Muutamia viikkoja sitten palasin mökilleni pohjoiseen. Aloin lämmittää saunaa, joka sijaitsee kellarikerroksessa. Saunan vieressä on huone ja siinä melkoisen suuri avonainen takka, mihin tapanani on sytyttää tervastuli yhtäaikaa kun panen kiukaankin lämpiämään. Olin juuri veistämässä kiehisiä sytykkeeksi kun huomasin takan nokisella perällä kaksi hiilenmustaa neulanterävää silmää. Kurkistettuani lähemmäs niiden omistaja syöksähti nenääni kohden sirittäen kuin sisilialainen kaskas, iski pikkuruiset hampaansa partaani ja pari karvaa poikittain kärsässään jäi hyppelemään tasakäpälää takkani etureunukselle kuin paraskin tappelupukari haastaen minua otteluun etukäpälät tanassa...<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuo takakäpälillään seisova ja pomppiva pitkäkirsuisen karhun näköinen kaveri oli puolikkaan peukaloni kokoinen vaivaispäästäinen - pienin, viisain, verenhimoisin ja ahnein peto, mitä maamme kamaralla kulkee. Tunnistin sen oitis hännästään, joka on kuin ketulla - paitsi yksilöillä, jotka elävät yli vuoden. Silloin pienoista ketunhäntää muistuttava varuste päästäisen takapuolessa muuttuu karvattoman kaljuksi eikä tätä lajia ole enää niin helppoa erottaa muista päästäisistä. Siinä sitten tuijotellessani vierastani silmät pyöreinä se syöksähti keskelle takkaa, hyppäsi muutaman kymmenen sentin korkeuteen kuin yrittäisi lähteä piipun kautta lentoon. Sitten se syöksähti taas eteeni takan reunustalle, nousi seisomaan ja siritti kiivaasti

 

ja toisti tätä niin kauan, että menin ja aukaisin kääntyvämallisen ja suljettuna siihen asti olleen takan savupellin. Samassa takkaan pudota pöllähti kuollut telkkä. Telkän joutumista savupiippuuni en isommasti ihmetellyt, sillä sopivan pönttöpuun puutteessa niitä aina silloin tällöin eksyy tiilipiippuihinkin, jonka hormiin pääsee helpommin kuin sieltä pois. Terävätkään kynnet eivät pidä hormien hiiliseinissä.

Nokipölyn laskeuduttua näin päästäisen  jo repineen telkän täkkähöyhenet pois tieltään ja olevan täydessä touhussa täyttämässä pohjatonta mahaansa miedosti kylmäsavustetulla linnunlihalla. Ja kun en saattanut hänen ruokarauhansa vuoksi tulta tehdä, menin yläkertaan ihmetellen tuota temppuilua ja virkistin muistiani päästäisistä yleensä - nehän ovat evolutiivisessa sukupuussa lähes yhtä lähellä ihmistä kuin apinat. Ja luettuani hiukan lisää aloin nähdä Ele Fantiksi ristimäni vaivaispäästäisen enemmän apinana kuin päästäisenä - ja nyt kun hän on ollut takkahuoneeni asukkaana vajaan kuukauden, tuntee selvästi nimensä, seurustelee kanssani vaikka pitääkin itseään isäntänä, käy puremassa varpaastani ellen liiku ja tarjoa hänelle jotain koko ajan, kiukuttelee ellei saa jatkuvasti syötävää, huvittelee jahtaamalla perhosia, ampiaisia tai kärpäsiä, pitää itsensä ja karvapeitteensä erinomaisessa järjestyksessä, puhdistaa mm varpaanvälinsä ensin heittäytyen selälleen käpälät taivasta kohti, muistuttaa jo enemmän ihmistä kuin apinaa.

 

Elestä on nopeasti tullut todellinen mökkini haltija - ja ovela sellainen; porautti jopa minulla itselleen oviaukon alaoveenkin. Tein sen kymmenmillisellä terällä ja kiinnitin ulkopuolelle nupinaulalla kolikon kokoisen muovikappaleen, joka heilahtaa vapaasti reiän päälle ja pienellä tönäisyllä pois.

On uskomatonta, että Ele pystyi ja osasi heti kulkea reijästä pihalle ja sisään. Hän seuraa minua kun menen ulos - taikka jää puuhastelemaan sisälle jotain tärkeämpää, kiipeää olkapäälleni kun luen päivän lehtiä ja uskoakseni tykkää kun luen ääneen tärkeimmät uutiset. Joskus Elellä on itsellään valtavasti siritettävää asiaa, ja kun en oikein kuule pistän nauhurin päälle ja kuuntelen vahvistettuna hiukan eri korkeudella. Silloin hän ottaa kuunteluasennon nousten takajaloilleen viisisormiset etukäpälät mahan päällä kuin ristissä, ihmeellisen notkea kärsä kiemurrellen ja silmät älykkyyttä vilkkuen. Esityksen lopuksi jään aina jostain syystä odottamaan päästäisen kumarrusta.

Löylyyn hän ei suostu tulemaan, mutta makkaraa tai varsinkin savustettua poron paistia paistellessani hän vaatii ehdottomasti aitiopaikan takan edestä ja yllättävän pitkäjänteisesti odottaa oman annoksensa kypsymistä, vaikka syö aina osan raakanakin...

 

Nyt kun yöt ovat jo pimeitä kuulen Ele Fantin hipsivän milloin missäkin ja kun liikahdan sängyssäni, hän sirittää. Oman nukkumapaikkansa hän on valinnut alakerrasta takan edustalta, johon laitoin pienen pahvilaatikon pehmustein välittämättä siitä, että päästäisillä näyttää olevan aivan erilainen uni- ja muukin elämisen rytmi. Sitä en kuitenkaan lakkaa ihmettelemästä, että niin pieneen mahtuu niin paljon erilaista asiaa , tapoja ja tavaraa...

 

...eikä kuitenkaan meillä molemmilla imettäväisillä selkärankaisilla ja aivojemme ohjaamilla olioilla näy olevan kovinkaan suurta eroa - paitsi että minä, ihmisriepu joudun pilkkomaan ja pirstomaan kaikkeuteni kappaleiksi ymmärtääkseni sen. Vasta sitten kun olen sievästi siivuttanut, niputtanut ja asettanut kuhunkin kategoriaan jokaisen nimilapulla varustetun palasen, voin alkaa yrittää ymmärtää ympäristöäni niistä ja niihin liittämieni käsitteiden avulla. Ele sensijaan näyttää ymmärtävän kaiken kokonaisuutena - eikä tee ainoatakaan virhearviota; tiesi kai kesyttävänsä minutkin alta aikayksikön

 

joka Fantilla on selvästi eri kuin se mitta mihin minä aikani pätkin. Olenkin toivottoman hidas. Joskus päästäisen liikkeet ovat näet silmää nopeammat ja siksi olenkin alkanut opettaa Eleä taikuriksi. Tarkoituksenamme on valmistaa esitys erääseen juhlatilaisuuteen joulun alla. Saapa sitten nähdä. Harjoittelun alku on sujunut aivan erinomaisesti ja molemminpuolisella yhteisymmärryksellä.

 

Vaivaispäästäisen innoittamana kirjoitin sitten seuraavan "tieteellisen" novellinkin ja panin sille nimeksi  

 

                                    Inhimillinen tuuma

 

Jotta ymmärtäisi paremmin kokemaansa ympäristöä on ihmisen pilkottava se ja pistettävä palaset eri kategorioihin. Viipaloitu kokonaisuus tiettyinä palasina sievästi jokainen omalle hyllylleen painoarvonsa mukaisesti sijoitettuna ja nimilapuin varustettuna auttaa ihmisriepua jäsentämään maailmansa.

Lapsuudesta tutuin jako lienee erottelu eläimiin, kasveihin ja elottomaan kivikuntaan. Kulttuurimme elottoman betoniperustaisen pohjan valaja ja hulluin hyllyttelijä, kunnianarvoisa Aristoteles ymmärsi silti jo antiikissa, että vaikeinta on määritellä itse elämä ja siten erottaa elävä kuolleesta - hänhän tajusi, että elämä on jonkinlainen aineen ominaisuus, vaikka ei vielä väittänytkään, että se ilmenisi aina sopivissa olosuhteissa. Tänään elämää luova absoluutti lie yhtä absurdi kuin hänelläkin eikä näkökulmakaan ole paljoa muuttunut.

 

Eläimet, joita antiikin aikoihin tunnettiin noin 520 lajia, Aristoteles jakoi kahtia verellisiin ja verettömiin, mitkä hän määritteli pelkän punaisen hemoglobiinin perusteella. Vaikka hän erehtyikin perusteessaan, sattui jako kuitenkin samaan kuin myöhempi peruste selkärankaisten ja -rangattomien välillä. ( Mikähän lie syy ?)

Aristoteles jakoi vielä verelliset neljään ryhmään; eläviä poikasia synnyttäviin nelijalkaisiin, joihin kuuluivat poikkeuksena myös valaat, lintuihin, muniviin nelijalkaisiin ja kaloihin. Verettömiä eläimiä hänellä oli myös neljä ryhmää: Nilviäiset, äyriäiset, hyönteiset ja mustekalat. Kummasti on tämäkin jako pitänyt kutinsa, vaikka tutkimus on John Ray´stä alkaen kehittänyt taksonomiaa huimasti.

 

John Ray keksi määritteet "laji" ja "suku" vuonna 1693 ilmestyneen opuksensa  " Synopsis methodica animalium quadripedium et serpentini generis " mukaan.

Silti Ray´n taksonomia perustuu tiukasti parituhatta vuotta vanhempaan Aristoteleen jakoperusteeseen verellisistä ja verettömistä elukoista.

 

Kunnes ruotsalainen Carl von Linné teki uusjaon, jossa eläimet järjestettiin kuuteen luokkaan ja pantiin samalla arvojärjestykseenkin; 1. Nisäkkäät, joilla veri on punainen ja lämmin, synnyttävät eläviä poikasia ,2. Linnut, joilla myös veri on punainen ja lämmin mutta munivat, 3. Amfibit, joilla veri on punainen mutta kylmä, hengittävät keuhkoilla, 4. Kalat, joilla veri on punainen mutta kylmä, hengittävät kiduksilla,  5. Hyönteiset, joilla veri on vaaleaa, tuntosarvet nivelikkäät, 6. Madot, joilla veri vaaleaa, tuntosarvet nivelettömät. Ruotsalaisuudestaan huolimatta älysi Linné sijoittaa ihmisen eläinten joukkoon; hänen mukaansa ihminen kuuluu nisäkkäiden luokkaan ja siinä ordoon nimeltä "kädelliset".

 

Tämän jälkeen ranskalainen Georges de Cuvier, joka kylläkin uskoi lajien muuttumattomuuteen, perusti vertailevan anatomian ja järjesti koko luomakunnan uusiksi, vaikka Linnén työstä valtaosa säilyikin. Cuvier´lle oli tärkeämpää anatomiset erot kuin veren väri tai sen lämpötila. Niinpä Cuvier´n järjestelmässä luokittelu ei perustu evolutiiviseen peräkkäisyyteen, vaan lähinnä rakennetyyppeihin, jossa pääpaino oli luustolla ja hermostolla; ensimmäiseen pääjaksoon kuului selkärankaiset, toiseen nilviäiset, kolmanteen niveleläimet ja neljänteen kasvieläimet eli säteittäiset.

 

Cuvier´n kanssa eri linjoilla evoluutiokehityksen suhteen oli Jean Baptiste de Lamarc

joka jakoi eläimet vain kahteen pääryhmään selkärangan mukaan. Näissä molemmissa paleontologeissa kulminoitui  jonkin verran edelleen ihmiskuntaa vaivaama kiista siitä onko elämän takana lajeja muovaava antropomorfinen absoluutti vai olisiko sittenkin elämä pelkkä aineen ominaisuus ja evoluutio sen yksi seuraus. Molemmat ukot ilmeisesti edustivat silti vain edellistä käsitystä ja jälkimmäisen kielsi ehdottomasti ainakin Cuvier.

