Nuuksiossa erään pienen suolampareen laidassa oli valtava muurahaispesä. Toista metriä korkea keko oli ainakin kolmekymmentä vuotta jököttänyt siinä kuhisten ja kihisten ja kasvanut vinossa kaartuvan lylymännyn ympärille peittäen alleen pyöreän läpimitaltaan kolmimetrisen maa-alan. Sen kuinka syvälle keossa asuneiden miljoonien muurahaisten kaivamat käytävät ulottuivat, tiesivät vain ne itse. Tai oikeastaan eivät kusiaiset mitään tienneet.

Nämä kusiaiset ihminen on määritellyt kiiltokekomuurahaisiksi ja antanut niille universaaliksi nimeksi Formica lugubris. Suomessa pesii kaikkiaan 46 murkkulajia vaikka maapallolla arvioidaan niitä olevan 12 000 erilaista. Nuuksion keossa eli sillä hetkellä kaikkiaan noin puolitoista miljoonaa yksilöä – vaikka ei niitä yksilöiksi kannattaisi sanoa.

Kusiainen on uskomattoman vanha eliömuoto ja ruvennut toimimaan jo liitukaudella sata miljoonaa vuotta sitten eriydyttyään Tiphiidae-petopistiäisistä omaksi evoluution kehityslinjakseen, joka haarautui melkein heti nykyisiksi kahdeksi pääryhmäksi, joten nykymurkut ovat joko myrmecioideja taikka poneroideja. 25 miljoonaa vuotta sitten tertiäärikaudella muurahaiset saavuttivat nykyisen kehitysasteensa, vaikka niiden koko ja muoto on vaihdellut vielä sen jälkeenkin. Niinpä kysyä sopii mikä ihmeen selviytymisstrategia on kyennyt pitämään lajin elossa ja lähes muuttumattomana peräti 25 miljoonaa vuotta.

Strategia on sama kuin ihmislajilla: sosiaalisuus. Murkutkin muodostavat yhteiskuntia joissa kastijaon tapainen erilaistuminen ja työnjako toimii erittäin pitkälle vietynä, myös niillä eri sukupolvet elävät yhtäaikaa samassa yhteisössä ja muurahaisillakin on monimutkainen merkkikieli kommunikointiaan varten.

Sosiaalisessa mallissa on tosi kivoja yhtäläisyyksiä kuten esimerkiksi se, että työläiset ovat surkastuneita naaraita, joilta puuttuvat enkelimäiset siivet, on ergatoidisia koiraita ja kuhnureita, sotilailla on suuri pää ja ridgemäiset leuat, vaikka täällä pohjoismaissa ei olekaan erityistä sotilasrotutyyppiä. Sellaisia esiintyy yleensä vain lämpimissä maissa ja trooppisilla murkkulajeilla. Ihmiset ovat vasta ihan viime vuosikymmeninä kasanneet itselleen valtavia kaupunkeja mutta kusiaisilla niitä on ollut jo kauan. Sekä ihmisillä että kusiaisilla on hyvin vanhoja kaupunkeja, joiden ikä saattaa murkuillakin yltää yli tuhannen vuoden ( E. Oinonen, 1915-72). Murkuista kyllä Ponera-sukuiset muodostavat yleensä vain parinkymmenen yksilön yhteisöjä mutta formicoilla lienee suurimmat puolitoistamiljoonaiset keot. Työläisten keski-ikä kekomurkuilla on noin 2 vuotta vaikka joutilaammilla yksilöillä ikää saattaa kertyä hyvässä lykyssä yli kaksikymmentäkin vuotta.

Tämä Nuuksion keko on ainutlaatuinen nimenomaan muodoltaan. Männyntarri, jonka keko on kuin nielaissut osittain sisälleen, jakaa keon aika tarkkaan kahtia. Lylyrungon latva vihreine neulasineen näyttää erehdyttävän elävältä harjasmaiselta tukalta. Pesällä on selvästi myös oma suuntansa ja sen ”kasvot” ovat tarkalleen etelään. Muutenkin keko muistuttaa jättiläisen päätä ja pakottaa kuvittelemaan sen alle syvälle suohon vajonneen valtavan ihmismäisen neulasruumiin. Tietenkään sellaista siellä ei ole. Mutta antropomorfismia tai ei, keko on kuin ihmispää – muutenkin kuin kusiaisiltaan.

Kun sitten alkaa tutkia päätä tarkemmin näkee keon pinnalla erikokoisia aukkoja kuten ihmiskasvoissakin. Jos kuset taikka sylkäiset muurahaisten niskaan ne kiireesti sulkevat aukot, jotka päästäisivät myrkkysi pilaamaan keon herkempiä sisäosia. Jos taas työnnät koivunvarvun kekonaamaan, ja vedät tikun taas pois, voit nuolaisemalla todeta, että varpuun on tarttunut kekonesteitä ( siis murkkujen ruiskuttamia) joista väkevin lie ätläkkä muurahaishappo. Ja sillähän on aivan vastaavia tehtäviä kuin ihmisihossa miedosti suolaiselta maistuvalla verellä. Molemmat toimivat tunkeilijoita torjuttaessa melko etevästi.

