Ainakin hänen keksimänsä "tyyppioppi" tuntuu edelleen korisevan hengissä - ehkä  Herr Psyche Selbst ihan itse ei enää ole ihmisten vaatteissa ja kengissä - mutta elää ja reinkarnoituu teoriassaan arkkityypeistä - tuossa kartesiolaisen jumaluuden inhossa vaaterengissä...<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

...jonka jotkut kurottavat jumaliinsa asti. Vaikka kannattaisi pitää etusormi tiukasti vain omassa persuksessa - sillä juuri sieltä suunnalta jumaluudet löytyvät;

Jo toistasataa vuotta sitten Edward Burnett Tylor esitti teoksessaan "Primitive Culture" (1871) jokaisen yleissivistyneen eurooppalaisen tunteman animistisen teorian, minkä mukaan ihmisen tarve selittää unensa, hallusinaationsa ja niin edelleen sekä lopulta myös kuolemansa, johtaa hänet yhä uudestaan päättelemään, että ihmiset olisivat "sielukkaita" eläimiä. Ja tämä toive ja perusideahan johti ensin kartesiolaiseen ajattelutapaan, ja se taas yhä syvemmälle harhaiseen maailmaamme ja ajatteluun, jossa meistä tulee kukkoja, keisareita, katedraaleja, päällekkäin purkitettuja venäläisiä maatuskoita...taikka tiedostamattoman sielunelämän arkkityyppien individuaatioita. Lyhyemmin sanoen itsemme jumalia.

 

Tästä Tylorin sanoiksi pukemasta yleisestä ideasta Robert Ranulph Marett kehitteli animatistisen teorian ( yli sata vuotta sitten senkin), jolla selittää yhtä järkeenkäyvästi sen miksi ihminen "elollistaa" luonnon - ja josta perustasta kaikkien uskontojen voidaan nähdä kehittyneen. Elollistaminen eli kuvittelu, jossa kaiken "elävän" takana on tarkemmin määrittelemätön ja yksilöimätön "voima" - on itse asiassa kaikkein vanhin ja yleisin uskonto ( dynamismi ). Se on myös se osa kaikkia uskontoja, joka useimmin tekee niistä uskontoja - ja joka erottaa filosofiat uskonnoista. Kuvittelemalla elävä eläväksi siksi ja siten, että kyseinen "voima" on tullut jostakin organismiin ja tekee siitä siksi "elävän", luodaan usko ja niistä edelleen uskonto. Eläväksi tekevää "voimaa" taikka asiaa ei silti selitetä - kunhan sanotaan, että se on "se".

 

Jos joku kysyy tällaiselta uskovalta - vaikkapa ihan vahingossa - että mikä tekee elävästä "elävän", voipi uskova kovasti suuttua. Asia on hänelle pyhä, mikä sana etymologisesti on sama kuin kielletty - siitä ei saisi edes puhua... Suurin loukkaus, jonka voi esittää dynamistille, on väittää elämää pelkäksi aineen ominaisuudeksi, mikä ilmenee aina kun sille on sopivat olosuhteet olemassa. Ilmeisesti näin ärsyttävä ajatus saa jopa vain salaa dynamismiin uskovankin tunneälyn täysin sekaisin ja kokemuksesta voin vakuuttaa, että silloin helposti vetäistään esiin useampikin kuin yksi sojottava etusormi... 

 

Hauskaa tässä onkin se, että sama asetelma löytyy myös "tieteisuskosta", jossa alkuenergia on sekin "voima", joka on paitsi kaiken aineen kääntöpuoli myös maailmankaikkeuden "Big Bang"- luoja. Nykyisin löytyy näitä "tiedeuskovia", jotka joskus selvästikin karttaen ajatustensa analyysia uskovat tähän kummalliseen "voimaan" kuten esi-isänsä kivikaudella - puhtaasti vain uskoen. Halleluja.

