Kansoilla, kieliyhteisöillä ja kulttuureilla on perinteitä, jotka siirretään sukupolvelta toiselle määrätyin ihmiselle lajityypillisin keinoin. Osa perinteistä voidaan pukea kielelliseen muotoon; vanhin tällaisten "tiedostojen" säilyttämiskeino on runo, jossa metriikan ja riimityksen voi helposti nähdä universaaleina rytmisinä muotorakenteina - mitkä ovat siten myös varsinaisia muistamisen ja oppimisen tehokeinoja, joiden teho perustuu keinojen "mentaalisuuteen" . Runomuotoinen kieli liittyy myös lauluihin ja musiikkiin, joissa on paljon yhteisiä piirteitä kielista, kieliryhmistä ja kulttuureista riippumatta. Ei olekaan ihme, että vastaavat seikat ovat keskeisiä myös uskonnoissa, joiden pääasiallisin tehtävä on eettisen ja moraalisen perinteen siirtäminen ajassa eteenpäin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ennen laajalle levinnyttä lukutaitoa tämä kaikki tapahtui suullisesti, josta kuitenkaan ei ole "historiallista" tietoa. Niinpä käsitykset siitä on luotava kirjalliselta pohjalta.

 

Kiinalaisen kirjoitustaidon keksimisajankohtaa ei tunneta ja vanhimmat arkeologiset tekstilöydöt, kilpikonnankuoriin kirjoitetut oraakkelikysymykset, ovat ajalta 1400 eaa.

Kungfutselaiseen kaanoniin kuuluvaa I ching´ia, Muutosten kirjaa pidetään yleisesti yhtenä maailman vanhimmista kirjoista, mutta jotkut tutkijat väittävät senkin kirjoitetun vasta 800-luvulla eaa, vaikka vanhimpia tekstisisältöjä pidetäänkin jopa 4200 vuoden ikäisinä. Samaan kaanoniin kuuluu myös klassinen teos Shih ching eli Laulujen kirja, jossa on noin 300 hovikäyttöön tarkoitettua kansanlaulua. Teoksen 15 lyhyttä legendaa kertovat hallitsijasukujen synnystä. Tiukka säemitta on enimmäkseen nelitavuinen eli nelisanainen, sillä yksi tavuhan vastaa yhtä sanaa kiinassa, mikä puolestaan tekee lähes mahdottomaksi käännökset muille kielille. Runojen metriikkaa täydensi myös riimitys, jota myöhempi kiinalainen runous käytti vuosisatoja ohjenuoranaan.

 

Vanhin tunnettu kiinalainen musiikki ( n. 1000 eaa) perustui kvinttien muodostamaan 12-säveljärjestelmään, jonka perussävel saatiin tiettyyn lü-nimiseen bambuputkeen puhaltamalla. Muut asteikon sävelet saatiin putkista, joiden pituudet olivat tietyssä suhteessa lü-putken pituuteen. Näitä putkia säilytettiin valtion musiikkitoimistossa ja ne olivat myös painon, tilavuuden ja pituuden virallisia mittoja.

Tämä oli maailman ensimmäinen säveljärjestelmä, jossa sävelkorkeudet ja -erot olivat määrätyt. 12-sävelisestä systeemistä valittiin pentatoninen asteikko, jossa ei ollut puolisävelaskelia. Meillä nykyisin tunnettuja säveliä vastasivat c / kung, d / shang, e / chüe, g / chih, a / yü. Asteikkoon kuului myös kaksi ns. muuttuvaa säveltä nimeltään pienchih ja pienkung, jotka vastasivat f:ää ja h:ta. Kiinassa oli muinoin kaytössä myös toinen järjestelmä, pa yin eli kahdeksan ääntä, joiden perustana oli eri instrumenteista saatavat kivi-, savi-, bambu-, metalli-, nahka-, silkki-, puu- ja kurpitsasoittimien äänet.

