Ihmisen korvien välissä tapahtuvia prosesseja tutkitaan ns. kognitiivisen psykologian avulla. Kohteena ovat ajattelu, muisti, havaitseminen ja varsinkin oppiminen. Kognitiivisen psykologian tuottamat käsitykset ovat syrjäyttämässä vanhoja behavioristisia teorioita, jotka perustuvat johtopäätöksiin ihmisen ulkoisesta käyttäytymisestä. Behavioristeilla ei ollut tietoa esimerkiksi uusimmasta neurofysiologian tutkimuksesta, joka osoittaa vanhat käsitykset ajattelun, muistamisen ja oppimisenkin mekanismeista vääriksi. Uutta ymmärtämistä siitä miten ihminen käsittelee tietoa ja oppii sanotaan konstruktivismiksi.

Koska oppimista tapahtuu vain yksilön sisäisenä prosessina, on lähtökohdaksi oppimistapahtumaa järjestettäessä ja arvioitaessa otettava yksilö eli oppija. Oppimisen tapahtumapaikka kaikkine osatekijöineen on nimeltään oppimisympäristö. Prosessiin vaikuttaa vahvasti myös laajempi yksilön ympärillä ja taustalla oleva (kulttuuri, kasvatus, yksilöhistoria), jota nimitetään kontekstiksi.

Konstruktivistisessa oppimiskäsityksessä ei lähtökohdaksi oteta opettamista kuten behavioristisessa ajattelutavassa, jossa oletetaan, että opettajan opetustaito on tärkeämpää (ja relevanttia) kuin oppilaan oppimiskyky. Tämän ajattelutavan seurausta on myös harhakäsitys, jonka mukaan oppija voidaan ”pakottaa” oppimaan ja että siksi on olemassa tehokasta ja vähemmän tehokasta opetusta riippumatta oppijan ( tilanteen mukaan vaihtelevasta) kyvystä oppia. Ajattelutapa on oikeuttanut myös koulutuksen kustantajan vaatimaan yhä suurempia opetusryhmiä, koska vain opetukseen panostaen voidaan oppilasryhmän koko nähdä irrelevanttina tekijänä.

Opiskelun pahimpia ongelmia ovat kuitenkin käsitykset, joiden mukaan koulussa opitaan oppiainemääriä ikään kuin tieto- taikka taitopaketteina tai standardisoituina annoksina. Näin käsittäen opettajat voivat säilyttää rutinoituneesti tuntiohjelmansa jopa kymmeniä vuosia ja opettaa oppilasryhmästä riippumatta ”pakettinsa”, jonka jakelua säätelee pelkkä opettajan allakka.

On selvää, että tällaisten pakettien käsittelyssä aineen opettaja on verrattomasti taitavampi kuin esimerkiksi yleisopetusta antava luokanopettaja. Tällä taas on suuri vaikutus erilaisiin arvoasetelmiin ja varsinkin koulutoimen kustannuksiin. Kummallisen harvinaista onkin tällöin se, että ajateltaisiin koulutyön varsinaiseksi tavoitteeksi oppimista, minkä aliarvioiminen on kaikkein hölmöintä tuhlausta.

Uusi konstruktivistinen oppimiskäsitys muuttaa opettajan roolia kahdella tavalla: Ensimmäinen muutos koskee opettamisen suhdetta oppimiseen, jolloin opettajan on luovuttava ”tiedonjakajan roolista” ja kuvitelmasta, jonka mukaan hänen osuutensa tiedon käsittelijänä olisi opiskelu-tapahtuman tärkein. Opettaja ei ole luokkatilanteessa enää tärkein toimija, vaan se on oppilas itse.

Toinen muutos on vielä vaikuttavampi, koska oppimisteho ja siis koulutyön tehokkuus on siitä kiinni; neurofyysisenä tapahtumana uuden oppiminen ei ole koskaan tietopaketin vastaanottamista ja sen asettamista jonnekin muistivaraston hyllylle odottamaan käyttöönottoa. Oppiminen on paljon monimutkaisempi prosessi, jossa opittu asia liitetään yksilölliseen kontekstiin ja jossa se ”elää” kaiken aikaa muuttuen ja vaikuttaen ympäröivään neuroverkostoon. Tämä muuttaa opettajan asemaa ja vastuuta oppijan suhteen. Mitä paremmin opettaja tuntee oppilaansa yksilönä, sitä tehokkaammin hän pystyy jo paljon ennen oppimistapahtumaa järjestämään ja vaikuttamaan ko. tapahtumaan ja itse oppimiseen. Nykyisin panostetaankin jo enemmän mm. erityisopetukseen, mikä on oikea suunta varsinkin silloin kun sen avulla asiantuntevasti selvitetään oppijoiden erityistarpeita ja tietoja käytetään hyväksi yleisopetuksessa. Kun itse oppiminen tapahtuu pitäisi opettajan työn olla jo tehty.