 

Kun sitten kysytään ja vastataan onko jumala kuollut - puhutaan silti dynamismista; ihan sama onko kyse W. Schmidtin alkumonoteistisesta, S.Freudin isähahmon sublimaatiosta, W.R.Smithin totemistisesta, H.Spencerin manistisesta, E.Durkheimin sosiaalisesta tms -jumaluudesta; aina on kyse lopulta siitä, mikä on kaiken takana oleva "voima" ja miten minä ihmisenä siihen suhtaudun. Eli mihin "uskon". ( Omalla kohdallani tässä tapauksessa tietoinen vastaus on: En usko mihinkään - koska en halua pysähtyä.)

 

Melford E. Spiro määrittelee uskonnon näin: " Uskonto on instituutio, joka koostuu kulttuurisesti kaavoittuneesta vuorovaikutuksesta kulttuurisesti kommunikoitujen yli-inhimillisten olentojen kanssa."

James Pratt´in määritelmä on hiukan toisenlainen: " Uskonnoksi voidaan katsoa yksilöiden ja ryhmien vakava sosiaalinen asennoituminen siihen mahtiin tai niihin mahteihin, joiden he viime kädessä uskovat säätelevän pyrkimyksiään ja kohtaloitaan."

Jo nämä kaksi määritelmää osoittavat, että yksityinen usko ja varsinainen uskonto ovat aivan eri asioita - mutta silti molemmissa on kyse samasta uskosta supranormaaliin olentoon, jumalaan taikka jumaluuksiin. Pelkkä tieto "voimasta" ei riitä luomaan käsitettä "usko" taikka vielä vähemmän käsitettä "uskonto". Kysymys onkin siitä miten suhtaudumme tuohon tuntemattomaan yli-inhimilliseen "voimaan":

 

Useimmiten todellinen jumala-suhde salataan tarkoin, taikka sitten sillä revitellään irvokkaasti ja hyökätään täysin viattomien kimppuun. Harvoin julkinen jumala-suhde yhdistää aidosti eri yksilöitä, sillä todellisuudessahan mikä tahansa ihmisen "keksimä" jumaluus on olemassa vain hänen omassa subjektiivisessa itsessään - jolloin yhteistä jumaluutta ei ole. On korkeintaan vain joukkoon sopeutuvia jumaluuksia. Luultavasti näitä tarpeeksi sosiaalisia absoluutteja on niin harvassa ettei kannata puhua jumala-suhteiden yhdistävästä vaikutuksesta vaikka kyseessä olisi hyvinkin pieni ääriryhmä esimerkiksi hihhuleita. Jumaluuksilla on yleensä aina omat kirjallisetkin määritelmänsä ja kuvaukset, joiden perusteella häneen uskovat luulevat voivansa tunnistaa omansa. Todellisuudessa pyhät kirjoitukset ovat kaikissa uskonnoissa näiltä osin niin monitulkintaisia, että kirjoitetuista ohjeista ei ole jumaluuden reseptiksi, ja jokainen jumaluus syntyy pääasiassa vain kahden korvan väliin. Toisaalta kahden korvan väliin mahtuva jumaluus on niin pieni - ettei sellaisesta yksinkertaisesti riitä suuremman uskovaismäärän monenlaisia tarpeita ja odotuksia täyttämään...in totum et tantum.

 

Ellei uskoa ja uskontoa tarkastele vallanpidon näkökulmasta, on sen levittely mitä ilmeisin merkki epävarmuudesta, siitä että "uskova" yrittää haalia itselleen tukea itsensä ulkopuolelta, minkä voi nähdä myös epäuskona itseensä. Todellisen uskonsa salaajakin on usein epävarma, mutta paljastuu helposti määrättyjen asenteidensa vuoksi - C.G.Jung arkkityyppeineen on aika tehokas varsinkin abderiittien suhteen.

Helmuth von Glasenappin teoksessa "Die fünf Weltreligionen" osoitetaan miten itäisten valtauskontojen pohjalla on aivan erilainen jumaluustyyppi kuin meillä lännessä;

idässä teististenkin ilmoitususkontojen jumaluudet ovat sekundaareja ja niiden takana on "ikuinen periaate", maailmanjärjestys eli laki, joka vallitsee luomakuntaa. Tämä periaate ei ole samalla tavoin muuttuva ( tai tahtoaan muuttava) kuin esimerkiksi juutalaisten, kristinuskon ja islamin jumaluus, joka joskus antaa anteeksi, joskus tuntee pyhää vihaa ja mitä milloinkin "sattuu keksimään" ylhäisessä kaikkivoipuudessaan. Käytännössähän tämä jumaluus on kätevämpi -  hallinnoimisen kannalta. Ja siksi se mieluusti sitoutuukin valtioihin. Eikä päästä kynsiään irti noin vain.