Mielenkiintoista on verrata tätä ideaa ja kiinalaisen historian vaihetta esimerkiksi Pythagoralaisen veljeskunnan tuottamiin teorioihin maailmankaikkeuden rakenteen määrätyistä perustekijöistä. ( Pakkaavat vain venymään nämä jutut muutenkin )

 

Kiinalainen taideperinne poikkeaa selvästi länsimaisista varsinkin kalligrafian osalta. Se koetaankin Kiinassa aivan eri tason ilmaisuna kuin monet muut taidemuodot ehkä juuri kielellisten symboliensa vuoksi. Kalligrafialla on varmasti ollut huomattava merkitys myös kielen kehityshistoriassa - lisäähän se mm piktogrammien monimerkityksellisyyttä, mikä on muutoksena täysin päinvastainen kuin länsimainen kirjoitusmerkistön kehitys, jossa ilmausten kirjoitettuja sisältöjä pyritään yksinkertaistamaan ja tarkentamaan. 200-luku ennen ajanlaskumme alkua merkitsi Kiinassa ratkaisevaa käännettä kalligrafiankin suhteen. Silloin omaksuttiin lishu eli kirjurien sivellinkirjoitus, josta vähitellen kehittyi kolme erilaista kirjoitusmuotoa; virallinen kirjoitus eli kai-shu, ns. juokseva hsing-shu ja nopea vinokirjoitus ts´ao-shu.

 

Kiinassahan klassinen kirjakieli, wen-yen on aika tavalla erilainen kuin vapaasti kehittynyt puhekieli pai-hua, jota buddhalaiset lähetyssaarnaajat kuitenkin alkoivat ensimmäisenä kirjoittaa ylös jo T´ang- kaudella. Jokunen näistä kirjoituksista sekä muutamia myöhempiä historiallisia tarinoita on säilynyt pai-hualla esitettynä, mutta niistä on vaikeata rakentaa kuvaa kiinalaisesta oraalisesta tarinaperinteestä ja kielestä.

Sung-kaudella tiedetään kukoistaneen n.s. tarinankertoja-perinteen, johon liittyvät pienet ohjekirjaset ( hua-pen). Vuonna 1260 Kublai-kaani valloitti koko Kiinan ja perusti Yüan-dynastian. Tämä merkitsi mm myös sitä, että puhekieliset tekstit yleistyivät. Vanhoja tekstejä käännettiin wen-yenistä pai-huaksi, mutta kun esimerkiksi kaavamainen tz´u-runomuoto ei soveltunut puhekieleen, kehitettiin uusi ch´ü -muoto.

Yüan-dynastiaa seuranneen kiinalaiskansallisen ajan ( Ming-dynastian) kuluessa kehittyi puhekielistä proosaa paljon, jota kielentutkijat ovat jostain syystä kuitenkin hyljeksineet. Tällöin syntyivät silti ehkä tunnetuimmat ja luetuimmat teokset kuten Shui-hu chuan, jota on sanottu Kiinan kansalliseepokseksi.

 

200-luvulla eaa diktaattori Shih Huang-ti järjesti n.s. "suuren kirjojen polton", jossa järjestelmällisesti tuhottiin vanha kirjallisuus lähes täysin. Shih-runomitta koki uuden nousun puoli vuosituhatta tämän jälkeen Han-dynastian lopulla, kun kansanlauluja keräämään ja tallentamaan oli perustettu yüeh-fu -virasto. Viraston nimi alkoi tarkoittaa myös uutta 5- ja 7-tavuista runomittaa ja väljempää riimitystä, jolloin lyyriset ja eeppiset runot muuttuivat osin lausuntarunoiksi. Juuri Han-kaudella syntyi Kiinan runouden tyypillisin rakenne "fu", jonka esitystapa on kuvailevaa ja mitta 6-tavuista. Jotkut tutkijat pitävät fu-runojen alkuperänä sao-runoutta, joka kukoisti 300-luvulla eaa Jangtse-joen eteläpuolen valtiossa, ja jonka keskeisin teos on Ch`ü Yüanin kirjoittama Chù tz´u -antologia. Fu´t ovat kuivahkoja kaupunki- ja maisemakuvauksia, matkakertomuksia ja parhaimmillaan pohtivia elegioita.