Formica-murkkujen käyttämä kekoaines, havunneulaset, on äärimmäisen hieno elementti rakentamiseen. Se on luja, lähes lahoamaton ja juuri oikean muotoinen haarukka kaksin terävin päin. Lisänä jokaisessa neulasessa on sipaus liimaamiseen käyttökelpoista pihkaa. Pihka on antibioottista ja suojaa tehokkaasti kekoa homeilta. Rakennusainetta on erittäin helppo löytää rajattomia määriä eikä mikää muu eläin ihmistä lukuunottamatta yleensä ryöstä kusiaisten pesäaineksia. Itse keko on todellinen insinööritaidon (!) luomus, joka eräillä murkkulajeilla suhteutettuna ihmisen vastaaviin rakennelmiin, vastaa pari kilometriä korkeata rakennelmaa. Jokaisessa keossa on paitsi ilmastointiputkistot ja kulkuväylät, myös erinomaisesti toimiva lämmönsäätöjärjestelmä. Silti järjettömät ja lähes aivottomat murkut rakentavat niitä miljoonittain ilman suunnitelmia, työnjohtajia ja arkkitehtuuria. Miten se on mahdollista.

Vastaavasti ihmispäässä kuhisee miljardeja ärsykkeitä, jotka ovat kuin kusiaisyksilöitä kutikulineen. Muurahainen ei ajattele, se vain toimii – ja vie mukanaan pintaansa kiinnittyneen hajukoodin sinne minne sitä vie siihen itseensä koodattu pakko. Ja homma toimii, vaikka sosiaalinen yhteisörakenne kaiken aikaa monimutkaistuu mukautuen sitä ympäröivän maailman muutoksiin. Murkkuyhteisöstä voi ulkopuolinen tarkkailija melko helpostikin päätellä ettei sillä ole kollektiivista tahtoa – mikä sovellettuna ihmisyksilöön saisi epiteetin ”vapaa tahto”. ( Ai niin, siis ihmiselläkään sitä ole.)

Kusiaispesän rakenteen ja toiminnan tajuaja hakisi taatusti aikansa sen uumenista keskusta, ydintä, korkeinta kontrollia taikka Descartesin kummitusta ja luultavasti siksi ihmiset viisaudessaan antoivatkin keon suojaisimmassa osassa olevalle yhdelle tai sadoille munimiskoneille nimen ”kuningatar” – vaikka kusiaiskuningattarilla ei ollut mitään yhtäläisyyttä inhimillisen hallitsijan kanssa todellisuudessa. Näissä hyönteisyhdyskunnissa kun ei ole minkäänlaista keskushallintoa. Eivät ne mitään demokratioitakaan ole eivätkä toteuta suunnitelmataloutta. Mutta keko on tietoinen itsestään. Sillä on kuin onkin ”tietoisuus”. Tämä tietoisuus on kollektiivista ja toteutuu kusiaisten moneuden kautta eikä sitä voi löytää pilkkomalla ja palasia analysoiden koska se katoaa silloin. Kusiaispesänkin tietoisuus on abstrakti olio. Niinkuin ihmisyksilön, jonka tietoisuus syntyy neuroverkon valeesta. Projektiosta, joka syntyy yhteistunteesta ja –tuntumasta minkä neuronimme yhdessä luovat.

Tuon kusiaispesän herkän tietoisuuden seurausta on ”minuus” ja identiteetti, joita tarvitaan yhteistoiminnan toteuttamiseen. Eikä oikeastaan muuhun ( mikä pitäisi kertoa kaikille nationalisteille.) Yhtä lailla kuin ihmisyksilössä on kekoyhteisönkin pystyttävä tuntemaan keon voima ja –varat säilyäkseen hengissä. Identiteettiä kusiaiset tarvitsevat kun naapurikeko tekee valloitusyrityksen ja silloin kun ympäristö muutenkin pakottaa järjestyneeseen toimintaan. Mutta tärkein minuuden tarvitsija on sekä kusiaiskeolla että ihmisyksilöllä sen oma sisäinen tasapaino, joka hirvittävän helposti järkkyy. Minuus onkin kokonaisuuden kontrollia jolla kokonaisuusprojektio valikoi kulloiseenkin tilanteeseen sopivan naamiaispuvun itselleen. Ihmisillä onkin hassu harhakuva minuudestaan: he kuvittelevat sen olevan fyysisenä pysyvän, staattisen, koska kokonaisuuden synnyttämää projektiota luullaan fyysiseksi. Todellisuudessahan ihmisyksilö on monimutkainen symbiontti, jossa paitsi useat erilaiset solukkomuodot jatkuvasti vaihtuvat ja muuttuvat, myös miljoonat erilaiset eliöt toimivat yhdessä. Tuo yksilöys myös hajoaa yhtä herkästi kuin syntyykin – eikä sekään synny siksi, että ”fyysinen hajottaisi henkisen”, vaan päinvastoin. Dementiassa, skitsofreniassa, hullunlehmäntaudissa tai missä tahansa tapauksessa, jossa ihmisen minuus hajoaa, on syynä kokonaisuusprojektion tuottamisen häiriö.

Ei kusiaiskeonkaan dementoitumiseen paljoa tarvittu – Nuuksiossa siihen riitti se, että muuan mulkvisti repi lylymännyn keosta tulipuukseen. Muutamassa päivässä keon puolikkaat olivat toistensa kimpussa ja puolitoista miljoonaa kusiaista joko kuolleita tai hajallaan kuin rusakon aivot hukassa.