Luin äskettäin Patricia S. Churchlandin teoksen ”Neurofilosofia” (ISBN952-5202-81-X). Kirjan 8. luku käsittelee oppimista. Siinä kerrotaan miten amerikkalainen Karl Lashley osoitti kokeellisesti, että aivot eivät toimi niin kuin yleensä ajatellaan; emme varastoi tietoja siten että esimerkiksi merimiessolmun, ämmänsolmun ja paalusolmun osaamiset varastoituisivat samaan aivolokeron paikkaan ja löytyisivät sieltä tarpeen tullen ”solmut”-nimikkeen avulla (s.378). Myös vertaaminen tietokoneen muistiin on väärä, sillä ihmisel-lä ei ole olemassa  ”muistielintä” aivoissa eikä siellä ole mitään tiettyä paikkaakaan, johon muistettava tallenne sellaisenaan sijoittuisi. Neurotutkimus osoittaa, että oppiminen ja muistaminen vaativat muutoksen aivojen rakenteessa. Se tarkoittaa, että oppiessamme sitomaan kengännauhat muuttuu neuroverkostomme rakenne määrätyllä tavalla. Siellä syntyy aivan uusi hermosolujen organisaatio, joka yhteistoiminnassa muiden solujen kanssa tuottaa tarvittavan osaamisen. Merkittävää tässä onkin se, että tuo muutos on yksilöllinen eikä tapahdu kahdella ihmisellä samalla tavalla. Tämä tarkoittaa sitä että ollakseen tehokasta pitää opetuksen olla yksilöllistä. Ja yhteiskuntamme, joka keskittää opetusta suuriin kouluihin ja oppilasryhmiin, toimii oppimisen suhteen vahingollisella tavalla.

Aivojen toimintamalli on silti kaikilla ihmisillä samanlainen ja Churchland osoittaa miten määrätyt dopaminergiset monihaaraiset aivosolut säätelevät oppimista eräänlaisella palkitsemissysteemillä. Tieto osoittaa senkin, että oppimisessa myönteisellä ilmapiirillä on erittäin tärkeä osuus. Myös pelkoon liittyvää oppimista tapahtuu, mutta tutkijat erottavat sen ns. amygdala-tapahtumaksi, jonka rakenne ja kemia on huomattavasti monimutkaisempi ja hitaampi eikä sen kautta opittu käyttäytyminen ole ennustettavissa.

Pelkotilaan sidottu oppiminen on siten teholtaan heikompaa ja epävarmempaa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Varsinaista muistamista sanotaan tieteessä eksplisiittiseksi eli tietoiseksi muistiksi, joka eroaa ns alitajuisesta (syvästä) muistamisesta. Neurofysiologia on todennut tämän muistin liittyvän hippokampus-nimiseen aivojen osaan. Amnesiapotilaita tutkittaessa on todettu että hippokampuksessa syntyy kyky kaivaa tietoisesta muistista joku opittu asia. Tämä aivoelin toimii siten kahteen suuntaan. Useat tutkimukset ( M.Wilson 1994) osoittavat, että unisyklin neljäs vaihe on äärimmäisen tärkeä muistamisessa, sillä juuri sen aikana hippokampus ”harjoittelee” opittua asiaa. Tutkimustulosten yllättävin tieto lienee se, että aikuisella ihmisellä juuri hippokampuksen ( ja hajukäämin) neurosolut uusiutuvat. Muut aivosoluthan alkavat vähetä 35-vuoden iässä. Sekin on todettu, että stressi, masennus ja tylsä ympäristö vähentävät solujen kasvua (neurogeneesiä) ja mielenkiintoinen ympäristö taas päinvastoin lisäävät hippokampuksen toimintakykyä (s. 411).

Uusiseelantilainen opettaja Sylvia Ashton-Warner neuvoo kirjassaan ”Teacher” että:

” Vapauta lapsesi luontaiset mielikuvat ja käytä niitä oppimateriaalina”. Ohjetta ovat käyttäneet menestyksekkäästi mm F.Hughes  englanninopetukseen Tansaniassa ja H. Kohl ( Reading, How To) Kaliforniassa. Kohl väittää myös että: ”Oppimisongelmaa ei ole olemassakaan. Sen sijaan on ongelmaopettajia ja –kouluja.” (H.Kohl; 1973)