Tässä mielessä taitaakin olla erilaisempi luokittelujärjestelmä saksalaisella Ernst Haeckelilla, joka keksi ns biogeneettisen peruslain vuonna1866, mistä perustelut esitti teoksessaan " Die Welträthsel ". Haeckelin mukaan ontogeneesissä näkyy aina fylogeneesi lyhyenä esityksenä. Ja sehän panikin sitten koko evoluutiokehityksen muka sievästi järjestykseen ja osoitti paikkansa kullekin lajille ja kehitysvaiheelle.

Seurasi varsinainen ateistinen huuma, joka edelleen elää muutamien ihmisten mielissä tuottaen sivutuotteenaan väitteen apinoista ihmisten esi-isinä tai ahvenesta samanlaisena kyrmynä kuin mekin joskus olemme...

 

Mutta vertaileva anatomia, joka kehittyi Haeckelin keksinnön jälkeen, on todella mielenkiintoista; vertailu homologisten elinten välillä osoittaa, että keuhkojen evolutiivinen alkuperä on uimarakko, keskikorvan luumme ovat samaa syntyä kuin matelijoiden tietyt luut, umpisuolella on oma historiansa jne

 

Ja tänäänhän meillä onkin jo kaiken "elollisen" kattava sukupuumme, jonka haaroittuminen ja lajien sukulaisuudet sekä evoluutiolinjat johdetaan sytokromi           c-molekyylin aminohappojärjestyksen erojen ja yhtäläisyyksien perusteella. Tässä sukupuussa ihmisen ja apinan yhteisen alkumuodon ero ihmiseen on luokkaa yksi mutaatio, sen ja kengurun yhteiseen alkumuotoon ihmisapinalla seitsemän ja kengurulla neljä mutaatiota; kehityslinja, joka johti kärpäseen, vaatii kolmetoista mutaatiota kun siitä alkanut linja ihmiseen kolmekymmentäyksi...

 

Kun nyt siis tässä hiukan syvennyin taksonomiseen historiaan - olen alkanut arvostaa kaveriani, tätä Ele Fantastista, joka määritellään vaivaispäästäiseksi ( ei siis Sorex minutissimukseksi, vaan) Sorex minutukseksi senkin vuoksi, että hän tietämättä lainkaan aminohappojärjestyksensä inhimillisestä rakenteesta, osoittaa perin inhimillistä käytöstä ja ominaisuuksia, joita oikeastaan olen alkanut jo hieman kadehtiakin...

 

Novellini lopahti tähän ja lakkasin kirjoittamasta. Sen sijaan ajatukseni vaelsivat;

Kun minun mielestäni aine on energian yksi olomuoto ja elämä taas aineen yksi ominaisuuksista - se joka luultavimmin ilmenee aina kun sille on sopivat olosuhteet

- aloin kerrata tätä yhä kompleksisemmaksi muuttuvaa kaikkeuttamme;

Sinilevät "keksivät" aikoinaan fotosynteesin, joka oli ratkaiseva askel maapallon biosfäärin kehitykselle. Sinileväthän ovat oikeastaan bakteereja, noita tumakelmuttomia prokaryootteja, joita me ihmisiksi sanotut niiden isäntäeliöstöt ja symbiootit yleensä inhoamme, vihaamme ja pelkäämme. Kun niitä ei näe, eivätkä ne vanhene eivätkä siten myös kuole itsestään on meillä syytäkin pelätä niitä, mutta niitä on joka paikassa emmekä pääse pakoon tai mitenkään voi estää niiden pääsemistä kaikkialle. Se olisikin hullua, sillä bakteerit ovat elämisen ehto ja ne osallistuvatkin mm typen, hiilen, rikin, fosforin ja raudan kiertokulkuun ratkaisevasti - ilman niitä ei olisi "elämää".

 

Toisaalta juuri fotosynteesi on merkittävin biologinen prosessi, jonka avulla eliöt tuottavat pelkällä aurinkoenergialla  arviolta noin 160 000 000 000 tonnia orgaanista ainetta vuodessa pallollemme. Prosessi on monessa mielessä elintärkeä mutta sen koko jää ihmisiltä näkemättä helposti, koska se on siihen liian suuri. Tähän alkutuotantoon perustuu silti kaikki muu elämä ja toiminta - eikä pelkästään biologinen toiminta vaan myös ihmisen talous.

 

Moni nykyihminenkin ajattelee edelleen Aristoteleen tavoin - ja kuvittelee kasvien hankkivan ravintonsa maasta. 1600-luvun alussa Jan Baptist van Helmont äkkäsi pistää pajunoksan veteen, jolloin kasvi kasvoi vaikkei ollut missään tekemisessä maan kanssa ja sen jälkeen tietysti luultiin, että vedestähän ne saavatkin ruokansa.

Vasta 1804 Theodore de Saussure julkisti tutkimuksen, jonka mukaan fotosynteesi kulutti hiilidioksia saman verran kuin tuotti happea ja orgaanisen aineksen kuivapainoa.

Nyt jo kyetään laskemaan, että hehtaarin kokoinen nurmikko tuottaa vuodessa happea saman verran kuin 25 ihmistä tarvitsee hengitykseensä tai auton polttomoottori kun sillä vedätetään koslaa 25 000 km. Sama asia käännettynä ympäri osoittaa, että auto tuottaa hiilidioksidia tuolla matkalla yhtä paljon kuin hehtaarin nurmikko pystyy sitä vuodessa ilmastamme poistamaan ja sitomaan orgaaniseksi aineeksi...

 

Vaivaispäästäinen Ele vipelsi vauhdilla Otavan Suuren Ensyklopediasarjan päällä ja pysähtyi kun huikkasin sille kysymyksen siitä pitäisikö jokaisen autokaupan yhteydessä velvoittaa ostaja viljemään hehtaari nurmikkoa vuosittain.

 

Fotosynteesi on biokemiallisten prosessien "äiti"; se käyttää aivan samaa energiavirtaa kuin muutkin "elävässä aineessa" tapahtuvat reaktiot joissa adenosiinitrifosfaattiin (ATP) sidotaan kemiallista energiaa. ATP:tä tuotetaan määrätyn pH-eron ja sähköpotentiaalin synnyttämällä     " proton motive force"- vety-ionien työntövoimalla kun muokkauksen kohteena on määrätty adenosiinitrifosfaattia muodostava entsyymi.

Monimutkaisimmissa eläinsoluissakin mitokondriorakenteet toimivat tämän "alkuopin" perusteella - myös niissä palorypälehappo ja rasvahapot hapen läsnäollessa hajotetaan hiilidioksidiksi ja vedeksi, mikä tapahtuma tuottaa energiaa varastoituna ATP-molekyyleihin vaikka energialähteenä silloin ei olekaan aurinko.

Kaikki nykyisen ilmakehämme happi on peräisin tästä fotosynteettisen koneiston vuosimiljoonien kuluessa hajottamasta vedestä. Tärkeintä olisikin huomata, että pigmenttisolut, ympäristömme "elävä väri" tarvitsee ilmaa eikä niinkään maata ja paskaa luodakseen elämää.

 

Aikoinaan syanobakteereissa eli sinilevissä siis kehittyi tämä kyky happea vapauttavaan yhteyttämiseen, joka periytyi kasveille muodostaen endosymbiontteja bakteerien ja kasvisolujen kantamuotojen kanssa - ja juuri se loi mahdollisuuden eliöiden loputtomalle monimuotoisuudelle. Se sai aikaan eliöiden yksilökehityksen, joka loi näennäisesti itsenäisesti toimivia eliöitä. - Siis vain näennäisesti yksilöitä, sillä jokainen eliö on todellisuudessa hyvin monen "itsenäisesti toimivan" eliön muodostama symbiontti. Myös ihminen on sitä, vaikka ei näe, tunnista tai tunnekaan yhteistoiminnallisia kumppaneitaan.

 

Ihmisen kohdalla yksilön tietoisuus luokin harhan päätöksenteosta, jonka mukaan hän voisi elää "yksin" ja olla yksi yksilö vastassaan koko muu maailmankaikkeus. Silti jokainen meistä on miljardien eliöiden muodostama symbiontti, jonka ulkoiset yksilörajat eivät ole ulkonäössä vaan vaikutuksessa ympäristöönsä  - ja jonka päätöksentekokin syntyy yhteisenä tuotteena ilman "keskusohjausta"...

 

Fantastista Eleä edelleen ajatellen tuli sitten monen mutkan kautta mieleeni, että onkohan

 

 

Omat perävalomme jo edessä?

 

Muutama kesä sitten juhannuksen alla luennoi bioinformaatikko Stuart Kauffman Tampereella.

Tämän Santa Fessä asuvan kompleksisia sopeutuvia järjestelmiä tutkivan tieteilijän tunnetuimmat opukset lienevät  " At home in the Universe" (1995), "What is Life? The Next 50 Years ( 1995)  ja " Investigations" ( 2000).

Luennoijan ydinsanoma sisältynee kompleksisuuteen - siihen kaiken mutkistumisen matemaattiseen väistämättömyyteen, joka energian "tiivistyttyä" aineeksi sotkee niistä edelleen miljardeja erilaisia yhdisteitä ja autokatalyysin kautta synnytti aikoinaan myös eläviä rakenteita.

 

Kauffmanin sai Hervantaan suomalaisten maine solubiologian ja tietotekniikan aloilla; hän kertoi olevansa huolissaan siitä miten useimmat luonnon rakennemallit ovat vähitellen paljastuneet ja sitten jopa virtualisoituneet mutta jääneet tietokoneiden uumeniin. Hän tarkoittanee tällä myös sitä, että tieteiden spesifioituessa saavat monet yksinkertaisetkin faktat muotoja ja mystisiä lisiä ( esim. antropomorfismi, pyhä asiantuntemus jne), joiden vuoksi ymmärrys joutuu väistymään uskottelun tieltä. Määrättyjen ( varsinkin biologisten rakennemallien) faktojen saadessa käärinliinoikseen "elämän" taikka jonkun muun (tulkinnallisen) attribuutin, jää moni samankaltaisuus ja yhtenevyys näkemättä emmekä huomaa itse luonnon kaunista, joskus hämmästyttävän yksinkertaista totuutta lainkaan...

 

..mutta Kauffman kyllä puhui myös organismien kunnioittamisesta. Esimerkiksi ihmisessä lienee noin 50 biljoonaa solua, jotka tuottavat 10 miljardia erilaista kemiallista yhdistettä. Näiden mahdollisten kombinaatioiden ( metabolomin ) pelkän lukumäärän selvittäminen ei ole aivan helppoa - joten huolimatta siitä, että ihmisen genomi on listattu, onpa proteomikin jollakin tavalla selvitetty ja mutatomistakin lähes tiedetään historia - ei kiihtyvällä vauhdilla etenevän mutkistumisen eli kompleksisuuden ymmärtämisestä ole näkyvissä kuin takavalomme kaukana monen mutkan päässä edessämme huolimatta supertietokoneiden käsittämättömästä nopeudesta.

 

Kauffman kauppasikin tätä yhteistyöideaansa yliopiston signaalinkäsittelylaitoksen ja systeemibiologian tutkijoille, joilla mahdollisesti on poikkitieteellistä kompetenssia, mitä bioinformatiikka kipeästi nyt kaipaa. Ja mikä tärkeintä, hän pyrkii rakentamaan tarpeeksi suuria verkkoja, joiden avulla vain kykenemme ratkaisemaan näitä järjettömän suuria "laskutehtäviä". 

Evoluution syvimmän olemuksen matemaattinen mallintaminen edellyttää ensisijaisesti tätä, mutta tietysti paljon muutakin.

 

Kun ja jos ymmärrämme miten omat noin 30 000 geeniämme tuottavat pari miljoonaa erilaista proteiinia, joiden varassa "elävät" nämä 230 solukkotyyppiämme - alamme ehkä vähitellen tajuta mitä "elämä" on - ja sen jälkeen näemme kuinka verkko synnyttää hämähäkin - eikä toisinpäin. ( Olipa hämähäkki nyt sitten kummin päin tahansa.)

 

Ehkäpä tämä Kauffmanin bioinformatiikka piankin auttaa luomaan "tekoelämää", mutta luultavimmin sen suurimmat saavutukset kohdistuvat kuitenkin uuteen lääketieteelliseen tutkimukseen, siihen, jossa potilaalla ei ole enää päällään keisarin uusia vaatteita eikä allaan fundamentaalista tunkiota...

