilliseen seikkaan hyväntahtoisesti hymyillen. Humoristi korottaa terveen ja luonnollisen maailmankatsomuksen alhaisen ja naurettavan yläpuolelle. Tämän asenteen määritteli tanskalainen filosofi Harald Höffding vuonna 1916, jolloin esitti myös käsitteen "suuri huumori". Hän totesi mm. Rabelais`n, Cervantes´n, Shakespearin teosten perusteella suuren huumorin olevan ytimeltään ymmärtävää suhtautumista inhimillisiin puutteisiin ja että tärkeätä tässä on nimenomaan puutteiden huomaaminen sekä sen näkeminen, että ne ovat naurettavia.

 

Satiirin ( joka sekin on nyt huumorin laji) alkuperäinen tehtävä oli vastustajan kiroileminen kyvyttömäksi, hänen saattamisensa häpeään ja tulemaan lopulta tapetuksi.

Satiirin objekti leimattiin parantumattomaksi pahaksi, minkä yhteisön puolustajaksi asettunut satiirikko osoittaa vika vialta ja  siten yhteisöön kelpaamattomaksi. Tämä huumorin laji on vuosituhansien kuluessa laimentunut, mutta sen käytön tunnisteet ovat edelleen havaittavissa hilpeässäkin huumorissa.

 

Ironiaa voisi taas pitää satiirin synnyttämänä. Sen tunnistaminen on melkoisen vaikeata ja tässä mielessä ironia jaetaankin usein kahteen erilaiseen, stabiiliin ja instabiiliin ironiaan. Edellisen esimerkkinä voisi hyvin pitää Sokratesta, joka nautti ja leikki näyttävästi kysymyksillään ja vastauksillaan tyhmän tai tietämättömän kanssa. Instabiilin ironian mestarina pidetään taas samuel Beckett´iä, jonka labiileista teksteistä on erittäin vaikeata erotella vakavasti kirjoitetut osat ironisista.

 

Voiko ollakaan mitään (edes traagista) mikä ei sisältäisi hitusen nautittavaa huumoria taikka huvittavan koomista. Jo Aristoteles vaati, että tragedian tulee tuottaa nautintoa eikä lienekään olemassa sellaista kertovaa taideteosta taikka edes arkipäivän tapahtumaa, joka olisi kaikilta osin umpivakavaa. Esimerkiksi vanha kiinalainen moraaliperinne edellytti, että ystävän suru piti kohdata syli täynnä iloa - jolloin syntyy tasapaino. Sama syvin tarkoitus lienee länsimaisella "osaa ottamisellakin", millä lähimmäisen taakkaa kevennetään - eikä pyritä niinkään itse suremaan. Tämä aasinsilta johtaakin ns. draamalliseen ironiaan, jossa itse subjekti on täysin tietämätön asiantilan oikeasta laadusta ( ironiasta) mutta ympäristönsä on siitä perillä ja ulvoo naurusta. Esimerkiksi Sofokleen tragediassa Kuningas Oidipus, tämä syyttää korskeana muita itse tekemästään murhasta jota vielä yrittää selvittääkin. Yleisö on tietoinen todella tapahtuneesta koska Teiresias asian kertoo myös Oidipukselle itselleen, joka ei kuitenkaan usko häntä. Näin traaginen tilanne synnyttää draamallisen ironian. Voisi myös puhua tragikomiikasta. Molemmat puolestaan lähenevät satiiria ja sen alkuperäistä olemusta, sillä tällainen huumori on ns. kaksikasvoista.

 

Kaksikasvoinen huumori sisältää aimo annoksen ikivanhaa satiiria siten, että sillä voidaan helpohkosti sulkea objektiksi asetettu yhteisön jäsen joukon ulkopuolelle, jolloin huumoria käytetään Henri Bergsonin keksimän termin " rankaiseva nauru" mukaisesti. Näin ilon ilmaisulla ja huumorin konkreettisella puolella on myös musta ja negatiivinen takapuolensa. Vaikka naurettavaahan toki sekin on.