<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

On luonnollista että ihmisiä kiinnostaa mitä on tietoisen olemisen ulkopuolella - siis vaikkapa se miten eläin kokee olemisensa tai onko ihmisellä kuoleman jälkeistä elämää...

 

Mielenkiintoista on sekin miten kasvit tunnistavat erilaisia ärsykkeitä taikka onko eläimillä tunteita. Mutta monetkaan eivät huomaa sitä, että mitä mutkikkaammasta organismista on kyse, sitä useammin ja sitä suurempi osa yksilöstä kiertää kuolemisen ja syntymisen kehää koko yksilöelämän ajan - sillä suvullisen syntymisen myötä osa eliöstöstä omi solunsisäisen kuoleman eli apoptoosin. Niinpä ihmiseksi syntyneestä järjestelmästä säilyy yksilönä kuolemiseen asti vain pieni murto-osa ja valtaosa ( verisolukot, luusto, iho jne) ehtii kuolla ja kasvaa uudestaan usampaan kertaan yksilön tajuamatta sitä lainkaan.

 

Elämän ja kuoleman raja on monella muullakin tapaa hyvin epämääräinen. - Kuten sekin ero jolla kuvitellaan aine eläväksi tai elottomaksi. Ovatko esimerkiksi virukset eläviä? Viruksillahan ei ole aineenvaihduntaa eivätkä ne lisäänny itse - ne eivät eroa mitenkään "elottomasta" aineesta - paitsi ihmisen mielessä. Ne ovat tavallaan pelkkiä nukleiinihappoketjujen pätkiä proteiineineen, joita on joka paikassa. Kun ne ovat äärettömän pieniä partikkeleita, ne liikkuvat väliaineen virtauksissa ja takertuvat helposti mihin vain. Jouduttuaan sellaisen solun pinnalle, jonka solunseinän viruksen proteiinit pystyvät "sulattamaan" se pääsee työntymään soluun. Siellä se sekoittuen solun omaan perintöainekseen aikaansaa isäntäsolun muuttumisen uusien virusten tuottajaksi ja aiheuttaen kaikenlaista muutakin yllättävää sen eliöyhteisön tavanomaiselle toiminnalle. Kyse ei siis ole lainkaan "tietoisesta" toiminnasta, eliön tarkoituksellisesta olemassaolon kamppailusta vaan enemmänkin pelkästä sattumasta.

 

Näitä viruksen proteiineja sanotaan myös antigeeneiksi ja niitä on esimerkiksi flunssaviruksilla kahdenlaisia, toiset ovat hemagglutiinia, jolla virus "liimautuu" isäntäsoluun, ja toiset neuraminidaasia, joka "sulattaa" isäntäsolun seinämään aukon, minkä kautta viruksen RNA, siihen liittyvä nukleoproteiini ja polymeraasi tunkeutuvat soluun, jossa polymeraasi katalysoi komplementaarisen RNA:n synteesiä. Tapahtuma on siis pelkkää materiaalista kemiaa.

 

Entäpä sitten virusten torjunta; ihmisen suojautuminen näiden elottomien aineiden "hyökkäyksiltä" - onko se tietoista ja siten "elävää" toimintaa? Toimiiko kroppamme siten, ettei sitä voi ajatella pelkäksi kompleksiseksi bioinformaattiseksi aineen käyttäytymiseksi...

 

Puhutaan siis immuniteetista, suojasta mikä perustuu siihen, että tunnistetaan hyökkääjän antigeenit jo ennakolta ja tuotetaan vasta-aineita heti, jolloin esimerkiksi virusten  hemagglutiini ei enää tepsikään liimana eikä neuraminidaasi kykenekään sulattamaan solunseinää.

Immuniteetti perustuu silti lymfosyyttien seassa olevien erityisten muistisolujen "muistiin", jolloin hyökkääviä proteiineja vastaan tarvittavia vasta-aineita voidaan jo tartunnan ensivaiheessa tuottaa massoittain - tarvittava informaatio kun on valmiina.