 

Tämän hallinointiin addiktoituneen absoluutin vahvuushan on samalla sen heikkous: silloin kun alamaiset kyllästyvät maalliseen hallitsijaan he kaatavat yleensä myös uskonnot - mikä näkyy hyvin Euroopan ja Lähi-Idän historiasta.

 

Näissä läntisissä teosentrisissä uskonnoissa eli juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamilaisuudessa jumaluus on siis persoonallinen ja antropomorfinen. Sille kuvitellaan myös voimakas tahto ja asema kaikkeuden hallitsijana. Jos vertaa idän ja lännen uskontojen jumaluus-rakenteita yhteiskuntiin - eletään lännessä yhä feodalistisessa järjestelmässä, jossa jumala on rajoittamattoman itsenäinen kaikkea hallitseva ylin feodaaliruhtinas ja vain ne, joille hän myöntää mandaattejaan ovat "valtakuntaan soveliaita" ja kyllin arvokkaita ihmisiksi. Muut ovat evankelistien vapaata riistaa taikka arvottomia pakanoita, joiden kohtalona on jäädä "pelastuksesta" paitsi. Jumaluuden takana ei ole sitä itseään sitovaa periaatetta, maailmanjärjestystä taikka lakia kuten itämaisissa uskonnoissa - ja siksi se on myös pelottava, arvaamaton ja "tulkittavissa".

Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että nuo uskonnot vahvistavat määrättyjä käsityksiä myös maallisesta hallitsemisen oikeudesta ja tyylistä sekä heikentävät feodalismin idealle vastakkaisia aatteita.

Toivottavasti historiallinen kehitys kuitenkin jatkuu ja "lännessäkin" feodalismi jää taakse joskus myös idealismina...

 

Ajat muuttuvat ja uskontoja kasvattaa yksityisten uskojen lisääntyvä määrä. Uskojen laadulla ja sisällöllä ei kuitenkaan ole suurtakaan merkitystä, mikä näkyy parhaiten siitä, että uskonnot eivät vastaa kuin hyvin harvoihin kysymyksiin, joita tavallinen ihminen niille esittää. Uskonvartijoiden mykkyydellä on tietyt syynsä, mutta se myös kasvattaa "tiedeuskovien" määriä, sillä ihminen on perusluonteeltaan utelias ja puhelias ja pistää silmänsä ja suunsa kiinni vain pakotettuna. Mistä on siitäkin lännessä tuhat vuotta pitkä kokemus päättyen noitavainoihin... Väitetään, että tieteisiin "uskovien" määrä esimerkiksi Euroopassa olisi jo suurempi kuin perinteisten uskovien määrät, mutta kukapa tuon voisi pitävästi laskea...Tärkeämpi havainto lieneekin se, että muutosta on tapahtumassa. Se millä tavalla uskominen muuttuu on erityisen mielenkiintoista ja itse ainakin kuvittelen, että historiasta löytyy myös tulevaisuus; vanhat ja vääriksi osoittautuvat uskomukset muuttuvat ensin ennen pois heittämistä pelkiksi uskotuiksi objekteiksi, joille ei anneta eikä vaaditakaan selitystä...

Tietysti parasta uskonnollista karjaa ovat hiljaiset ja vaatimattomat kolehtiin usein osallistuvat, ne jotka tosissaan uskovat - eivätkä ajattele

 

esimerkiksi sitä mikä se kaiken takana oleva "voima", alkuenergia, kaiken syy...on.

Ainakin tätä pitää ajatella hiljaa ja vain itsekseen, vielä - ettei joudu p...sen etusormen eteen. Taikka nooan-aikaiseen jo lahoon Jungin arkkiin.