 

Vahasta kirjallisuudesta sisällöllisesti poikkeavia ja paljon mielenkiintoisempia, jopa hauskoja ovat taolaiset tekstit, joista kaksi klassikkoa tunnetaan kaikkialla maailmassa, nimittäin Tao te ching sekä Chuangtsen kirja. Nämä ovat kuitenkin selkeää proosaa, vaikka ovatkin maailman vanhimpia kokoomateoksia suullisesta perimätiedosta. Varsinaisesti ensimmäiset ei-anonyymisen kansanlaululyriikan teokset syntyivät Kiinassa 200-300jaa ja tunnetuimmat tekijät ovat Tso Ssu, Juan Chi, Hsieh- sekä Ts´ao-suvut. Vuosina 365-427 eli ehkä kaikkein arvostetuin kiinalainen lyyrikko T´ao Yüan-ming.

 

Varsinainen kiinalainen esseetaide syntyi vasta T´ang-dynastian aikana (618-906), jolloin paralleelityyli, p´ien-wen laajeni lyyriseksi ruonoudeksi ja novellitaiteeksi. Ajalta on peräisin kolme suurta antologiaa; Ch´üan T´ang wen, T´ai-p´ing kuang-chi sekä T´ang-tai ts´ung-shu. Runoilija Li Po ( 699 -762) tunnetaan lännessä kai kiinalaisista parhaiten, mutta itse kiinalaisille on Pon aikalainen Tu Fu tunnetumpi. Taolaisesta perinteestä nousi aikoinaan myös "impressionistisen" kansanlaulun mestari Wang Wei, jonka runot tuovat mieleen myöhemmän japanilaisen zen-lyriikan. Puolestaan eurooppalaisen ekspressionismin edustajaksi sopisi hyvin Li Ho ( 790-816), jonka lyriikka on aivan omaa luokkaansa sekä omintakeisuudessa että voimakkuudessaan.

Kyseisellä T´ang-dynastian kaudella oli runoilijoitten käytössä kuusi erilaista runomittaa, joista notkein oli vanha yüeh-fu. Toisena oli vanha shih-kaava eli ku-shih, jota rakennettiin kuitenkin uusiksi siten, että 5- ja 7-tavuiset säkeet liitettiin tarkasti kaavoitettuun riimin, sävelkoron, tauotuksen (sesuuran)ja paralleelisuuden käyttöön.

Ku-shih´stä tuli näin uusi kaava, lü-shih. Näiden lisäksi käytettiin paljon myös nelisäettä eli chüeh-chüta ja pitkää pai-lüta. Tällöin 1200-luvulla kehittyi Kiinassa myös uusi laulutyyppi, tz´u, jonka sanat kirjoitettiin valmiisiin sävellyksiin taikka toisinpäin - jotka sävellettiin valmiisiin runoihin. Tz´un sävelmissä oli tarkat muodot ja sanarakenteet; 8-säkeinen tz´u oli lü-shih tz´u, taikka chüeh-chü-tz´u ellei ollut pai-lü-tz´u.

Tästä runoperinteestä nousi 1100-luvulla Su Tung-p´o eli Su Shih, ( teos "Punainen kallio") jolla on ehdottomasti oma paikkansa maailmankirjallisuudessa, sekä hänen vertaisensa fu-runoilija Ou-yang Hsiu, jonka kuuluisin teos on " Syksyn ääni ".     