 

Tunkiosta mieleeni tuli niin sanottu roska-DNA; ( Ele oli häipynyt jonnekin. Kai se meni ulos tunkiolle kärpäsiä jahtaamaan kyllästyttyään jököttämään työpöydälläni. Minä nimittäin nostin sen säännöllisesti pois tietokoneeni näppäimistöltä, johon se pyrki itsepintaisesti leikkiäkseen sormillani, jotka häneen verrattuna hyvin kankean oloisina naputtelivat kirjasimia, huolimatta siitä että se puraisi kiukkuisesti aina kun huitaisin.)

 

Aika vaikea väittää mitään tuosta roska-DNA:sta, sillä vaikka minun mielestäni mitään tarkoitusta tai suunnitelmaa aineen organisoitumisessa itseään kopiovaksi "eläväksi" ei ole ollutkaan, ( eikä siksi kaikella tarvitse mitään "tehtävää" olla) ei voi noin vain hylätä mahdollisuutta, että turhalta sälältä näyttävälläkin olisi jokin vielä keksimätön osa tapahtumaketjuissa, jotka alkoivat

 

viisitoistamiljardia vuotta sitten alkuenergiasta, joka "tiivistyi" ensin keveiksi alkuaineiksi ja sitten raskaammiksi, energiaa ei vain aineellistunut, vaan sitä palautui kaiken aikaa myös takaisin aineiden hajotessa hissun kissun sekä valtavissa purkauksissa ja kaikessa siltä väliltä. Alkoi muodostua yhdisteitä, ainerakenteet monimutkaistuivat ja koko ajan takaisin energiaksi palautuminenkin monimutkaistui kun vaikuttavat voimat jakautuivat kaikkialle.

Ainerakenteista tuli vähitellen niin monimutkaisia, että niitä voi sanoa itsenäisiksi systeemeiksi, joilla oli jo omaa energia-aineenvaihduntaakin, mutta kaikki ne olivat silti erilaisia ( taikka jos oli kaksi samanlaista, oli kyseessä pelkkä sattuma). Jo melko yksinkertaisetkin yhdistemolekyylit näyttivät järjestäytyneiltä ja suunnitelluilta, sillä pelkästään kiteiden morfologia oli ällistyttävän geometrista ja samoja kulmia, pituuksia sekä muotoja toistavaa. Monimuotoisuushan esimerkiksi lumikiteillä toteutuu siten, että todennäköisintä on ettei aikojen alusta laskemaan lähtien ole satanut vielä kahta samanlaista lumikidettä maahan.

Järjestelmät muodostivat siis säännöllisiä rykelmiä ja ne taas uusia kokonaisuuksia, joissa kiertokulku tapahtui niin, että ainetta hajosi energiaksi ja taas toisinpäin toisten rakentuessa niiden jämistä uusiksi aineiksi.

 

Maapallolla tätä sekamelskalta näyttävää järjestäytymistä tapahtui kolme ja puoli miljardia vuotta ennenkuin organisoitumisasteessa tapahtui se, mitä nykyihminen väittää elämäksi.

Tapahtuma ei ollut poikkeus eikä mullistus miljardien muutosten ketjussa ja joukossa.

Yksi tällainen tapahtuma oli aminohapposynteesi, joka alkaa ketohapoista siten että niiden happiosa irtoaa ja korvautuu typpeä ja vetyä sisältävällä aminoryhmällä. Kun nämä aminohapot sitten joskus sattuivat liittymään toisiinsa peptiidisidoksin, oli syntynyt proteiinia. Jotkut syntyneistä proteiininauhoista olivat lujempia kuin toiset ja kestivät pitempään ehjinä. Mikä puolestaan on tässä yksi merkittävimpiä attribuutteja.

 

Tämä proteiinisynteesi kerrostui ja muodosti rakenteita, joissa energia-aineenvaihdunta perustui eri aineiden hapettamiseen mikä siis on sama asia kuin palaminen tai mikseipä vaikka ravinnon hyödyntäminenkin ja siten myös yksi perusilmiöistä jotka ovat vanhempia kuin "elämä". Kauffmanin hypoteesien yksi tunnetuimpia sanontoja onkin   " Elämä sinnittelee kaaoksen ja järjestyksen rajalla."

Kompleksisuus on siis kaaoksen vastakohta eikä "elämän" synty edellyttänyt DNA:ta vaan DNA:n synty lopetti monimuotoisuuden valtakauden ja aloitti iteraation - ja juuri siihenhän tämä fraktaalinen eliörakenne perustuu. Monessa mielessä myös me itse.

Eivätkä vaivaispäästäiset siten eroa kovinkaan paljoa ihmisistä... 

 

 

Silti on selvää, että geenit ovat ensisijaisesti "proteiinireseptejä" ja väliin tupattu roska toimii (ainakin joskus) niitä suojaavana "peitteenä". Kaiken elävän ja itseään monistavan informaation kaavahan pelkistyy vain neljään emäkseen, adeniini-, sytosiini-, guaniini- ja tymiiniemäkseen, jotka ovat poikkipuolina sokeri- ja fosfaattitikkaissa, mitä sanotaan DNA-molekyyleiksi. Informaation replikaatio perustuu emäksien rakenteellisiin erityisominaisuuksiin, mitkä todentuvat yhteensopivuutena niin, että adeniini muodostaa parin helposti tymiinin kanssa ja guaniini sytosiinin, jolloin yksi dna-juoste voi kopioida itselleen tietyn vastinjuosteen eikä mitä vain. Ja kun sitten kyseinen vastinjuoste puolestaan kopioidaan syntyy tarkalleen alkuperäistä vastaava neljän ketju. Tässä reaktioketjussa perimäinformaation lukemiseen, translaatioon, jossa DNA:n kopio on RNA sisältyy jutun suurin "keksintö":  Siinä neljäs emäs tymiini on vaihtunut urasiiliksi, mikä muokkauttaa ketjun lähetti-RNA:ksi. Sen jälkeen ribosomikoneisto kahdenkymmenen eri aminohapon vaihtoehtoisella avulla ja RNA:n informaatiolla synnyttää tietyn ketjun, jota sanotaan proteiiniksi. Kaikki solut eliöissä ovat joko rakennetut proteiineista tai ovat proteiinien rakentamaa.

 

Vaikka ribosomeista en mitään sanokaan uskon suurimman ongelman tässäkin liittyvän siihen itsepetokseen, jonka ihmisen keskushermosto luo kykenemättömänä laskemaan tarpeeksi suurilla määrillä ja siten jättää näkemättä sen totuuden, mikä syntyy miljardien miljardien mahdollisuuksien kesken selviytymiskisassa vain pelkän sattuman todennäköisinpänä tuloksena - sillä kaikkein tarkoituksenmukaisinkin ja parhaiten "suunnitellulta" näyttävä olio on alunperin puhtaan sattuman tuote. Sen kanssa kilpailleita mahdollisuuksia on ollut niin paljon ja monia erilaisia, että voiton saanut säilynyt näyttää väkisinkin suunnitellulta. Kuin lehdenleikkaajamuurahaisten keko. Ja todennäköisyysmatematiikkaa ymmärtämätön väittää evoluution takana väijyvän absoluuttisen tarkoituksen. Tai yksilön minuuden yläpuolella olevan yliminän...

 

Tästä kaiken kompleksisuuden tajuamisestahan ei seuraa paljon mitään; ainoastaan se, että oikeastaan "elävällä" ja elottomalla aineella ei ole selvää eroa vaan kaikki oleva on samaa enemmän tai vähemmän kompleksista ainetta. Tietysti silloin mm sielu-käsitekin joutuu arvioitavaksi ja henki ja se hetki jolloin henki lähtee ja miksi se yleensä lähtee ja ihmisyyden olemustakin joutuu tarkentamaan ja miettimään sitä mitä miettiminen, ajattelu ja kommunikaatio oikeastaan onkaan ja miksi historiamme on täynnä sitä ja varsinkin tätä...

 

Vaivaispäästäinen siritti kellarissa. Ajattelin sen kohta menevän päikkäreille ja yritin tosissani tarttua ajatukseen, jossa kyse on elämästä ja kuolemasta;

 

Elävän ja kuolleen rajalla

 

On luonnollista että ihmisiä kiinnostaa mitä on tietoisen olemisen ulkopuolella - siis vaikkapa se miten eläin kokee olemisensa tai onko ihmisellä kuoleman jälkeistä elämää...

 

Mielenkiintoista on sekin miten kasvit tunnistavat erilaisia ärsykkeitä taikka onko eläimillä tunteita. Mutta monetkaan eivät huomaa sitä, että mitä mutkikkaammasta organismista on kyse, sitä useammin ja sitä suurempi osa yksilöstä kiertää kuolemisen ja syntymisen kehää koko yksilöelämän ajan - sillä suvullisen syntymisen myötä osa eliöstöstä omi solunsisäisen kuoleman eli apoptoosin. Niinpä ihmiseksi syntyneestä järjestelmästä säilyy yksilönä kuolemiseen asti vain pieni murto-osa ja valtaosa ( iho, verisolukot, luusto, jne) ehtii kuolla ja kasvaa uudestaan usampaan kertaan yksilön tajuamatta sitä lainkaan. Päästäisillä juttu lienee vielä nopeammin kiertävää.

 

Elämän ja kuoleman raja on monella muullakin tapaa hyvin epämääräinen. - Kuten sekin ero jolla kuvitellaan aine eläväksi tai elottomaksi. Ovatko esimerkiksi virukset eläviä? Viruksillahan ei ole aineenvaihduntaa eivätkä ne lisäänny itse - ne eivät eroa mitenkään "elottomasta" aineesta - paitsi ihmisen mielessä. Ne ovat tavallaan pelkkiä nukleiinihappoketjujen pätkiä proteiineineen, joita on joka paikassa. Kun ne ovat äärettömän pieniä partikkeleita, ne liikkuvat väliaineen virtauksissa ja takertuvat helposti mihin vain. Jouduttuaan sellaisen solun pinnalle, jonka solunseinän viruksen proteiinit pystyvät "sulattamaan" se pääsee työntymään soluun. Siellä se sekoittuen solun omaan perintöainekseen aikaansaa isäntäsolun muuttumisen uusien virusten tuottajaksi ja aiheuttaen kaikenlaista muutakin yllättävää sen eliöyhteisön tavanomaiselle toiminnalle. Kyse ei siis ole lainkaan "tietoisesta" toiminnasta, eliön tarkoituksellisesta olemassaolon kamppailusta vaan enemmänkin pelkästä sattumasta.

Ihan kuin vanhaa akkua roskikseen kantanut huomaisi paitaansa tulleen reikiä yliroiskuneesta akkuhaposta...

 

Näitä viruksen proteiineja sanotaan myös antigeeneiksi ja niitä on esimerkiksi flunssaviruksilla kahdenlaisia, toiset ovat hemagglutiinia, jolla virus "liimautuu" isäntäsoluun, ja toiset neuraminidaasia, joka "sulattaa" isäntäsolun seinämään aukon, minkä kautta viruksen RNA, siihen liittyvä nukleoproteiini ja polymeraasi tunkeutuvat soluun, jossa polymeraasi katalysoi komplementaarisen RNA:n synteesiä. Tapahtuma on siis pelkkää materiaalista kemiaa.

 

Entäpä sitten virusten torjunta; ihmisen suojautuminen näiden elottomien aineiden "hyökkäyksiltä" - onko se tietoista ja siten "elävää" toimintaa? Toimiiko kroppamme siten, ettei sitä voi ajatella pelkäksi kompleksiseksi bioinformaattiseksi aineen käyttäytymiseksi.

 

Puhutaan siis immuniteetista, suojasta mikä perustuu siihen, että tunnistetaan hyökkääjän antigeenit jo ennakolta ja tuotetaan vasta-aineita heti, jolloin esimerkiksi virusten  hemagglutiini ei enää tepsikään liimana eikä neuraminidaasi kykenekään sulattamaan solunseinää.

Immuniteetti perustuu silti lymfosyyttien seassa olevien erityisten muistisolujen "muistiin", jolloin hyökkääviä proteiineja vastaan tarvittavia vasta-aineita voidaan jo tartunnan ensivaiheessa tuottaa massoittain - tarvittava informaatio kun on valmiina.

