Postilaatikkoni viereen maantien laitaan pystytti aikoinaan Suomen Posti- ja Telelaitos ylvään puhelinpylvään. Sen nimi on Ylväs Pylväs. Annoin sille nimen siksi, että minulla oli siihen aikaan uroskoira, jolla oli vastustamaton hinku päästä sihauttamaan omat kosteat viestinsä lahonsuoja-aineen turmioksi puhelintolpan juureen ja pelkäsin sen puolesta, sillä juuri sen latvasta lähti piuha mökkiini. Eikä silloinen pelkoni ollutkaan turha - Espoossahan parkkimittaritolpat, valopylväät ja aitojen terästolppiakin on jouduttu osin uusimaan koirien liiallisen kommunikaation vuoksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Koira, joka jotenkin tajusi puheitani - ainakin se vastaili, inisi ja murahteli kun sille juttelin - ymmärsi taputtaessani tolppaa, joka oli huomattavasti pitempi kuin paikalliset männyntarrit ja tunturikoivut, että pylvään nimi oli nyt Ylväs. Viimeistä ässää suhistessani se käänsi päänsä kallelleen ihan kuin arvioiden olinko lopultakin tullut seinähulluksi. Mutta uskoi kun sanoin ettei Ylvästä saa kussa piloille. Ja että koirankusi lahottaa vaikka kekseliäs tolpantekijä onkin syöpäriskistä huolimatta mönjännyt sen tosi väkevällä myrkyllä, joka sitä paitsi haisee pirun pahalle. Enkä ainakaan nähnyt sen koskaan enää yrittävänkään lähettää Ylvään kautta omia viestejään koirien maailmaan. Jotenkin Ylväästä tuli sitten puhtaan inhimillisen viestinnän symboli - ikäänkuin Telen Toteemi, joka jökötti paikallaan postilaatikkoni vieressä välittämättä laillisen omistajansa myöhemmistä möhläyksistä ensin irti postista ja sitten soneraksi ja niin edelleen. Ei Ylväs välittänyt maailman menosta pätkääkään. Suorana ja terveen vihertävänä se sojotti kohti taivasta satoi tai paistoi.

 

Mutta eilen postilaatikolla ollessani kurvasi paikalle hieno kolmesatanen mersu. Siitä kömpi ulos arviolta kolmekymppinen hiukan kaljuuntunut mieshenkilö, meni Ylvään juurelle ja ampui niittipistoolilla siihen lupaa kysymättä isokokoisen julisteen, jossa kehotettiin olemaan valmis koska Jeesus tulee kohta.

Voi helevetti, että minä suutuin. Menin ja revin painotuotteen palasiksi, annoin palaset herralle ja käskin pyytää anteeksi Ylväältä. Hyvä etten pussauttanut päälle. Hakihan tämä julistaja sitten autostaan jonkun vehkeen, jolla sai nypittyä niitit irti - mutta mutisi ja väittäisinkin, että kiroili, mutta työnjohtajastaan päätellen uskoisin mutinan voineen olla myös jonkunlaista rukoustakin, mitä lie helatorstaimantraa.

 

Kun mersu renkaat ulvaisten ja mustan pakopilvenhattaran saattelemana katosi mutkan taa, istahdin pölkyn päälle postilaatikon vierelle ja tulin katumapäälle; olisiko se juliste siinä Ylvään kyljessä mitään haitannut. Jeesus tulee kohta. Niin, viestihän se oli sekin. Oikeastaan ihan sopiva teletoteemin koristeeksi. Ja jeesustahan nykyinen sonera tarvitsisikin. Ylväs olisi ollut kuin taivaalle osoittava sormi - sieltä se apu tulee. Pää pystyyn vaan ja katse kohti pilvilinnoja...

 

Sitten sain aatteen. Väänsin isoja kiviä tolpan juureen. Hain mökiltä lapion ja kaivelin, kantelin pienempiä kiviä kunnes työ oli valmis: Ylväs sojotti nyt keskisormena kohti taivasta. Kun tarkastelin luomustani muutamien kymmenien metrienkin päästä totesin, että helposti sen näkee nyrkkinä, josta keskisormi on pystyssä. Mielessäni käväisi tietysti, että mitähän ohiajavat protestintapaisesta patsastelustani tykkäävät, mutta siitä huolimatta olin tyytyväinen.- Tuskinpa enää kiinnittävät lappusiaan meidän Ylvääseen, joka oli samalla saanut huomattavan miimisen lisän viestinnälliseen keinostoonsa.