 

Maailma tuntee vain muutamia varsinaisia kansalliseepoksia, joista Suomen Kalevala ja siihen liittyvät kansanrunouden noin puolitoista miljoonaa ( 1 400 000 ) runosäettä ovat ehdoton ykkönen varsinkin kooltaan. Suhteutettuna kansan kokoon Kalevala on ällistyttävä, vaikka pelkkä Lönnrotin kokoama teos onkin vain kalpea kuva koko runoperinteestä, minkä historiallinen arvo on mittaamaton. Kalevalaisten runojen ikää pidetään yleisesti yli 2000 vuotta vanhoina. Pääasiallisin niiden syntyajankohta sijoittunee ajalle reilusti ennen n.s. viikinkiaikaa ja tilanteeseen, jossa pohjoista Fennoskandiaa hallitsi Kvenland vastassaan Suomenlahden rannoille syntyvä Suomi, minkä vanhempi osa Kalevala tai Päivölä silloin vielä painottuivat nykyisen Karjalan alueelle. Uusimaa oli lähes asumatonta ja Hämeessäkin eli ehkä vain jäämät entisistä.

 

1500-1600-luvuillahan suomenkieli oli historiallisessa "nollatilanteessa", jolloin ruotsalainen virkavalta ( lähinnä papisto) saarnasi: " ..jumalattomia, häpiälisiä, hauroloisia ja naurettavaisia virsiä, ioita ei takonut tietäjä iän ikunen, Väinämöinen, vaan se ruma hengi piru, ioca Inhimisen cadhotuxen iälken aina seiso..." ( Jaakko Suomalainen, 1582). Ja jos voitiin todistaa jonkun lausuneen näitä loitsuja, tuomittiin armotta kuolemaan, teilattavaksi taikka poltettavaksi. Läntiseltä Suomenniemeltä ja Keski-Ruotsista saatiin tällä vuosisatojen kielellisellä terrorilla hävitettyä lähes tyystin ikivanha runoperinne kielineen. Ensimmäinen "käänne" valtakunnan kielipolitiikassa pilkisti esiin Taneli Jusleniuksen vuonna 1700 ilmestyneen latinankielisen opuksen "Vanha ja uusi Turku" ilmestyessä. Mutta kesti vielä 89 vuotta siitäkin ennen kuin seuraava suomea edes jonkinarvoisena kielenä esittelevä H.G.Porthanin "De poësi fennica" ilmestyi. Porthanin opiskelutoverin Kristfrid Gananderin samana vuonna 1789 esittelemä suomalainen mytologia sai aikaan sen, että pari sataa suomenkielistä runoa tuli tuohon mennessä kirjoitettua muistiin.

 

Ero Ruotsista oli suomen kielelle ratkaisevaa, jota ilman se tuskin enää eläisikään. Huomattava onkin, että melkoiset alueet ja kansanryhmät oli ehtinyt 700 edeltäneen vuoden aikana vaihtaa jo kielensä ruotsiksi. Vaikka Suomi venäläisten haltuun jouduttuaan sai valtiostatuksen ja autonomian, jäi maahan ruotsinkielinen virkamiehistö sekä taloudelliset siteet merkantilistiseen Ruotsiin. Ensimmäinen tämän uuden ajan muinaisrunojen kerääjä oli K.A.Gottlund, joka keräsi lähinnä Skandinavian "metsäsuomalaisilta" noin 900 runoa. Vuonna 1819 A.I.Arwidsson ja E.A.Crohns keräsivät kesän aikana Pohjois-Savosta 125 runoa ja samana vuonna Reinhold von Becker keräsi Pohjanmaalta ja Lapista vajaat sata runoa. Ensimmäisenä kiersi Vienan Karjalassa A.J. Sjögren, joka vuosina 1824-25 keräsi sieltä 433 runoa. Toisena siellä olikin sitten jo itse E. Lönnrot vuodesta 1827 alkaen. Vuonnisen kylästä laulaja Ontrei Maliselta Lönnrot sai ensimmäiset Sampo-runot, joissa oli 366 säettä ja Vaasseli Kielöväiseltä Väinämöisestä kertovia niin paljon, että tajusi runojen muodostavan helposti yksistäänkin pienoiseepoksen. Huhtikuussa 1834 Lönnrot tapasi Arhippa Perttusen, jolta kerääjä merkitsi muistiin 42 pitkää runoa, joista pisin oli 452 säkeen mittainen ja Sampo-jaksokin 399 säettä. Arhippa oli tuolloin 80-vuotias ja valitteli, että oli suuren osan lapsuudessaan kuulemista runoista ehtinyt unohtaa...