( Muisti ei silti tässäkään tarkoita muuta kuin aikaisemmin koetun jälkeä.)

 

Proteiinit ovat tehokkaimpia antigeenejä, siis aineita jotka aikaansaavat immunovasteen syntymisen ja niitähän on jokaisessa organismissa omansa koko joukko. Muitakin antigeeneja on ja suurissa molekyyleissa voi olla myös vain kohtia, jotka ovat antigeenisia. Eliölle vieraat lipidit ja nukleinihapot sekä polysakkaridit voivat nekin toimia antigeeneina, mutta vain jos ne reagoivat vasta-aineiden kanssa, tai aktivoivat lymfosyytteja ( T- ja B-soluja). Antigeeniksi polypeptidirakenteen tekee jopa vain yhden aminohapon muuttuminen toiseksi.

 

Elimistön tuottamat vasta-aineet ( immunoglobuliini) ovat B-solujen tuottamia proteiineja, joissa on vähintään neljä polypeptidiketjua. Niiden vastustuskyky perustuu kemialliseen antigeenin sitomiseen siten, että noissa polypeptidiketjuissa on antigeenille sopiva vastinkohta, määrätty aminohappojärjestys, johon antigeeni tarttuu omalla vastaavalla aminohappo-osallaan. Näin antigeeni muuttuu neutraaliksi,"vaarattomaksi".

Toinen immunovasteen päälinja kuuluu T-lymfosyyteille, jotka alkavat välittömästi lisääntyä kun joukkoon havaitaan tunkeutuneen vieraita aineksia. T-soluilla on näet kyky antigeenin tavatessaan alkaa tuottaa lymfokiinejä, välittäjäaineita, jotka "vetävät" paikalle toisia lymfosyyttejä ja yhdessä ne sekä monosyyteistä syntyvät makrofagit tuhoavat antigeenit. Tähän solujen väliseen tapahtumaan liittyy esim. interferoni, joka on lymfosyyttien aineenvaihdunnan tuottama emäksinen proteiini, mikä sekoittaa virusten monistumisviestin ja siten estää niiden lisääntymistä soluissa. Joskus immuunijärjestelmä sotkeutuu itsekin, ja lievimpiä sellaisia tapauksia sanotaan yliherkkyyksiksi tai allergioiksi - pahimpia leukemioiksi yms.

 

Ihmisellä on kuitenkin koko joukko erilaisia "vieraita" eliöitä aina  mukanaan, mm. iholla, suussa ja suolistossa on miljoonia bakteereita, joiden kanssa ihminen elää tasapainoista yhteiselämää - vasta kun tasapaino järkkyy ja joku eliöryhmä joko radikaalisti pienenee tai suurenee, sairastuu myös ihminen. Niinpä esimerkiksi antibioottien käyttö on aina kaksipiippuinen juttu. Toisaalta ihmisen luonnollisen puolustusjärjestelmän omat keinot, immunovaste, fagosytoosi jne tuhoavat varmasti kaikki vieraat hyökkäykset solujen sisällä - jos ihminen on kunnossa. Ja ulkopuolella kyyneleet, sylki, räkä, keuhkoputkien ja ruuansulatuskanavan eritteet jne, sisältävät lukemattomia vasta-aineita, jotka sitovat ja agglutinoivat bakteereita, neutraloivat viruksia ja estävät molempia näin tunkeutumasta syvemmälle elimistöön. Niinpä antiseptisten aineiden käyttö ja esimerkiksi ihon jatkuva peseminenkin ovat kaksipiippuinen juttu.

 

Loppujen lopuksi tätä kun oikein ajattelee, joutuu taas kerran saman perimmäisen kysymyksen eteen; -  Mikä tässä biokemiallisessa taistelussa onkaan elävän hyökkäystä kuolleen kimppuun ja päinvastoin?

 

Ele Fantti oli tällä välin hipsinyt hiljaa tuolilleni ja kun se käpälöi kainaloani istuen selkänojalla, lopetin kirjoittamisen, nostin päästäisen olkapäälleni ja kävin ulkokellarista bayonnelaista mustaa cahorsia kaksi pulloa. Panin toisen lämpiämään, avasin toisen ja kaadoin itselleni lasillisen. Ele mutristeli kirsuaan viekkaan näköisenä ja tiputin hänellekin muutaman pisaran suoraan pöydälle. Päästäinen syöksyi välittömästi viinilätäkön kimppuun ja lipitti cahorsin naamaansa silmät sirillään...

 

Minä mietin josko viini ei ole meille kummallekaan kovin terveellistä ja taisinpa ääneen siinä maiskutellessamme sen sanoakin kun Ele virnistäen ja päätään nopeasti sivulle heittäen siritti "so what". Ällistyin, sillä mitenkään muuten tuota miimistä elettä ei voinut tulkita. Niinpä tartuin siihen enkä pohtinut enempää sitä olinko jo täysin seinähullu;

 

So what

 

Turhan moni meistä joutuu epäilemään järkeään - tai ehkä useammin vielä jonkun toisen toimivan järjettömästi. Joskus koko maailma näyttää täysin järjettömältä.

Ja silti lähes jokainen länsimainen ihminen uskoo järkeen ja sen "voimaan".

 

Aristoteleen ( sekä ehkä melkoisen monen nykyihmisenkin) mielestä ihminen on rationaalinen eläin, jonka ainutlaatuiseen olemukseen ( erotuksena muista eläimistä) kuuluu a) teoreettisen järjen ( nuus, logos) käyttö tieteellisen tiedon muodostamisessa ja b) käytännöllisen järjen ( fronesis) käyttö jokapäiväisessä päätöksenteon valinnassa.

Samalla tavoin Rene Descartes esitti järjen ainoaksi asiaksi, mikä " tekee meistä ihmisiä ja erottaa meidät eläimistä".

 

Tämän järjen ihannoinnin kehittivät huippuunsa rationalistit ( varsinkin Hegel ja meillä Snellman), joiden mielestä ihminen vapautuu fyysisen maailman kiroista ( ja evolutiivisen kehityskierron kahleista) kehittämällä järkeään. Länsimainen tieteellis-tekninen kulttuuri onkin paisuttanut tätä valistusaatetta niin, että valtava osa kansantalouksien varoista kuluu yliopistojen, kansakoulujen, joukkotiedotuksen, tiedepohjaisen teknologian, suunnitelmatalouden ja erilaisten muiden hyvinvointivaltion kollektiivisten kehittymispyrkimysten rahoittamiseen. Itse asiassa tämä järjen ihannointi ja sen seurauksena oleva valistuksen ideologia on sokeuttanut jo länsimaisen ihmisen muilta vaihtoehdoilta kokonaan. - Ja aherramme maksaaksemme tämän ideologian vaatimat viulut mukisematta...

 

Jospa järki ja äly ei olekaan sitä miksi sitä luullaan. Eikä kehitys ole ainoa keino selviytyä ja tulla onnelliseksi...

 

Järki on latinaksi ratio, englanniksi reason ja saksaksi Vernunft. Ymmärrys ja äly (intellectus) ovat ration lähikäsitteitä. Suomenkielen järki-sanan etymologia viittaa järjestämiseen ja samasta sanaperheestä löytyvät jälki, rivi ja järjestelmä, mitkä nerokkaalla tavalla kuvaavat jopa järjen mentaalista muotoa ( ? ).

Nykyisin tavallisesti erotetaan toisistaan tieto-opillinen uskomusrationaalisuuden ja toiminnallisen rationalisuuden käsitteet. Joka tapauksessa järki tuottaa "ymmärtämistä"

" viisautta", "oikeita valintoja" jne.

 

Mutta mitä järki todella on. Jos se on jotain sellaista mitä ei ole eläimillä, sen täytyy olla fyysisen olemuksemme ulkopuolella, sillä fyysisesti olemme yksi eläinlaji toisten eläinten joukossa. Ihmisen neurofysiikka eikä lajimme kehityshistoriakaan eroa eläinten vastaavasta niin paljoa, että järki ja äly voitaisiin löytää jostakin solukkojemme sopesta elimellisenä rakenteena tai toimintana. - Joten rationaalisuutemme liittyy käsitteelliseen kieleen ja kommunikaatiotaitoon, joka oikeastaan onkin ainoa asia, mikä ihmisen erottaa muista eläinlajeista. Kuitenkin kaikki eliölajit, jopa kasvit kykenevät kommunikoimaan, vaikka niillä ei olekaan foneemikoodista kommunikointikieltä. Eikä mentaalitoiminnassakaan ainakaan selkärankaisilla ole ratkaisevia eroja olemassa.

Joten inhimilliselle järjelle ja älylle ei jää muuta sijaintipaikkaa kuin e.m. foneemikoodinen kommunikointikieli - jonka avulla ihminen kuvittelee ajattelevansa.

 

Siis vain kuvittelee; sillä ihmisaivot toimivat kuten termiittikeko, joka yleensä hämmästyttää taidokkailla rakenteillaan: valtavilla käytävien, sokkeloiden, pienten huoneiden verkostoilla, ilmastointijärjestelmällä, joka poistaa hiilidioksidia ja tuo tilalle raikasta happea ja jonka yhteisö on hyvin tarkasti järjestynyttä kukin omiin tehtäviinsä.

Itse yhteisö vaikuttaa älykkäältä ja se toimii kuin olisi tiukasti johdettua ja valvottua sekä varsinkin suunniteltua. - Silti yksittäinen termiitti on lähes sokea, voimakkaat leuat, pari tuntosarvea hajuaisteineen, kuusi jalkaa ja nivelikäs ruumis. Älyä termiittiyksilöllä ei juurikaan voi havaita. Eikä se selviydykään kuin lyhyen hetken yksin ilman yhteisönsä tukea ja turvaa. Termiittiyhteisön älyn sanotaan olevan kollektiivista. Kun tutkii tarkasti miten nuo hyönteiset rakentavat kiistattoman "älykkäät" laitoksensa, huomaa että niitä ohjaavat lähes yksinomaan erillaiset kemialliset viestit, joiden perusteet ovat miljardien erilaisten vaihtoehtojen valikoitumisen tulosta evoluutiokehityksen aikana. Termiittiyksilöt eivät valitse tietoisesti näitä feromonejaan ja siten tuota tahtomiaan viestiyksikköjä. Vaan kaiken taustalla tuossa kehityksessä on sattuma, joka tuottaa erilaisia vaihtoehtoja loputtomia määriä ja evoluutiotaistelu, joka jättää "eloon" vain muutaman niistä. Varsinaisena toimijana tässäkin on siis abstrakti evoluutio, jonka toiminta on pelkkää matematiikkaa. Itse asiassa jos termiittikeosta haetaan älyä, rationaalisuutta tai järkeä - se löydetäänkin evoluutiokehityksestä - ja silloinkin sitä voisi nimittää todennäköisyydeksi yhtä hyvin kuin älyksi tai järjeksi.

 

Samoin on ihmisen neuroverkostossa; yksittäisessä neuronissa ei ole "älyä" eikä usean toiminnassakaan voi erottaa mitään suunnitelmallisuutta, työnjohtoa taikka rationaalisuutta. Aksonien, synapsien tai neuroniryhmien kemiallissähköinen toiminta ei ole "älykästä" vaan toimivaa, tehokasta, plastista, y.m. mekaanista toimintaa, jolla ei ole keskitettyä hallintoa tai ylimmäistä "minää" määrämässä mikä osa tai solu milloinkin aktivoidaan. Toiminnallinen kyky hankitaan toimimalla ja kaiken perustana on neuroverkostojen lähes rajaton plastisuus, sopeutumiskyky uusiin ympäristöihin.

