Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


tiistai, 18. tammikuu 2011

suomenruotsalaisistakin

Kerran vuodessa sukunimi Nobel nousee esiin kumpujen yöstä. Aika harva tuntee silti tämänkin suvun historiaa. Nobelin suvun kantaisänä pidetään skånelaista Petrus Olavinpoika Nöbbelöviläistä, joka otti sukunimekseen Nobelius. Petrus Nobbelius/Nobelius tutustui Tukholmassa Upsalan yliopiston rehtoriin Olaus Rudbeckiin, joka oli piispa Rudbeckiuksen poika ja otti vaimon tämän tyttärestä, Wendelasta. Petrus jätti kuollessaan kaksi poikaa, Peterin ja Olofin, jotka opiskelivat isoisänsä hallitsemassa opinahjossa asuen Nobelin kuoltua Rudbeckien kotona varmaankin sisäistäen eno-Olofin että isoisä Olofin systeemaattisesta ajattelutavasta osia sekä ihastellen luultavasti myös heidän gööttiläisen historiankäsityksensä suurenmoisesta lumemaailmasta. Peteristä tulikin sitten lakimies ja Olof Nobelista taiteilija. Olof sai kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Näistä Immanuel Nobel yritti epätoivoisesti tulla toimeen keksimällä Ruotsin armeijalle erilaisia kumitetusta kankaasta tehtyjä tarvikkeita repuista miinoihin asti, mutta köyhä armeija ei ollut kiinnostunut hänen keksinnöistään. Immanuel Nobelia potkaisi lopulta onni kun hän tapasi Venäjän lähettiläänä olleen Lauri Haartmannin Tukholmassa. Tämä kehotti Nobelia lähtemään Venäjälle ja jättämään suurvaltaansa ikävöivät Sveamamman jälkeläiset. Vuonna 1837 Immanuel Nobel muuttikin Turkuun jättäen muun perheen Tukholmaan kärvistelemään köyhyydessä. Vuonna 1842 Nobel työskentelikin sitten jo Pietarissa omassa miinatehtaassaan ja sai perheensäkin sinne. Immanuelin pojille Alfredille ja Ludwigille palkattiin kotiopettaja. Vanhin pojista Robert oli ollut merimiehenä ja hänkin tuli Pietariin. Kaikki kolme poikaa kouluttautuivat isänsä tehtaassa, jonka nimi oli tuolloin " Fondieres et Atélieres Mécaniques, Nobel & Fils ".

Mutta kuka oli Lars Gabriel von Haartman; Hänen vaimonsa oli Eva Vilhelmina Charlotta Mannerheim, jonka velipuoli oli Carl Gustaf Mannerheim, myöhemmän kuuluisuuden marsalkka Mannerheimin isoisä. Evan isä oli Carl Erik Mannerheim ja Carl Gustafin Johan Augustin Mannerheim, molempien äiti oli Wendla Gustava von Willebrand. Willebrand-suku oli Mecklenburgista Liivinmaan kautta Suomeen tullut sotilassuku. Lars Haartmanin isä oli Turun yliopiston rehtori ja osa suvusta vahvasti sekoittuneena varsinkin somerolaisiin Munck-sukuun että Jägerhorn af Spuriloihin, joka on myös Mannerheimien suvun yksi vahvimpia haaroja. Samalla tavalla ja vastaavan historiankin omisti Rehbinder-suku, jonka jäsen kreivi Robert Henrik Rehbinder toimi vuosina 1811 - 1841 ministerivaltiosihteerinä tsaarin Venäjällä. Tässä ominaisuudessa hän vaikutti Suomen asioihin ratkaisevasti. Turhaan ei Helsingissä olekaan nimitetty useampia katuja hänen muistokseen.

Munck af Fulkila - sukuun liittyy useamman sukupolven kautta sotilassuku Stålhane, joka liittyy myös Rehbindereihin esimerkiksi niin, että isoäitini isoisän isoisän isoäiti oli Helena Rehbinder os. Stålhane. Tämän Helenan isoisän isä oli Nils Stålhane. Yksi Nilsin tyttäristä, Anna otti miehekseen Arvid Jägerhornin. Nils Stålhanen pojanpojan Larsin kaksi tytärtä puolestaan naivat kumpikin Munck af Fulkilan suvusta, Agneta Stålhane Johanin ja Christina Lorenz Munck af Fulkilan. Tämän Helena Rehbinderin veli oli isoisänsä kaima Nils Stålhane. Hän sai yhdessä ensimmäisen vaimonsa Anna Margaretha Nassokinin kanssa kuusitoista lasta. Tuusulan Vanhakylän kartanossa riitti vilskettä sillä Nikke-vaari teki vielä kaksi lasta toisenkin vaimonsa kanssa ollessaan seitsemännellä kymmenellä. Alussa mainittuun asiaan liittyy kuitenkin Nils Stålhanen vanhin tytär Anna, joka vihittiin jouluaattona vuonna 1770 Gammelbyssä Viaporissa palvelevan majuri Henrik Johan Justanderin kanssa. Oikeastaan hän ei enää ollut Justander, vaan sai juuri ennen häitään aatelisnimen Standertskjöld.