 

Vuonna 1835 Lönnrot sitten julkaisi Vanhan Kalevalan keräämiensä 646 runon, yhteensä 26 000 säkeen sekä muiden keräämien 12 000 säkeen pohjalta. Vasta tämän jälkeen alkoi todellinen runonkeruutyö päästä vauhtiin ja mm 1839 M.A.Castrén keräsi arvokkaan kokoelman loitsuja Vienasta. Vuonna 1840 Lönnrot julkaisi jo Kantelettaren. Tämän jälkeen ansioitui D.E.D.Europaeus ( Äyräpää) vuonna 1845 -49

tekemillään keräysmatkoilla Karjalaan ja Inkeriin sekä Tverin Karjalaan, joista toi talteen peräti 2800 runoa ja toisintoa. Nykyisin kalevalamittaisia kansanrunoja onkin koottuna 32 nidosta, joista inkeriläisiä on 9, raja- ja pohjoiskarjalaisia 5, vienankarjalaisia 4, eteläkarjalaisia 4, savolaisia 2, hämäläisiä 2, pohjoispohjalaisia 2, satakuntalaisia 1,5 ja Aunuksesta, Tverin ja Novgorodin Karjalasta kerättyjä niteinä 1.

Lisäksi on varsinaisuomalaisia runoja 1 niteellinen samoin kuin eteläpohjanmaalaisiakin. Kokoelma sisältää kaikkiaan 85 000 runoa, joissa on yhteensä

1 350 000 säettä. Mikään muu kansa tai kieliyhteisö maailmassa ei ole kyennyt vastaavaan. 

 

Vanhin kaikista kansalliseepoksista lienee 109 000 säettä sisältävä sanskritinkielinen Mahabharata eli laulu suuresta Braha-taistelusta. Sen 19 kirjaa alkavat ajalta n. 2000eaa. Teos sisältää, kuten Kalevalakin, osin uskonnollista proosaa, osin kauniita runokokonaisuuksia kuten esimerkiksi Sakuntala. Intian toinen suurteos on Ramajana, jossa on 24 000 kaksoissäettä. Näiden kokoelmien säilyminen aluksi suullisena tietona herättää edelleen ihmetystä kaikkialla. Silti niidenkin rinnalla kalevalaiset runot ovat kooltaan aivan eri luokkaa ja kielellisesti ja varsinkin metriikaltaan paljon kehittyneempiä.

 

Antiikin kreikkalaiset jättivät jälkeensä kaksi merkittävää kansalliseeposta, Ilian ja Odysseian, joita kylläkin väitetään Homeroksen tuotteiksi. Kummassakin niissä on 24 laulua, Iliassa 15 693 säettä ja Odysseiassa 12 110 säettä, joten kooltaan kreikkalaistenkin eepokset jäävät perin vaatimattomiksi Kalevalaan verraten. Näiden runojen arvellaan syntyneen n. 700 eaa.

 

Saksalaisten kansalliseepos on Nibelungenlied, joka sisältää 38 sekkailurunoa, joiden rytmiikka on melkoisen tasapaksua ja kieli välistä raakaa. Nelirivisiä säkeistöjä on yhteensä 2 444, joissa kaikkiaan noin 9000 säettä. Laulun tarina on hyvin yhtenäinen ja kertoo burgundiprinsessasta ja hänen veljestään sekä alankomaalaisesta prinssistä, islantilaisesta prinsessasta sekä Attilasta, joka oikeastaan on ainoa oikeamieliseksi ja rehelliseksi kuvattu tarinan henkilö. Muut päähenkilöt ovat kieroja ja raakoja omaneduntavoittelijoita ja petkuttavat jopa itseään. Niebelungenliedin tarinat sijoittuvat alkaen 400 jaa, mutta eepokseksi laulut koottiin 1300-luvun alussa.