Järki, äly ja rationaalisuus käsitteinä pitäisikin ymmärtää keskushermoston rakenteen ja sen toiminnan ominaisuuksiksi, jotka eivät ole erillisiä "olioita" mitkä erottavat ihmiset muista eläimistä -

 

taikka sitten ne pitäisi käsitteinä liittää kokonaan foneemikoodisen kielen käyttöön, jolloin ne ovat pikemminkin opittavan kommunikointikyvyn attribuutteja kuin käyttäjänsä ominaisuuksia. Termiittikeko koetaan älykkäänä rakennelmana ja ihmisaivot rationaalisena toimijana. Kummankaan kohdalla ei kuitenkaan voida erottaa subjektiivista älyä kollektiivisesta - vaan rationaalisuus syntyy vasta yhteistoiminnasta, siitä miten miljoonien toimijoiden yhteistulos onnistuu ja toimii. Rationaalisuus on siis aina kollektiivista. Ihmisyksilön "järki" on pelkkä attribuutti, joka kuvaa hänen neuroverkostonsa kuntoa ja laatua sekä varsinkin sopeutumiskykyä - ja osoittaa saman minkä muun eläinlajin kohdalla tahansa.

 

So what - Descartes, Spinoza, Leibniz, Kant, Hegel, Marx, Snellman, Kierkegaard ym takertuivat kiinni järki-käsitteeseen ikäänkuin se olisi jokin "olio", olemassa oleva objekti. Vasta Jürgen Habermas ( Järki ja kommunikaatio 1987) haki uutta näkökulmaa asiaan, joka on yli kaksituhatta vuotta ehtinyt muokata länsimaisen ihmisen maailmankuvaa ja joka oli yksi vaikuttavimmista tekijöistä koko maailman kahtiajaossa toisen maailmansodan jälkeen. Mitäpä siitä että kyseinen käsite on keskeinen paitsi yhteiskuntafilosofiassa myös etiikassa, historian ja antropologian arvottamisessa, tieto-opissa, tieteenfilosofiassa, logiikassa, mielen filosofiassa ja ontologiassa - kun jokainen "tietää", että joku vain on jostain syystä tyhmä ja toinen - rationaalinen.

 

Vaivaispäästäinen näytti humaltuvan nopeammin kuin minä. Silti mieleeni hiipi ajatuksia elämän tarkoituksettomuudesta - siitäkin miten me kuvittelemme olevamme minuuksia - vaikka olemme pelkkiä prossessien sarjoja repien muistisolujemme sisältöjä kivirekinä perässämme...

 

Ihminen on prosessi ( ja eläin) siksi, että ainoa kiistattomasti hyväksyttävä syy ja peruste sen elämälle on saavutettu geneettisen informaation säilyttäminen, monistaminen ja levittäminen. Evolutiivisesti yksilö elämänkokemuksineen on pelkkää muutosten sarjaa vain hiukan pienemmässä mittakaavassa kuin edustamansa lajin olemassaolo sekundaarisine kulttuureineen, jonka merkitys lienee pelkkä vaikutus ympäristöön.

Geenit ohjeistavat meitä ja me kykenemme - jos älyämme miten - vaikuttamaan geneettiseen ohjelmaamme hyvinkin määrätietoisesti. Emme silti tarvitse siihen keinotekoisia välineitä, ulkopuolista terapiaa ja vaikuttamista taikka kemikaaleja, jos ymmärrämme miten kehomme ja siihen kuuluva "mieli" kemioineen toimii ja hallitsemme keinot millä vaikuttaa jatkuvasti tapahtuvaan prosessiin, siis itseemme.

- Tosin enimmäkseenhän tämä on toivotonta ja mahdotonta, joten...

 

Hormonit ovat biologisesti aktiivisia yhdisteitä, jotka voidaan kemialliselta rakenteeltaan jakaa kolmeen eri ryhmään; ne ovat joko amiineja, steroideja taikka peptideja.

 

Amiinihormoneja ovat mm kilpirauhasen hormonit tyroksiini ja trijodtyroniini, joista tyroksiinia syntetisoituu vain kilpirauhasessa mutta trijodtyroniinista puolet syntyy maksassa.

 

Noradrenaliini ja adrenaliini ovat katekoliamiineja ja syntetisoituvat lisämunuaisissa niiden ytimessä ja sympaattisen hermoston päätteissä.

Valtaosa veren adrenaliinista on peräisin lisämunuaisista ja noradrenaliini taas hermostosta, jossa syntyy hermoston välittäjähormonikin, asetylkoliini sekä käpylisäkkeestä erittyvä melatoniini.

 

Steroidihormonit ovat kolesterolin johdannaisia, joita on kolme eri ryhmää:

lisämunuaisten kuorikerroksen erittämät kortikosteroidit, eri sukupuolihormonit sekä kolmantena kolekalsiferolijohdokset, jotka ovat elimistössä syntetisoituvia D-vitamiineja.

 

Kortikosteroideista tunnetuimmat ovat kyypakkauksestakin tuttu hydrokortisoni sekä aldosteroni ja kortikosteroni. Sukupuolihormoneista tärkeimmät lienevät testosteroni, estrogeenit ja keltarauhasen progesteroni.

 

Viitamiineiksi nimitetyt kolekalsiferoli johdoksineen ovat hormoneja, koska niitä syntyy elimistössä ja vaikutukset ovat samoja kuin hormoneillakin. Nämä yhdisteet aktivoituvat etupäässä maksassa ja munuaisissa.

Ihmisen kymmenennessä kromosomissa on geeni, CYP17, joka tuottaa entsyymiä, minkä avulla kehomme muuttaa kolesterolia erilaisiksi steroideiksi. Näitä ovat siis hormoneina tunnetut kortisoli, testosteroni ja estradioli. Jos kyseistä entsyymiä ei ole, keho voi muuttaa kolesterolin vain progesteroniksi ja kortikosteroniksi. Ihmiskehon lähes jokainen järjestelmä käyttää kortisolia, mikä kirjaimellisesti "liittää ruumiin ja mielen toisiinsa" muuntelemalla aivojen rakennetta. Kortisoli häiritsee vahvasti immuunisysteemiä, muuttaa aistinelinten herkkyyttä sekä säätelee lukuisia muitakin arkisia elintoimintoja. - oikeastaan kortisoli ja stressi ovat yksi ja sama asia.

 

Onkin helppoa tämän tietäen ymmärtää myös se, mikä laukaisee stressin - mutta kun se on kohonnutta kortisolitasoa - mitkä ovatkaan stressin seuraukset;

 

vaikuttavin kortisolisteroidin tuottama seuraus on immuunijärjestelmän heikkeneminen, mikä altistaa stressaantuneen monille infektio-, sydän- ja verisuonitaudeille. Samanlaisia vaikutuksia on eräillä muillakin hormoneilla, joista testosteroni lienee huomatuin. Kortisolin sekä kaikkien muidenkin steroidien vaikutus immuunisysteemiin perustuu siihen, että ne aktivoivat TCF-geenin, joka alkaa näin valmistaa proteiinia minkä tehtävänä on lamauttaa interleukiini-2 nimisen proteiinin toimintaa. Ja juuri tätä proteiinia tarvitsevat valkoiset verisolut torjuakseen lukemattoman määrän erilaisia tauteja, syöpäsoluja, virushyökkäyksiä ja bakteereja. Voimakas stressi eli siis kohonnut kortisolitaso ( tai esim. testosteronitaso) aiheuttaa myös HDL-kolesterolin laskun, mikä aikaansaa edelleen aivoissa serotoniinin vähenemisen ja arpikudosten syntymisen verisuoniseinämiin. Jokin tässä tilanteessa viittaa myös altistumiseen eräille tulehdustekijöille kuten klamydiabakteerille ja herpesvirukselle, jolloin kyseessä onkin jo aivan selvästi todettavissa oleva sydäntauti.

 

Peptidihormoneiksi sanotaan aminohappoketjuja, joita on kymmeniä. Ketjujen pituus vaihtelee erittäin paljon ja niistä lyhyin on hypothalamuksen tyreotropiinin vapauttava hormoni, jonka rakenteessa on vain kolme aminohappoa - ja pidemmässä päässä ovat sitten varsinaiset proteiinit. Näistä tunnetuin on ehkä insuliini, jossa on kaksi toisiinsa liittynyttä rinnakkaista aminohappoketjua. Rakenne voi sisältää myös hiilihydraattiosan, jolloin kyse on glukoproteiinihormoneista, esimerkiksi aivolisäkkeen erite tyreotropiini, mikä säätelee kilpirauhasen toimintaa taikka gonadotrooppiset hormonit, jotka säätelevät sukupuolirauhasten toimintaa.

 

Insuliinihan syntyy tarkasti ottaen haiman Langerhansin saarekkeiden betasoluissa. Terveellä ihmisellä tätä sokeriaineenvaihdunnan toista tärkeää hormonia on haimassa varastoituna parisataa yksikköä, josta verenkiertoon erittyy vuorokaudessa 20-50 yksikköä. Insuliini alentaa veren glukoosipitoisuutta nopeuttamalla sokerin poistumista verestä ja vähentämällä sen tuotantoa maksassa pienentämällä rasvahappojen vapautumista rasvakudoksesta ja kiihdyttämällä niiden synteesiä. Se myös kiihdyttää proteiinien synteesiä lihaskudoksissa joten insuliini on välttämätöntä energian tuottamiselle, elimistön rakentamiselle ja ylimääräisen ravinnon varastoimiselle. Diabeteksen hoidossa insuliini on annettava injektiona, koska proteiini hajoaa ruuansulatuksessa. Samat Langerhansin saarekkeet, mutta niiden alfasolut, tuottavat päinvastoin vaikuttavaa hormonia, glukagonia, jonka rakenne koostuu 29 aminohaposta. Insuliinin kahdessa ketjussa on toisessa 21 ja toisessa 30 aminohappoa yhdistettyinä rikkisilloilla. Insuliinitutkimuksista on myönnetty kaksikin nobelpalkintoa, joista 1958 F. Sangerille myönnetty perustui selvitykseen hormonin rakenteesta, ja juuri sen perusteella kyettiin myöhemmin korvaamaan eläinperäiset insuliinit kemiallisella valmisteella. Itse diabetes lieneekin yksi ihmisen vanhimmista kirjatuista taudeista, josta Ebersin papyroksessa 1500 eaa on selvä kuvaus.

 

Yleisesti tunnetuimpia peptidihormoneja edellisten ohella ovat kuitenkin hypothalamuksen lyhytketjuiset vapauttajahormonit, aivolisäkkeen etulohkon trooppiset hormonit, joita ovat mm kasvuhormoni, prolaktiini ja oksitosiini sekä parathormoni, kalsitoniini jne. Samaan ryhmään luetaan myös suolistohormonit ja verenpainetta säätelevä angiotensiini.

 

Hormoonit ovat siis välineitä, joilla meitä ohjaillaan sekä yksilöinä että lajina. Mutta on aivan turhaa hakea noiden ohjainten toisesta päästä jotain ohjastajaa, vaikka juuri sen tekemisen hyvin monet näkevät ainoaksi järkeväksi tehtäväkseen. Kun me tapahdumme ihmisinä emme suinkaan ole sätkynukkeja tai kykenemättömiä vaikuttamaan muun muassa hormoneihimme - päinvastoin; pelkkä naaman vääntäminen hymyyn lisää määrättyjä hormoneja, ja mitä paremmin tunnemme prosessimme sitä tehokkaammin voimme siihen vaikuttaa tuhansin eri tavoin...

 

...vaikka onhan noita kärsimättömiä ja sitten taas kärsineitä ollut - ainakin hiihtoliiton leivissä. Kovin syyllisinä en heitä kuitenkaan osaa pitää - siis heitä, jotka kärysivät viimeeksi valtavan kohun saattelemana pelkän suolavedeksi luokitellun hemohessin käytöstä.

 

 

Minä itse en usko lainkaan minuuden todelliseen olemassaoloon, vaan luulen sen olevan pelkkien selviytymis/toimintamallien sarjan, josta joku naamari tai puku vedetään tilanteessa kuin tilanteessa päälle. Se, että jokin niistä tulee tutummaksi kuin toinen, ei tee minuudesta todellista.

 

Ja kun puhutaan sitten ympäristön "modifioimisesta ja valjastamisesta" pohjaten tietoisuuteen - mitä se on; pelkkää selviytymiskeinojen valintaa, jossa pelaa erilaiset joukkojen ja määrien sekä niiden väliset suhteet. Millaisen eläimen maailmankuva tälläinen onkaan...

