Väittävät, että linja-autossa on tunnelmaa ja pikkuautossa vähän tilaa. Sain tästä kouriintuntuvaa kokemusta tänään. Täysikuu kieri vielä taivaalla Käsivarren suunnassa kun aamusella starttasin vanhan sitikkani käydäkseni lähikaupassa, jonne matkaa tulee hiukan vajaa neljäkymmentä kilometriä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olin nukkunut huonosti yöllä - kuuhulluuttako lie, vai olisiko eilinen avannossa seisominen vaikuttanut. Joka tapauksessa poljin huolettomasti sitikan liian kovaan vauhtiin ja erään tievan ylitettyäni tulla tupsahtikin poro kyytiini tuulilasin kautta. Onneksi se osui enempi pelkääjän puolelle mutta niin huonoon kuntoon vuorso meni, kuten sitikkakin, että matkantekomme loppui siihen. Ei laulattanut. Laskin vuorsosta silti veret ja tutkin korvamerkit.

 

Pääsin melko pian bussin kyytiin ja työnnyin takapenkille asti. Vitutti. Kyyti oli takana istuen sen verran möykkyistä ja heittelevää, että nukahdin melkein heti. Näin erästä unta, jota olin nähnyt ennenkin. En silti bussissa koskaan;

 

Unessa olin Firenzessä Piazza della Signorian laidalla olleessa kapakassa, siinä jossa vieläkin on se vanha näyttämö, vaikka se ei nykyisin ole näyttämö vaan keittiö. Silloin kun istuin tuossa kapakassa se oli siis vielä näyttämö eikä keittiö. Itse asiassa koko Firenzen keskusta oli silloin aivan erilainen, jokilaivat pääsivät Vecchion laituriin koska Arnon pohjapatoja ei vielä oltu rakennettu. Oli vuoden 1597 kevät ja meitä oli kapakassa koolla vanha "apollon kaarti", Ottavio Rinuccini, Jacopo Taglia, Emilio de Cavalieri ja muutama muu tosi taiteilija, joiden nimistä ei nyt ole niin väliä. Itse istuin seinän vieressä oikealla muiden takana ja näin kaiken.

 

Jacopo rämpytti säestykseksi jotain kreikkalaistyylistä tremoloa kitarallaan ja Ottavio esitti rahansa Rooman huoriin tuhlannutta kirkkoisä Augustinusta lasketellen ulkoa tämän "tunnustuksia". Ottaviolla oli kaunis tenori ja hänellä oli hyvin erikoinen kyky vaihtaa terssi- ja kvintti-intervallista toiseen siten, että kun sooloteema tavallisesti toistettiin jomman kumman etäisyydellä kuoroimitaationa, niin hänpä vaihteli korkeutta keskenkin ja keksi alun tai lopun heittämisen sekstin päähän ylä tai alapuolelle, mikä sai vanhan organumin kuulostamaan paljon elävämmältä - melkein madrigaalilta, vaikkei sitä esitysmuotoa ollut silloin vielä edes keksitty. Kapakan porukka toimi taustakuorona kuten oikeassa kreikkalaisessa teatterissakin ( mitä suuresti ihailimme) ja silloin oli tapana - laudasarjaan vastasi kuoro pilkkarunolla. Kun joku keksi nasevat sanat, muut vaikenivat jolloin soolon kuulivat kaikki. Tunnelma oli todella hilpeää ja keskittynyt siis Ottavioon.

 

Yhtäkkiä edessäni istunut Emilio, joka oli kumman hiljaisena ja poissaolevana siinä vaalea tukka pörrössä kököttänyt, hyökkäsi pystyyn kädet ylhäällä ja ryntäsi tuolinsa kaataen porukan läpi ulos. Minä lähdin hänen peräänsä huutaen Emiliota nimeltä

 

ja heräsin bussin käytävältä käsi pystyssä suu auki. Korvissani soi edelleen oma huutoni. Kuski heitti minut tien poskeen, joten en ehtinyt edes selittää, että kyse oli

 

Emilio de Cavalierista, joka vastaanotti Roomassa kolme vuotta sen jälkeen paavin kunnianosoitukset teoksestaan "Rappresentzione di anima e di corpo" ja että tuo kohtalokas pystyyn ryntäämisen hetki oli ollut teoksen idean syntymähetki. En ehtinyt sitäkään bussikuskille sanoa, että olin juuri ollut itsekin joihkaamassa "Dafnen" raakaversion pilkkalaudoja Firenzeläisessä satamakapakassa. Ja että pääsimme niitä sitten myöhemmin vielä esittämään upporikkaille Mediceillekin Palazzo Vecchion portailla...

 

...luulenpa, että tuon kuullessaan olisi kuski ulosheittämisen sijasta osoittanut arvostusta ihmiselle, joka on sentään ollut keksimässä ja kehittämässä oopperaksi sanottua taidemuotoa.

 

Päivällä sitten istuessani Esson baarissa tuli Vuopion Niila istumaan ja haisemaan vastapäätä. haisi pirulainen hokmannille niin, että jouduin jättämään hernekeiton kesken. Arvasin, että kohta kysyy sisäänajamani vuorson korvamerkkiä. Tiesihän tuo, että tiesin kun olin ollut monesti Oulalla puittiona vetämässä kisuroita karsinaan poroerotuksessa.

 

Puurista, sanoi Niila istuttuaan tovin siinä. Vastasin että purista purista ja heitin lusikan, joka maistui jo hokmannilta sekin. Niila: " Siekö kävelit sitte kylälle ?" Ja minä aloin kiusata kertomalla miten olen alkanut muka hoitaa kuntoa, ajatellut laittaa oikein kävelysauvatkin mutta kun kirkolta ei löydy kunnollista merkkiä pitäis käydä Rovaniemellä...

 

enkä päästänyt Niilaa puhumaan porosta mitään ja päätin vielä valehdellakin etten ollut korvia älynnyt tutkia. Höpöttäessäni siinä niitä näitä kuulin Niilan sanovan: " Se suuttu postabiilakuski...

 

...on se niin mustasukkanen mies." Vasta silloin tajusin, että Niilalla oli ihan eri asia mielessään kuin olin luullut.

 

Utkittuani esiin sen miten bussikuski oli menettänyt muutama vuosi sitten vaimonsa jollekin somalipakolaiselle, jonka kanssa tällä oli lapsiakin jo ja miten kuski joutui asumaan silti samassa asunnossa tämän Emilio- "vävynsä" kanssa, ja langettuaan välillä ryyppäämään, oli tapellut ryyppykaveriensa kanssa näiden pilkattua aisankannattajaksi joutunutta kaveriaan

 

ja minä ymmärsin silloin miksi minut oli heitetty bussista tienposkeen. Ymmärsin myös kuinka monimutkaista aivokemiaa bussimatkailukin voi pahimmillaan vaatia.