Ihmiskielten osaamisen taitoa pitävät monet ihmiset pätevänä osoituksena siitä etteivät ihmiset ole eläimiä. Vuonna 1928 syntynyt amerikkalainen kielitieteilijä Noam Chomsky mullisti vielä 50-luvulla yleisesti vallinneen ns. strukturalistisen kielitieteen, joka lähinnä kuvaili ja luokitteli kielten morfeemeja ja foneemeja.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mullistus oli niin suuri, että väitetään Chomskyn tehneen kielitieteestä tieteen.

Hän ei tyytynyt miettimään kieltä pelkästään morfeemien ja foneemien tasolla, vaan toi mukaan lauserakenteet ja syntaksin. Hän myös väittää, että on olemassa jonkunlainen universaalikielioppi, josta meillä on geneettisesti periytyvää tietoa. Chomskyn mukaan tällainen ”kielioppi” ei ole niinkään lauserakenteiden kuvausta vaan ennemminkin kielenkäyttäjän kielellisen kyvyn kuvausta.

 

Chomskylaisia vastaan nousi Hilary Putnam ja Gilbert Harman, joista jälkimmäinen väittää Chomskyn sekoittaneen pahasti keskenään tietämisen kuinka käyttää kieltä että tietämisen miten nuo säännöt kuvaavat tiettyä kielioppia. Molemmat kysyvätkin, että jos kielenkäyttäjällä on tietoa säännöistä hänellä täytyy olla jokin tapa esittää nuo säännöt itselleen.

 

Mielestäni tämä on ydinkysymys ja ratkaisu siihen löytyy ymmärtämisestä miten aivot kielen suhteen toimivat; toisin kuin yleensä ajatellaan me emme ajattele (neuroverkostojemme avulla) kommunikointikielellämme, vaan aivojen toimintamalli on aivan toinen. Sitä voidaan sanoa vaikkapa mentaalikieleksi. Mentaalikieli on jokaisella yksilöllä subjektiivinen ja se muuttuu kaiken ikää käytön mukana, koska sen perustana on aivojen plastinen neuroverkosto ja rakenne. Sen vuorovaikutus ympäristönsä kanssa rakentaa ja muokkaa neuroverkostoa. Mentaalikieli ei oikeastaan ole mikään kieli eikä sillä ole siten ”kielioppiakaan”, vaan kyse on kyvystä käsitellä immateriaalisia informaation sisältöjä. Juuri se on Noam Chomskyn ”universaali kielioppi”. Eikä mitään muuta tarvita.

 

Putnam ja Harman ovat siis oikeassa ja väärässä väittäessään että jokin tapa kielen osaajalla pitää olla esittää itselleen nuo ”perinnölliset kielioppisäännöt” eli kyky käyttää kieltä kommunikointiin. Niinpä kysymys onkin enempi kielioppi-käsitteen venyttämisestä ensin Chomskyn tapaan lauserakenteiden kuvauksesta kielellisen kyvyn kuvaukseksi, ja vielä siitäkin laajemmaksi. Tämä sopii hyvin, sillä myös kieli-käsitettä on laajennettava, koska pelkkä foneemikoodi morfeemein ja foneemein ja kieliopilla varustettuna ei enää riitä.

 

Kieli on määriteltävä kieliopin suhteen uudestaan myös siksi, että kommunikoinnin välineenä toimiva kieli koostuu valtaosin (yli 80 %:sti) kielellisen kuvauksen ulkopuolelle jäävistä osista kuten äänenpainoista, tauoista, korostuksista, ilmeistä, eleistä jne. Sen lisäksi kieli kirjoitettuna on aivan erilainen kuin puhuttuna. Vieläpä harhakuva kommunikointikielestäkin ajattelun kielenä sotkee kuvitelmaa siitä miten kielioppi (?) määrittelee muka kieltä itseään. Objektiivista kieleksi sanottua kommunikointitapaa ei ole olemassakaan – on vain subjektiivisia opittuja malleja ymmärtää vuorovaikutteista viestintää. Näiden mallien perinnöllistä ”(kieli)oppia” ei ole sitäkään olemassa ellei perinnöllistä ja rakenteellista neuroverkoston kykyä mukautua viestinnän keinoihin sanota kieliopiksi.

 

Mitä tästä seuraa; kieli on ensisijaisesti ja vain teoriassa kommunikoinnin väline eikä se sellaisenaan tee ihmislajista mitenkään erikoista, koska kaikki eläimet ja jopa kasvit kykenevät vuorovaikutteiseen kommunikointiin. Informaation vaihtoa tapahtuu pelkkien aineidenkin välillä. Mutta monipuolinen ihmisten kielellinen kyky ( miksi sitä sitten nimitetäänkin) on myös mielikuvamaailman esiintuoja, ja juuri sen avulla kangetaan todellisuus usein ojaan mystiikan ja uskomusten tieltä. Tämä itselleen valehtelemisen kyky on ihmislajin muista eläimistä erottava kyky. 

 

Tähän liittyy amerikkalaisen filosofin Wilfrid Sellarsin (tieteellisen realismin) väite, joka kuuluu näin: ” Käsitteet eivät ole synnynnäisiä ja universaalisia, vaan ne opitaan kieltä opittaessa. Jonkin aistiminen jonkinlaisena edellyttää aina käsitteitä. Henkilö ei omaksu käsitettä havaitsemalla tietynlaisenlaisen olion, vaan pikemminkin hän kykenee havaitsemaan tällaisen olion sen ansiosta, että hänellä on hallussaan jo tuon olion käsite, eikä havaitseminen voi näin selittää käsitteen omaamista.”  Tämä tarkoittaa Sellarsin mukaan sitä ettei ole ajattelua ilman kieltä. Tosin hän lieventää väitettään ajattelun ja kielen analogiateoriassaan sanoen että käsitteellinen ajattelu on olennaisesti kielisidonnaista.

Ja juuri tämä on se tärkein mikä vuorovaikutteisessa kommunikoinnissa tulisi tajuta.

 

Mikä siis on kieliopin tehtävä? Ja mitähän vartioivatkaan he jotka ovat elämäntehtäväkseen ottaneet kielenhuollon ja kieliopin oikeellisuuden vartioinnin?