 

kun ottaa huomioon, että  pieneksi käyvällä maapallolla tietysti vahvimmat pärjäävät parhaiten - mutta elämän jatkumisen ehdot ovat kokonaan toiset. Ympäristön "modifioiminen ja valjastaminen" ei suinkaan ole osoitusta kehittyneisyydestä, jos valjastaja on pelkkä öykkäri ja vallanhimoinen pyrkyri, joka ei tiedä sen vertaa, että jättäisi tallaamatta itselleen elintärkeät eliöt rynnätessään esiin ja valtaan...

 

Selällään työpöydälläni varpaidenvälejään nuoleskeleva Ele tuntui sillä hetkellä perin hellyttävän näköiseltä...

 

Ihmisen hybris ja onnistumisemme suhteessamme luontoon paljastaa hyvin myös tahdon merkityksettömyyden; Tahto ilman päämäärää ja tarkoitusta on merkityksetön, sillä saavuttaakseen päämäärän pitää tietää ja tuntea sinne pyrkimisen keinot, seuraukset ja vaikutukset, jotka saattaisivat väärinä estää päämäärään pääsemisen. Niinpä ihmiset useimmiten kyllä tahtovat hirmuisesti, mutta kuinka hyvin tuo kaikki muu hallitaan. Kaukana ei ole koko pallon tuho. - Ainutlaatuinen tahtova eläin. Höh.

 

Henkilökohtaisesti minä näen elämän muunakin kuin pelkkänä ihmiselämänä.

Eivätkä elämän eri muodot ole keskenään arvotettavissa, koska ne eivät ole irrallaan toisistaan ja yksinään mahdollisia. Siksi ihmisyys ei riitä arvoksi itse elämälle ja mitaksi elämän kehittymiselle. Ja tämän aineen äärettömän monimuotoisuuden perusteeksi vielä vähemmän riittää ja sopii sellainen kehittyneisyys, jonka huippu, korkein ilmentymä näkyisi vain ja ainoastaan ihmisyytenä, mikä verrattuna mihin muuhun lajiin tahansa on äärimmäinen uhka paitsi itselleen myös globaalille elämälle.

Tärkein argumenttini tässä asiassa on kuitenkin se, että energian "tihentyminen" aineeksi ja sen ilmeneminen "elävänä" ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin jotkut "humaanit luokittelijat" luulevat - ja juuri siksi ihmisen yliarvostus ja elävän pätkiminen elämiksi on mielestäni yksinkertaisesti hiukan hölmöä.

 

Kerroin Elelle, joka siinä vaiheessa oli litkinyt jo puolisen tusinaa viinilätäköllistä, että

ymmärrän jos tämmöistä  voi olla vaikea sulattaa - siksi että samallahan tulisi sulatetuksi kaikenlaisia hybriksiä, arvoja ja absoluutteja. Mutta minulle kolme munaa, sokeria ja jauhot kelpaa kyllä kakuksi sekin. - jos se annetaan siististi eikä pläjäytetä päin näköä. Vaivaispäästäinen ei lotkauttanut korvaansakaan, kaiveli vain poissaolevan näköisenä takapuoltaan.

 

Siitä sain sitten ajatuksen alkaa lämmittämään saunaa ja menin kirjahyllyni kohdalle, jossa säilytän sytykkeiksi varaamiani opuksia.

 

Kouraani tarttui ensiksi hyvin sidottu Bertrand Russellin opus " Unpopular

Essays " vuodelta 1950,  jonka hän kirjoitti tavalliselle kansalle jarruvälineeksi dogmaattisia viisastelijoita vastaan. Ja selaillessani sitä läpi silmäni tarttuivat lukuun " älyllisen hölynpölyn pääpiirteet ";

 

Luvussa B. Russell sanailee seuraavasti: " Koko teologia, niin helvetin kuin taivaankin opissaan, pitää itsestäänselvänä asiana sitä, että ihminen on tärkein seikka maailmankaikkeudessa. Koska kaikki teologit ovat olleet ihmisiä, on tätä käsitystä kovin vähän vastustettu. Sen jälkeen kun kehitysoppi tuli muotiin, on ihmisen ylistys pukeutunut uuteen muotoon. Meille on selitetty, että kehitystä on ohjannut yksi ainoa suuri tarkoitus: miljoonien vuosien aikana, jolloin oli olemassa vain alkulimaa ja trilobiitteja, dinosauruksien ja jättiläissanajalkojen, mehiläisten ja villikukkien aikakausina Jumala valmistui suureen päätapahtumaan. Viimein, kun aika oli täytetty, hän sitten loi ihmisen ja muiden mukana sellaisena esikuvalliset yksilöt kuin Neron ja Caligulan, Hitlerin ja Mussolinin, joiden erinomaisuus teki tuon pitkäaikaisen ja tuskallisen kehitystapahtuman oikeutetuksi.

 

Minä puolestani pidän ikuista kadotustakin vähemmän naurettavana kuin sitä vajavaista ja heikkoa lopputulosta, jota meidän nyt on ihailtava kaikkivaltiuden lopullisena taidonnäytteenä..."

 

Minä puolestani työnsin opuksen takaisin hyllyyn puhallettuani pölyt ensin hellästi pois. Ja hiukan harittavat sormeni tarttuivat kumman ahnaasti paperikantiseen WSOY:n kustantamaan teokseen vuodelta 1938. Kirjan selässä oli teksti: " David Hume: Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä".

Olisin heittänyt sen oikopäätä sytykelaatikkoon, mutta Russellia luettuani minun oli pakko avata kirja. Se ei käynytkään noin vain, sillä en ollut koskaan teosta lukenut kokonaan ja osa sivuista oli edelleen leikkaamatta auki.

 

Niinpä vetelin aikoinaan kamerunilaiselta kerjäläiseltä ostamallani puisella ja lehmänpaskalla tummaksi värjätyllä paperiveitsellä sivuja auki ja luin huolimattomasti ja nopeasti sillä Russellin teksti vaivasi jotain osaa oikean korvan tienoilla, kunnes tökkäsin kuudenteen lukuun. Sen otsikoksi Hume oli pannut

" Todennäköisyydestä".

 

Luvun alussa oli lause: " Vaikka mitään sellaista kuin sattuma ei olekaan olemassa, on kuitenkin sillä seikalla, että tapahtumain todellinen syy on meille tuntematon, samanlainen vaikutus ja se synnyttää samanlaatuisen uskon tai arvelun."

 

Jäin vähäksi aikaa maistelemaan lauseen kahta viimeistä nominia, ja silmäilin tekstiä eteenpäin kunnes jäin kiinni kohtaan: "... ja tämä juuri on sattuman olemus: että se tekee kaikki ne yksityiset tapahtumat, joiden mahdollisuus siihen sisältyy, aivan tasavertaisiksi. Mutta huomatessaan useamman sivun ( arpakuutiosta) yhtyvän vaikuttamaan toisen kuin toisen tuloksen hyväksi, mieli useammin johtuu tähän tulokseen ja kohtaa sen useammin, punnitessaan eri mahdollisuuksia tai sattumia, joista lopullinen tulos riippuu. Tämä useamman mahdollisuuden yhteisvaikutus saman tuloksen hyväksi synnyttää luonnon selvittämättömän lainmukaisuuden nojalla välittömästi uskon tunteen, ja antaa tälle tulokselle etusijan vastakkaisen rinnalla, jota tukee pienempi luku mahdollisuuksia ja joka harvemmin kohtaa mieltämme. Jos myönnetään, että usko ei ole muuta kuin jonkun olion kestävämpää ja voimakkaampaa käsittämistä kuin mikä pelkille mielikuvituksen tuotteille on ominaista, niin tämä toiminto ehkä on jossain määrin selitettävissä. Näiden useampien mahdollisuuksien yhteisvaikutuksen kautta mielle painuu voimakkaammin mielikuvitukseen; se saa suuremman tarmon ja eloisuuden, tuntuvamman vaikutuksen intohimoihin ja mielenliikutuksiin; sanalla sanoen, tämä yhteisvaikutus synnyttää sen luottamuksen tai varmuuden, joka on uskon ja luulon olemus."

 

Tankkasin eteenpäin kohdat, joissa Hume käsitteli mm "rabarberin tuottamaa vatsanpuhdistusta" ym ja totesin lukevani pelkillä silmillä samaan aikaan kun muistelin Särestöniemessä Antonin kanssa nautittua väinönputkikiljua, jolla silläkin oli mahahuuhtelua vastaava vaikutus...

 

Ja ohitin nopeasti luvun nimeltä " vapaudesta ja välttämättömyydestä" sekä

ihan mielenkiintoiselta äkkiä tuntuneen kappaleen " eläinten järjestä" ja menin suoraan opuksen loppuun, jossa Hume jakaa skeptisismin kahtia:

Hänen mielestään on olemassa "lievennettyä skeptillisyyttä eli akadeemista filosofiaa sekä liioiteltua skeptillisyyttä eli pyrrholaisuutta."

 

Loppukaneettina opuksessa on kaikesta huolimatta: " Kun me näiden periaatteiden valtaamina käymme kirjastojen läpi, minkälaista hävitystä meidän täytyykään siellä tehdä? Ottaessamme käsiimme jonkun nidoksen esim. jumaluusoppia tai koulumetafysiikkaa, tulee meidän kysyä: Sisältääkö se jotain suuretta tai lukua koskevaa loogillista ajattelua? Ei. Sisältääkö se jotain tosiseikkoja ja olemassoloa koskevaa kokemusajattelua? Ei. Heitettäköön se siis tuleen, sillä se ei voi sisältää muuta kuin viisastelua ja harhaluuloa."

 

Olin aukaissut Humen opuksen sivut ja pöllytin senkin ennenkuin asettelin hänetkin hyllyyn ihan omalle paikalleen. Mielessäni kuitenkin käväisi ajatus sanoman hapettamisesta ihan vain uskon vuoksi...  

 

Mutta kun tiesin jo kokemuksesta että minun hyllyjeni sisältöä ei kukaan järkevä ja uskonnollinen ihminen kuitenkaan saata penkoa, jätin Humen odottamaan uutta uhria ja sattumaa. Mietin vain, leijailiko ilmassa enemmän pötyä kuin pölyä.

 

Olin aukaissut jo toisenkin cahorsin ja tiputin varovasti Elelle pikkuruisen lammikon, jota tuo pienoiskarhun näköinen otus alkoi selällään maaten lipsuttaa ja kuuluvasti ryystää. Viinilasi toisessa kädessäni tartuin sitten uudelleen kuin tahdoton zombie samaan kirjaan. Täten kunnioitettu David Hume esittää sen yhdeksännessä luvussa, otsikolla "eläinten järjestä", että eläimet kyllä osaavat valita eri vaihtoehtojen välillä ja pystyvät määrätynlaiseen harkintaankin kuten lapset ja tyhmät ihmiset

 

mutta hän sanoo, että: " Tottumus se yksin saa eläimet kustakin niiden aisteihin vaikuttavasta oliosta johtamaan tämän tavallisen seuralaisen ja saa niiden mielikuvituksen toisen esiintymisen nojalla mieltämään toisen sillä erikoisella tavalla, mitä me nimitämme uskoksi. Mitään muuta selitystä ei voida antaa tästä toiminnasta niinhyvin korkeampiin kuin alempiin tunteviin olentoihin nähden, jotka meidän huomiomme ja vaarinottomme kohteiksi joutuvat."

 

Ja juuri näinhän luultavasti suurin osa nykyisistä eurooppalaisista, etenkin suomalaisista ajattelee. Eläin ei enää siis ole kartesiolainen "elävä kone" vaan paljon enemmän ihmistä muistuttava olento, jonka mentaalinen toimintakin jo ymmärretään jotenkin ja tajutaan niidenkin emotionaalinen samankaltaisuus. Silti "ajattelu" ja ( lajierot ylittävä ) kommunikointi tai kommunikointikielten yhteiset piirteet nähdään ylitsepääsemättöminä tai olemattomina. Kummallista onkin se, että miksei kenenkään mieleen ole tullut hyllytellä eksaktisti eri eläinlajeja niiden "järjen" tai  "ymmärryksen" perusteella - Humellahan on tässä siihen aivan selkeä määritelmä ollut jo vuodesta 1748 lähtien.