( Muisti ei silti tässäkään tarkoita muuta kuin aikaisemmin koetun jälkeä.)

 

Proteiinit ovat tehokkaimpia antigeenejä, siis aineita jotka aikaansaavat immunovasteen syntymisen ja niitähän on jokaisessa organismissa omansa koko joukko. Muitakin antigeeneja on ja suurissa molekyyleissa voi olla myös vain kohtia, jotka ovat antigeenisia. Eliölle vieraat lipidit ja nukleinihapot sekä polysakkaridit voivat nekin toimia antigeeneina, mutta vain jos ne reagoivat vasta-aineiden kanssa, tai aktivoivat lymfosyytteja ( T- ja B-soluja). Antigeeniksi polypeptidirakenteen tekee jopa vain yhden aminohapon muuttuminen toiseksi.

 

Elimistön tuottamat vasta-aineet ( immunoglobuliini) ovat B-solujen tuottamia proteiineja, joissa on vähintään neljä polypeptidiketjua. Niiden vastustuskyky perustuu kemialliseen antigeenin sitomiseen siten, että noissa polypeptidiketjuissa on antigeenille sopiva vastinkohta, määrätty aminohappojärjestys, johon antigeeni tarttuu omalla vastaavalla aminohappo-osallaan. Näin antigeeni muuttuu neutraaliksi,"vaarattomaksi".

Toinen immunovasteen päälinja kuuluu T-lymfosyyteille, jotka alkavat välittömästi lisääntyä kun joukkoon havaitaan tunkeutuneen vieraita aineksia. T-soluilla on näet kyky antigeenin tavatessaan alkaa tuottaa lymfokiinejä, välittäjäaineita, jotka "vetävät" paikalle toisia lymfosyyttejä ja yhdessä ne sekä monosyyteistä syntyvät makrofagit tuhoavat antigeenit. Tähän solujen väliseen tapahtumaan liittyy esim. interferoni, joka on lymfosyyttien aineenvaihdunnan tuottama emäksinen proteiini, mikä sekoittaa virusten monistumisviestin ja siten estää niiden lisääntymistä soluissa. Joskus immuunijärjestelmä sotkeutuu itsekin, ja lievimpiä sellaisia tapauksia sanotaan yliherkkyyksiksi tai allergioiksi - pahimpia leukemioiksi yms.

 

Ihmisellä on kuitenkin koko joukko erilaisia "vieraita" eliöitä aina  mukanaan, mm. iholla, suussa ja suolistossa on miljoonia bakteereita, joiden kanssa ihminen elää tasapainoista yhteiselämää - vasta kun tasapaino järkkyy ja joku eliöryhmä joko radikaalisti pienenee tai suurenee, sairastuu myös ihminen. Niinpä esimerkiksi antibioottien käyttö on aina kaksipiippuinen juttu. Toisaalta ihmisen luonnollisen puolustusjärjestelmän omat keinot, immunovaste, fagosytoosi jne tuhoavat varmasti kaikki vieraat hyökkäykset solujen sisällä - jos ihminen on kunnossa. Ja ulkopuolella kyyneleet, sylki, räkä, keuhkoputkien ja ruuansulatuskanavan eritteet jne, sisältävät lukemattomia vasta-aineita, jotka sitovat ja agglutinoivat bakteereita, neutraloivat viruksia ja estävät molempia näin tunkeutumasta syvemmälle elimistöön. Niinpä antiseptisten aineiden käyttö ja esimerkiksi ihon jatkuva peseminenkin ovat kaksipiippuinen juttu.

 

Loppujen lopuksi tätä kun oikein ajattelee, joutuu taas kerran saman perimmäisen kysymyksen eteen; -  Mikä tässä biokemiallisessa taistelussa onkaan elävän hyökkäystä kuolleen kimppuun ja päinvastoin?