Vuonna 1851 Arthur Schopenhauer kirjoitti teoksessaan ”Parerga ja Paralipomena”, että käyttämämme puhuttelumuoto herra tai sir pitäisi vaihtaa ilmaisuun ”compagnon de miséres” ( kanssakärsijä), minkä voisi hyvin ymmärtää miten vain – kaksimielisenä vitsinäkin. Tähän päätelmään Schopenhauer tuli kuitenkin tutustuttuaan intialaisiin upanisadeihin, ja ymmärrettyään eron kantilaisen dualismin ja itämaisen ”shunyata” – jakamattomuuden välillä. Hän tajusi, että noumenaalisen maailman täytyy olla yksi erottamaton todellisuus, joka eri muotoja ottaessaan tulee osaksi ilmiömaailmaa. Tätä noumenaalista ykseyttä Schopenhauer nimitti Kantin termillä ”Ding an sich” eli ”asia itsessään”. Arkisessa ilmiömaailmassamme tämä termi kuvaa lähinnä käsitettä ”vapaa tahto”. Kysyä sopiikin aina ja ikuisesti – kuinka vapaa tahtomme onkaan?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Immanuel Kantin transsendentaalisen filosofian mukaan tieto perustuu yhteistyöhön, vuorovaikutussuhteeseen tietävän subjektin ja maailman välillä. Jotta todellisuudesta voisi mitään ylipäätäänkään tietää, on se (subjektin) ensin käsitteellistettävä. Kaikkeen tietoon liittyy oman mielemme siihen asettama käsitteellinen aines, joka on a priori ja siksi rationaalinen alkuperältään. Kantin mukaan mikään käsite ei silti ole mitään ilman työstettävää materiaalia (objektia) jota tarjoaa empiristinen kokemus;  ”Havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita, niin kuin käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä”, väitti Kant.

Kantin järki ei siis puhdistunut täysin objekti/subjekti-dualismista eikä kielellisten käsitteiden hämäryys valaise vieläkään kantilaisen älyn ”puhtautta”.  

 

Asian voisi ilmaista toisinkin: Ihminen on kielellisten käsitteiden vanki. Hän pakottaa itsensä ymmärtämisen vankilaan, jossa kalterimateriaali rakentuu sanoista ja lauseista, myyteistä, meemeistä ja uskomuksista sekä sementoituneista järjestelmistä, jotka valetaan kommunikoinnin avulla kullekin itsensä kokoisiksi kopeiksi. Kantilaisen ajattelun rationaalinen, ”puhdas” järki on siis Schopenhauerinkin mukaan pelkkä myytti. Aivomme kasvavat käsitteiden vankilassa eivätkä vapaudessa...

 

...ja aina silloin kun yksilö pääsee ulos vankilastaan jaloittelemaan – on pyhä.

 

Schopenhauer ajatteli kuten Siddharta Gautamakin, että ihmiselämä on kärsimystä (vankilaa/ dukkha), joka johtuu elämänjanosta (tanha), mikä loppuu kun elämänjano sammutetaan, mikä taas Buddhan mukaan toteutuu kulkemalla määrättyä polkua (magga), joka on jossakin kohtaa askeesin ja itsensä hemmottelun välimailla. Inhimillinen kärsimys siis johtui molempien mukaan virheellisestä uskostamme yksilöllisten minuuksien toisistaan irralliseen olemukseen. Vapautuakseen kärsimyksestä, jonka aiheutti yksilöllinen tahto ( joka erosi universaalista tahdosta Ding an sich) piti ihmisen ylittää tämä oma egoistinen tahtonsa. Schopenhauerilla ja Gautamalla oli molemmilla keinonsa tähän; (Turhan usein jää kuitenkin huomaamatta että heillä molemmilla, kuten kaikilla ihmisillä yleensäkin lopullisena tavoitteena on tarve tulla onnelliseksi – kokea todellinen ”pyhyys”, joka on aina subjektiivista.)

 

Länsimainen ihminen on voittopuolisesti valinnut hiukan toisenlaisen tien yhtyä noumenaaliseen kuin buddhalainen – ja vapautuu yksilöllisestä ”tahdostaan” antautumalla ”estetiikalle” eikä ehkä niinkään nälkäkuolemaan johtavalle askeesille, mikä puolestaan nähdään itämaisena valintana. Molemmat polut silti ovat äärimmilleen vietyinä kuin bulimia ja anoreksia, joiden kummankin korkeimpana tavoitteena on sama esteettinen kokemus – pyhä vapaus subjektiivisen mielemme vankilasta, joka on paitsi vankila myös tietoisuutemme, ”vapaa tahtomme” ja oppimistamme asioista sekä muistoistamme muodostuva käsitteistömme. Ei siis mikään ihme, että vankilansa tunteva zen nauraa sieltä paetessaan.

 

Pyhyyden anatomia leikkautuukin näkyviin helpommin naurun kuin veitsenterävän ration avulla sillä kyse on toimintamme intentionaalisuudesta; siitä, että kävelemmekö ottaen askelia askelien perään ajatellen ”vasen jalka eteen, oikea taakse, oikea jalka eteen, vasen taakse, vasen jalka eteen....”, vai hylkäämmekö tavoitteet ja matkamme lopulliset (meemiset) päämäärät, joilla ei ole merkitystä sille minkä koemme vaikuttavimmaksi itsellemme. Silloin me alamme tapahtua – siirrymme hetkistä, tiloista ja tilanteista toiseen ilman käsitteiden ja kielen hallinnoimaa tavoitteellisuutta. Kaikkein raain, rumin ja kaunein sekä todellisin tavoitteemme – olipa se mikä tahansa riisuttuna käsitteiden valepuvusta, pyhyydestä on myös pyyhityin, tunnustamaton ja kaikenlaisten roskakäsitteiden alle lakaistu luonnollinen tavoite kokea ”onnellinen” olemassaolonsa, siis ”itserakkaus” ja sen erilaisten tarpeiden tyydyttyminen, jolloin lähtökohta on se, että ihminen on itsensä absoluutti. Dualismit, joissa mieli tai kieli pyhittävät keisarin vaatteita, sulkevat silmiä ja suita terveeltä totuudelta, jossa ihmisen itserakkaus on suvaittua kaikille ja etenkin kaikelle.

 

Pyhällä on siten perin arkinen raato. Tai oikeammin sanottuna subjektiivisilla pyhillä on jokaisella oma arkinen raatonsa, sillä yhteinen pyhyys on pelkkää legendaa...