 

- Hänen tapansa ajatella tätä asiaa paljastaneekin  paljon meistä itsestämme ( Vai eikö? Ettemmekö muka ajattelisi juuri näin);

 

Toteamalla tottumuksen ymmärryksen perustaksi Hume paneekin sitten alaviittein  typeryysjärjestykseen myös ihmiset:

" Kun kaikki tosiseikkoja tai syitä koskevat päätelmät johtuvat yksinomaan tottumuksesta, voidaan kysyä, kuinka on mahdollista, että ihmiset ovat päättelemisissä eläimiä niin paljon etevämmät ja toinen ihminen on toista niin paljon etevämpi? Eikö samalla tottumuksella ole sama vaikutus kaikkiin?

 

Koetamme tässä lyhyesti selvittää eri ihmisten ymmärryksen suuren eron; sen nojalla on syy ihmisten ja eläinten vallitsevaan eroon helposti käsitettävissä.

 

1. Elettyämme jonkun aikaa ja totuttuamme luonnon yhdenmukaisuuteen saamme yleisen tottumuksen kuvastaa tuttua tuntemattomaan ja käsittää jälkimmäisen edellisen kaltaiseksi. Tämän yleisen tottumusprinsiipin perusteella pidämme yhtä ainoatakin kokemusta päättelyn perustana, ja odotamme jonkunlaisella varmuudella samanlaista tapahtumaa, kunhan vain kokemus on tehty huolellisesti ja on kaikista häiritsevistä seikoista vapaa. Olioiden seurausten vaarinottamista pidetään sen vuoksi hyvin tärkeänä ja kun toinen ihminen voi olla toista tarkkaavaisuudessa, muistissa ja vaarinottamisessa hyvin paljon etevämpi, aiheuttaa tämä varsin suuren eron heidän päättelyissään.

 

2. Milloin joku syiden yhteenliittymä aiheuttaa jonkun vaikutuksen, saattaa toisen mieli olla paljon laajanäköisempi kuin toisen, pystyä paremmin käsittämään olioiden koko yhteyden ja tekemään niistä oikeat johtopäätökset."

 

( Mielenkiintoista tässä edellä olevassa Humen ajattelussa on se miten hänkin näkee aluksi ensimmäisessä kohdassa "vaarinottamiskyvyn" jollain tavalla mentaalisena kykynä, mutta jo toisessa kohdassa syy oikeiden johtopäätösten tekemiseen onkin jo itse viestin sisällössä. Vaikka itse asiassa myös vaarinottamiskyvyssä voidaan hyvin nähdä myös ulkoa tulevan viestin voimakkuusasteet tekijöinä...)

 

"3. Toinen ihminen pystyy kehittämään pitemmän johtopäätösten sarjan kuin toinen.

 

4. Harvat ihmiset voivat pitkälti ajatella ilman että syntyy sekaannusta ja vaihtumista heidän mielteissään; tämä heikkous esiintyy eri asteisena.

 

5. Se seikka, josta vaikutus riippuu, esiintyy usein kietoutuneena toisiin seikkoihin, jotka ovat siihen nähden vieraita ja ulkoisia. Niiden erottaminen vaatii usein suurta tarkkaavaisuutta, täsmällisyyttä ja terävyyttä.

 

6. Yleisten periaatteiden muodostaminen yksityisten vaarinottojen perusteella on varsin arkaluontoinen toimitus; eikä mikään ole tavallisempaa kuin että harkitsemattomuudesta tai yksipuolisesta rajoittuneisuudesta tässä kohden tehdään erehdyksiä.

 

7. Tehtäessä analogian perusteella johtopäätöksiä on se ihminen, jolla on analogioiden keksimisessä suurempi kokemus tai suurempi taipumus, päättelijänä parempi.

 

8. Ennakkoluulo, kasvatus, intohimo, puoluekanta jne. vaikuttaa toiseen mieleen häiritsevämmin kuin toiseen.

 

9. Saavutettuamme luottamusta kanssaihmisten todistuksiin avartavat kirjat ja ajatustenvaihto toisen ihmisen kokemus- ja ajatuspiiriä paljon enemmän kuin toisen.

 

Olisi helppo löytää vielä monia muita seikkoja, jotka aiheuttavat eroa eri ihmisten ymmärryksen välillä. "

 

Niinpä edellä lainatun Humen tekstin perusteella herääkin vain kysymys: Missä piilevät siis järki ja ymmärrys - mielessä vaiko kielessä ?

 

Olin huomaamattani lukenut ääneen Humen tekstiä ja Ele rötkötti kynätelineen varassa tuijottaen naamaani kuin kuka tahansa erittäin kohtelias ja älykäs keskustelukumppani.

Päästäisen naamassa näin jotain ikiaikaista viisautta - silmäkulmissa heijasteli kuni kiinalaista, tao´a tai ehkäpä zeniläistä ilkikurisuuttakin...

 

Ja kerroin Elelle Humesta lisää väittäen että;

 

Hume, joka 21-vuotiaana kirjoitti Ranskassa ollessaan kolmiosaisen teoksen  " Treatise of Human Nature ", ei tämän kirjan perusteella ole ollenkaan aito empiirikko, vaan idealisti. Niinpä hän esittääkin siinä todella älykkään esimerkin siitä miten ihmisen mittakaavallinen rajoittuneisuus saa meidät luulemaan ja uskomaan asioita, jotka vääristävät todellisuuden:

" Pudota mustepisara paperille, kiinnitä katseesi tahraan ja siirry sellaiselle etäisyydelle, että lopulta kadotat sen näkyvistäsi; on selvää, että hetkeä ennen katoamistaan kuva tai vaikutelma on täydellisen jakamaton."

 

Näennäisesti viaton koe, mutta esittäjä ymmärtää varmasti, että mustepisara paperilla on jaettavissa - mutta sen idea havaitsijan tietoisuudessa on jakamaton. Ja parasta on syyn esittäminen; pelkkä mittakaava, joka vaikuttaa fenomenaalikentässä monella eri tavalla, ja saattaa sekä tuoda esiin täysin yllättävän olion mutta myös hävittää sen kokonaan - kuten esimerkin mustetahran siten, että sen koon mittakaavallinen suhde kasvaa vielä hiukan havainnon tekijän astuessa yhden askeleen taaksepäin. Humen esimerkistä käy selville myös objektin laadullinen vääristyminen, joka silti molempien, sekä empiirisen kohteen että sen idean, kohdalla ovat silti molemmat yhtäaikaa totuuksia. Fraktaalimaailmassahan tämä on jokapäiväistä.

 

Ele kuunteli pää kallellaan ja kun piirsin pistettä paperille demonstroidakseni kokeen päästäisen kanssa, se alkoi virnuilla ja lykkäsi papanan työpöydälleni. Yhden vain. Siitä tuli mieleeni

 

Jorge Luis Borges, joka esseessään " The Fearful Sphere of Pascal " sanoo muun muassa näin: " Jumala on yliaistillinen, vain ajatuksen avulla käsitettävä pallo, jonka keskipiste on kaikkialla ja jonka pinta ei ole missään ". Mainio kuvaus hyperpallosta - kolmiulotteinen kaikkivoipuutemme taipuneena neliulotteisessa avaruudessa hyperpalloksi, jonka keskipiste on kaikkialla mutta kehä ei missään. Olipa absoluutti ääretön jumaluus tai yhtä käsittämättömän ääretön avaruus, olisikin raukkamaista luovuttaa yrittämästä ymmärtää rajattomuutta ja äärettömyyttä sanoen - se on niin valtava ettei ihmisjärki voi sitä koskaan käsittää. Joten kumartakaamme Jorge´a.

 

Yhdessä teimme sitten Elen kanssa - se pöydälläni ja minä nousten seisomaan lattialla - muutamia kumarruksia lounaaseen päin. Sanoin tämän jälkeen kumppanilleni, että

 

voimmehan aivan yhtä hyvin, kuin miksi muuksi tahansa, kuvitellakin tämän maailmankaikkeutemme kaareutuvan neliulotteiseen avaruuteen, jolloin se todellisuudessa olisikin hyperpallo. Silloin kivaa olisi varsinkin se, että kun pallon annetaan sitten laajeta hyperpallomaiseen avaruuteen, pallon kehä muuttuu ennen pitkää pisteeksi ja katoaa. Arvelin ettei Ele ymmärrä korkeampaa matematiikkaa ja siksi kerroin että se voisi kuvitella maapallon, jonka pintaan on merkitty sarja leveyspiirikehiä. Kun pallo kasvaa leveyspiirien ympyrät kasvavat aluksi mutta alkavat sitten pienetä, muuttuvat lopulta pisteiksi ja katoavat - kuin Danten  " Paratiisissa ".     ( Dantesta päästäinen tykkäsi kovasti ja olinkin lukenut sitä hänelle ilmeikkäästi elehtien monesti takkahuoneessa, joskus jopa saunassakin.)

 

Sitten jatkoimme matemaattista ja loogista laskettelua ( muistaen kuitenkin Humen esimerkin siitä miten keskikokoisen olion, ihmisen, on äärimmäisen vaikeata ymmärtää sekä makromittaisia olioita että myös mikromittaisia, jotka molemmat saavat meidät uskomaan epätotuuksiin - mutta useimmiten vain vääristävät fenomenaalisen olion ideastaan).

 

Sen innoittamana yritimme keksiä loputtoman sarjan, jossa ensin kolmiulotteinen universumimme onkin hyperpallo neliulotteisessa avaruudessa, se taas viisiulotteisen pallon neliulotteinen pinta viisiulotteisessa avaruudessa jne. Myös hyperpalloja yritimme keksiä rinnakkaisia kuhunkin, mikä ei rikkoisi nykyisen todellisuutemme fysikaalisia ja todennettuja lakeja. Itse asiassa Einsteinin gravitaatioteorian mukaan tämä onkin todennäköisin malli maailmankaikkeudesta, joka on yksitoistadimensioinen dualistinen hyperavaruus. Ainoa vaihtoehto sille on vain malli, jossa ääretön avaruus laajenee ikuisesti jäähtyen ja kuollen ja muuttuen pimeäksi ja kylmäksi. Ele Fantilla ei ollut oikeastaan mitään kumpaakaan vaihtoehtoa vastaan. Ja minä kunnioitin tätä hänen pyyteetöntä vakaumustaan.

 

Mutta onhan toki pienuudessakin äärettömyyksiä, joiden samankaltaisuus suurten äärettömyyksien kanssa on se, että nekin on ymmärrettävä määrätyn dualismin kautta; se mitä koemme äärettömän pieninä ja lähes olemattomina, vaatii käänteisessä suhteessa valtavaa energiaa tullakseen todetuksi. Ihminen ( miksei myös vaivaispäästäinenkin) onkin melko aseeton, aistien ollessa kohdistettuna aivan eri mittakaavalliseen maailmaan eikä mitä tahansa tikkua saa tarpeeksi teräväksi, jolla tökkiä mikromikrotermiittejä mikrokeon uumenista. Niinpä käyttökelpoisin menetelmä kvanttimaailman tutkimisessa onkin matematiikka, jonka kielellinen kehitysvauhti on sekin ollut äärettömän nopeaa. Jopa niin, että nykyisin se luo ja projisoi todellisuuksia ja ehdotuksia niiksi, eikä toisinpäin kuten ennen oli tapana. Ja miten ihmisen ymmärrys on tottunut toimimaan, vaikka matematiikka lienee kaikkein inhimillisin kieli.

 

Ihminen ( tässä kohdassa Ele alkoi puistella pientä päätään kuin sanoen "en mie, en mie".) onkin tavallaan vankina kahden maailman välissä omaan muotoonsa, joka on yksi. Äärettömyyden maailmat hänen ympärillään ovat moneuksia. D.T. Suzuki sanoo tästä esseessään " The Meaning of Satori" :

" Vijnana ( erittelevä, analyyttinen tieto) ei voi koskaan saavuttaa äärettömyyttä. Kun kirjoitamme numerot 1,2,3,jne, emme koskaan pääse loppuun, sillä jono jatkuu äärettömyyteen. Laskemalla yhteen kaikki yksittäiset luvut yritämme saavuttaa lukujen kokonaisuuden, mutta luvut ovat loputtomia, tätä kokonaisuutta ei voi koskaan saavuttaa. Toisaalta Prajna ( intuitiivinen tieto, maailman ykseyden käsittäminen) tajuaa intuitiivisesti koko kokonaisuuden sen sijaan, että kävisi läpi jonoa 1,2,3 äärettömiin; se käsittää asiat kokonaisina. Se ei turvaudu erotteluun, se käsittää todellisuuden sisältä päin, niin kuin se on."