 

Skandinaviassa, tai oikeammin muinaisskandinaavien keskuudessa ( ja Britanniassa) kirjoitettiin Edda-runoja, joista eepoksena voidaan pitää ns Sämundin runo-Eddaa. Se sisältää 36 laulusikermää ja noin 1 670 säkeistöä. Laulut eivät muodosta mitään yhtenäistä kokonaisuutta. Pisin laulu on Atlamál, grönlantilainen laulu Attilasta, jossa on 763 lyhyttä säettä. Laulut lienevät syntyneet alkaen 600-luvun lopulla ja ne pantiin muistiin 1270-luvulla. Erityisesti saagojen ( Egilin saaga, Orkneyinga-saaga,

Norna-Gestin saaga jne) sisältämä tieto on mielenkiintoista ja aika paljastavaa myös siten, että kun niissä annettu kuva ei lainkaan noudata virallista historiankirjoitusta ovat etenkin ruotsalaiset systemaattisesti niitä vähätelleet - ja vähättelevät edelleen. Juuri saagojen välittämä tieto osuu erinomaisen sattuvasti kalevalaisten runojen kertomaan menneisyyteen. Onkin hiukan kummallista miten vähän näiden kahden kertomaperinteen usein yhtäläistä kuvaa historiasta kuitenkin voidaan väittää vääräksi.

 

Ranskalaisillakin on oma kansalliseepoksensa nimeltään La chanson de Roland eli Rolandin laulu, jonka tapahtumat sijoittuvat Roncevaux´n taisteluun vuonna 778. Vanhin käsikirjoitus on vuodelta 1170, ja se sisältää 4002 loppusointuista säettä. Rolandin laulua ei nykytutkimuksen mukaan voi pitää kansan sepittämänä vaan sen kirjoitti 1060-1120 aikoihin joku tuntemattomaksi jäänyt sivistynyt, jolla ei ole ollut käytössään kansanrunoja, joista pääosa tuolloin oli ns hovieepoksia.

 

Espanjalaisilla on myös oma kansanrunoperinteensä, jota sanotaan Cid-runoelmaksi.

Se jaetaan kolmeen lauluun, joista vanhin vuodelta 1307 sisältää 3 744 säettä. Runo kertoo Diaz de Vivarin eli Cidin urotöistä. Historiallisesti kyseinen Roderigo Diaz de Vivar oli kastilialainen rosvopäällikkö, joka kohdisti ryöstöretkensä sekä kristittyihin että muhamettilaisiin kyliin, vaikka runoissa mainitaan uhreiksi vain maurit.

Cantar de mio Cid pohjautuu kansanlauluihin ja -runoihin, joka kirjoitettiin vuonna 1140 jossakin Espanjan hoveista. Laulu on vanhin espanjalaisen kirjallisuuden tuote.

 

Amerikoissa syntyi sielläkin kansalliseepoksena pidetty Laulu Hiawathasta vuonna 1855, jossa on 22 laulua ja 5 565 kalevala-mittaista säettä. Teoksen kirjoitti Henry W. Longfellow, joka kertoi saaneensa innoituksen Kalevalasta.

 

Toinen Kalevalan innoittama kansalliseepos on Viron Kalevipoeg, jonka kirjoitti vuonna 1803-1883 Friedrich Reinhold Kreuzwald ( ent. Ristmets). Siinä on 20 laulua, joissa yhteensä 18 993 säettä. Suurin osa materiaalista on todellisia kansanrunoja, mutta Kreuzwald sovitti ne juohevaksi tarinaksi, joka kertoo yhden loistavimmista sankaritarustoista mitä koskaan on kirjoitettu. Juonen oheen kirjoitetut kansanrunot ovat selvästi osa itämerensuomalaisesta ikivanhasta perinteestä, jolle ei todellakaan ole vertaa missään muualla - ei määrällisesti eikä kielellisesti.

 

ratatosk

(puhaltaa hengi piru raskaana)