 

Eikä tässä ole sanomana väite, että mystinen, yhdistävä ( rakenteellinen)

prajna-tieto olisi parempi, vaan se, että molemmat tiedon lajit ovat todellisia ja tärkeitä - ja vain ne molemmat yhdessä, yhteen sovellettuna ja yhdessä ymmärrettynä tuottavat satorin.

Siirtyminen useudesta, monesta yhteen on pitkällinen prosessi, jonka voi saavuttaa harjoittamalla mielensä niin, että pystymme tarttumaan hetkeen, olemaan vain yksi tietoinen kokonaisuus kaiken empiriamme kanssa.

Suzuki esittää tämän näin: " Ykseys, joka jakautuu subjekti-objektiksi, ja säilyttää silti ykseytensä juuri tietoisuuden heräämisen hetkellä - se on satori."

 

Vaikka tajusin, että Ele Fantti elää jatkuvaa satoria, ja osoitti sen sulkemalla silmänsä alkaen kuorsta näppäimistöni nuolinäppäinten välissä, jatkoin itsepintaisesti:

 

D.T.Suzukin teoksessa " An Introduction to Zen Buddhismus"  esittää hauskan tätä selventävän tarinan: " Shuzan-mestari ojensi oppilailleen lyhyttä sauvaansa ja sanoi: Jos sanot tätä lyhyeksi sauvaksi, vastustat sen todellisuutta. Jos et sano tätä lyhyeksi sauvaksi, jätät tosiseikat huomiotta.

Miksi sanoisit tätä ? Yksi oppilaista astui esiin, otti sauvan mestarilta ja katkaisi sen kahtia huudahtaen: Mikä tämä on ? "

 

Ele raotti kuin vahtikoira toista silmäluomea, mutta jatkoi kuorsaamistaan. Ajattelin että

 

nämä zen-tarinat vaikuttavat länsimaalaisen mielestä vierailta ja olihan tämä melko yksinkertainenkin tarina. Silti sen sanoma on selkeä jos ymmärretään että määrittelemällä objekti "lyhyeksi sauvaksi" olisi oppilas erottanut sen muusta todellisuudesta ja siten vastustanut sen luonnollista liittoa kokonaisuuden, yhden kanssa. Jos taas oppilas olisi sanonut ettei sauva ole lyhyt sauva, olisi hän kieltänyt rationaalisen analysoinnin eli maailman jakamisen moneen ja siten moneuden. Ollakseen polulla ylöspäin, hänen oli siis keksittävä jokin muu tapa kohdata näiden välinen rajatila.

 

Ele oli selvästikin valaistunut ja rötkötti raajat rentoina ja silmät ummessa edessäni. Muistan miten yksinpuhelin jutun loppuun suurinpiirtein seuraavasti alkuun ehkä hiukan loukkaantuneena kumppanini ylimielisyydestä ja välinpitämättömyydestä;

 

evoluutiokehityksen myötä maailmamme on täynnä eliöitä, jotka kommunikoivat toistensa kanssa. Viestinnän osaamisen rajaa on mahdotonta vetää mihinkään kehitysasteeseen, ja eräs järkevä tarkastelukulma eri kommunikointitapoihin onkin siitä syystä se, miten eliöyksilöiden sisäiset viestijärjestelmät eroavat ulospäin suunnatusta viestinnästä. Yksilöiden välisen viestinnän lisäksi on paljon sellaista kommunikaatiota, mikä tapahtuu lajien välillä eikä ihmisen lyhyessä historiassakaan ole pitkä aika siitä, kun ymmärsimme vielä hyvin sitä samaa kieltä, jota aivomme edelleen käyttävät ja jota käyttävät myös muutkin selkärankaiset eläimet kallonsisäisenä viestintänä. Häivähdys tästä näkyy koti- ja lemmikkieläinten sekä niiden isäntien ja emäntien välillä vieläkin.

Kuitenkin kyseisen viestinnän ylätaso, se jossa erilaiset arvoasetelmat ja tärkeysasteet sijaitsevat, näyttää hämärtyneen hamaan historiaan.

 

 Tämä siksi, että vain homo sapiens lienee laji, joka kykenee asiaa pohtimaan, mutta on myös ainoa, joka mieltää sisäisen viestintänsä kommunikointiaan vastaavaksi ja siten ns "mentaalikielensä" yhtälailla käsitteelliseksi kuin foneemikoodisen kommunikointikielensä. Käsitys on merkittävä perustekijä useissa erilaisissa ongelmissa, joista eräs on asenteellinen ymmärtämättömyys evoluution merkityksestä ja lajien hierarkisesta arvotuksesta; siitä syystä, että ihminen "ymmärtää" vain oman lajinsa viestintää hän on jo tehnyt korjaamattoman virheen itselleen ja luonnolle, jonka makroskooppisen mutta varsinkin mikroskooppisen biodiversiteetin se on jo tuhonnut ja aiheuttanut epätasapainotilan, mitä ei enää kykene korjaamaan millään. Eikä kyse ole niinkään siitä, että ihmiskunta olisi vain saasteillaan aiheuttanut uhan luonnolle ja maapallolle, suurin vaara on syntynyt niistä lukemattomista hyvistä ja edistyksellisinä sekä "maailmaa parantavina" pidetyistä keksinnöistä, tekniikoista ja järjestelmistä, esimerkiksi lääketeollisuudesta, kehitysavusta jne.

 

Kommunikointikielellisten käsitteiden ja niiden perusteella rakennetut "totuudet" ja maailmanjärjestykset  mutta myös määrätyt moraaliset ja eettiset ongelmat perustuvat tälle kielelliselle rajoittuneisuudelle, ja juuri sen avulla geneettisen evoluution rinnalle on syntynyt kulttuurinen, meemien evolutiivinen valta, joka toimii vain ihmisen mittakaavassa. Mutta vaikuttaa jo kaikkeen. Ja on vallannut tilansa luonnolliselta evoluutiokehitykseltä, joka on siksi vaikeuksissa.

 

Sokeudesta viestinnän kielten erilaisuuden suhteen on seurauksena muun muassa se, että ihmisen mieli, minuus ja tietoisuus koetaan substansseina, vaikka ne kaikki ovat pelkkiä abstraktioita. Ihmisen kommunikointiin kehittämänsä kielten käsitteet, merkitykset ja tarkoitteet ovat silti vain mentaalisen kielen sekundäärisiä osia, jotka assosioituvat neuroverkostoissa aivan samalla tavoin kuin mikä muu fenomenologinen muistikuvio - eikä siten kuin kommunikointikielellä "ajatteleva" ihminen luulee, loogisin ja rationaalisin systeemein. Sillä sellainen rakenne voi olla vain foneemikoodisen kielen ominaisuutta. Mentaalikielen rakenteelle on tyypillistä subjektiivisuus ja elastisuus, mikä johtuu siitä, että kieli on rakentunut ja muuttuu yksilöhistoriaa seuraten eikä sen verkostorakenteelle ole vakiomallia taikka

täsmälleen vastaavaa samankaltaisuutta jonkun toisen yksilön neuroverkostona.

 

Aivojen toimintasysteemi sisältää varmasti sellaista uutta fysiikkaa, jota muun muassa

neurosolujen mikrotuubien kvantti-ilmiöinä on kuvailtu ja mikä tekee mentaalikielen rakenteista sekä sähkökemiasta yhä monimutkaisempaa. Silti asettaisin itse kuitenkin ihmisen sielun, minuuden, tietoisuuden tai mielenkin etsimisen ratkaisemattomien kvanttifysikaalisten teorioiden avulla omaan arvoonsa. Ja haen todennäköisyyksiä vain niillä käsitteillä ja teorioilla, jotka ymmärrän ja miellän varmoiksi.

 

Niinpä mielestäni tietoisuuden käsite vastassaan tiedostamaton eli alitajuinen, on pelkkä abstraktio, joka syntyy vain kommunikointikielellisen ajattelun, ihmisen keskustelun itsensä kanssa, seurauksena. Aivojen toiminta on kaikelta muulta osin täysin "tietoista", ei-alitajuista. Siis se, että foneemikoodinen "ajattelu" ei yllä aivojen varsinaisen toiminnan käsitteettömiin osiin, ei tee mentaalikielestä alitajuista. Mutta kommunikointikieli hämärtää mentaalikielellistä ymmärtämistä niin, että saa sen näyttämään alitajuiselta. Tietoisuus syntyy siis vain käsitteellisen kielen käytöstä ja ihmiselläkin on vielä kykyjä ymmärtää mentaalia "ajatteluaan", jota tavataan pintapuolisena nimittää myös vaistotoiminnaksi tai kuten osaa siitä, emotionaaliseksi "ajatteluksi". Käsite "tietoisuus" osoittaakin ihmisen aliarvioivan oman kehonsa toiminnan "kieltä" niin, että pitää sitä alitajuisena ja käyttää toisarvoisesta ulospäin suunnatun kielellisen ajattelun tasoa "tajuamisena" sekä "tietoisuutena".

 

Samalla voidaan hyvin nähdä se miten yksilön omakuva, se jonka käsitteet ja rakennusaineet ovat kommunikointikielessä, on harhakuva - ja todellinen yksilö on se mentaalikielinen toimija, joka ei enää ymmärrä edes itseään. Niinpä yksilö alkaa puhua "eläimestään sisällään" kun tuntee ettei olekaan oma rationaalinen ja looginen itsensä silloin kun ei jostain syystä kykene tukahduttamaan mentaalia todellista minuuttaan.

Kommunikointikielisen ajattelun synnyttämä ihmisyysharha tarvitsee laumaa ympärilleen ja kulttuuriseen kehitykseen eräänä vaiheena onkin aina kuulunut urbanisoituminen - joka kiihdyttää meemien evoluutiota ja lopulta näivettää loputkin siitä eliölajien yhteisen kielen ymmärtämisestä, millä evoluutiokehitys loi ihmisenkin.

 

Minuus eli minätietoisuus on sekin abstraktio, jonka perusta on mentaalisessa toiminnassa; kun eläin joutuu valitsemaan toimintatavan, se rakentaa toimintaympäristöön itsestään "kuvan", ottaa joko hyökkääjän, pelottelijan tai pakenijan roolin. Ihmisellä minuus vastaa tätä toimijaroolia ja sisältää tietysti lukemattomia määriä erilaisia reaktiomalleja ja minuusmalleja - ja syntyy edelleen jokaiseen tilanteeseen uutena, vaikka käyttäisikin vanhaa garderobia. Se, että minuudella on käsitteellinenkin vaikutelma, ei poista sen todellista mentaalikielen abstraktio-olemusta.

 

Minuuden mentaalinen muoto on myös se "aukko", jota kautta psykoanalyytikko sukeltaa yksilön historiaan ja johon autistinen juuttuu kiinni mutta sen kautta tapahtuu myös meditaatio

 

Mielellä on näistä kolmesta eniten aineellisuutta, vaikka mielikin on pelkkä kuvitelma fenomenologisesta teatterista. Substanssimaisuus perustuukin siihen, että jokaisella kokemuksella on myös oma kemiallinen vaikutuksensa, mikä ihan konkreetisti voi tuntua. Niinpä mieli on enemmänkin "mielentila" tai attribuutti kokemukselliselle tilalle kuin itsenäinen oleva.

 

Tässä vaiheessa cahors hämärsi muistisolukoideni toimintakyvyn ja teksti loppuu kuin seinään...

 

Herättyäni huomasin keskustelukumppanini häipyneen nuolinäppäinten välistä ja pöydällä oli muutaman päästäisenpaskapipanan kera tarkoin nuoltu, mutta selvästi erottuva läikkä mustaa bayonnelaisesta kuusivuotiasta cahorsia, joista toinen todiste oli kaksi tyhjää pulloa.

 

Eleettömästi Ratatosk