Henrik Johan Standertskjöldin pojanpoika oli Carl August, joka oli isänsä kaima hänkin. Isä-Carl oli ollut siitä erikoinen kaveri, että oli vanhin kolmosista, jotka hänen äitinsä pyöräytti Viaporissa 22.12.1776. Carl August junior kohosi nopeasti armeijan palveluksessa ja sai 1855 kenraalimajurin arvon. Hän toimi Tulan asetehtaiden johtajana ja vuokraajana sekä Venäjän kaikkien kivääri- ja ammustehtaitten ylitarkastajana. Kun Lars Haartman tutustutti Pietarissa 1840 Immanuel Nobelin Carl August Standertskjöldiin alkoi Nobelin perheelle uusi aika.

Tiede-lehden numerossa 16.10.2009 oli artikkeli otsikolla " Nobelit, Venäjän rockefellerit" ( http://www.tiede.fi/artikkeli/1141/nobelit_venajan_rockefellerit ), jossa M.Kinnunen käyttää Carl Standertskjöldistä nimitystä Nobeleiden "bisnesenkeli". Joka tapauksessa Venäjän hallinnossa vaikuttaneet suomalaiset Haartman, Rehbinder, Mannerheim ja Standertskjöld olivat vahvasti mukana venäläisessä armeijassa, sen varustamisessa ja asetehtaissa. Ja olivat myös suhteellisen läheistä sukua toisilleen.

Tulan asetehdasta vuokratessaan Carl Standertskjöld muodosti alkupääoman, jolla hän 1872 perusti Inkeroisten puuhiomon Anjalankosken rannalle Sippolaan ja seuraavana vuonna Sahatehdas Oy C. A. Standertskjöldin Kotkan Hovinsaareen. Ensin mainittu yritys siirtyi 1887 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:lle ja jälkimmäinen 1903 Enso-Gutzeit Oy:lle.

Hän sijoitti pääomiaan myös maaomaisuuteen. Jo 1853 hän oli hankkinut omistukseensa Kirstulan kartanon Hämeenlinnan pitäjästä ja 1871 hän osti Herman Hallonbladilta Laukon ja Tottijärven allodiaalisäterit Vesilahdelta. Standertskjöld hankki 1880-luvulla omistukseensa myös Koiskalan säteritilan Nastolasta, Boe gårdin eli Häihän rälssisäterin ja Pirklahden ratsuvelvollisen säterin Porvoon maalaiskunnasta sekä Hausjärveltä Ryttylän maatilan. Hänen veljenpoikansa Hugo Standertskjöld, jonka Carl oli pyytänyt avukseen Tulan tehtaille rikastui asekaupoilla setäänsä paremmin. Ote wikipediasta:

"Vähitellen eversti Standertskjöld kuitenkin taloudellisen toimintansa Venäjällä ja siirsi suuren omaisuutensa Suomeen. Kaupunkiasunnokseen hän rakennutti yksityispalatsin Pohjois-Esplanadi no 3, talossa sijaitsee nykyisin Korkein oikeus. Vuonna 1883 hän oli ostanut Hämeenlinnasta Karlbergin kartanon, josta hän rakensi itselleen kesäasunnon ja josta on lähtöisin nykyinen Aulanko.

Suomeen palattuaan Standertskjöld osti Kaukaan tehtaat läheltä Lappeenrantaa ja muutti sen selluloosaa tuottavaksi suuryritykseksi, joka on osa nykyistä UPM-konsernia. Lisäksi hän sijoitti ostamalla valtavat metsäalueet tehtaan puunsaannin varmistamiseksi. Näille metsämailleen hän yritti saada myös pienviljelijäväestöä, joille hän tarjosi edullisia asettumisehtoja.

Poikamiehenä elellyt eversti oli myös avokätinen lahjoittaja. Usein hänen lahjoituksensa suuntautuivat lähelle hänen ammattiaan. Eräs lahjoitusten saaja oli Suomen kadettikoulu Haminassa. Koulun lakkauttamisen jälkeen lahjoitusvarat jaettiin nuorille, joiden oli ollut pakko vaihtaa elämänuraansa koulun lakkauttamisen tähden."

Mielenkiintoista tässäkin historiassa on se, että useimmat jutun henkilöistä olivat äidinkieleltään ruotsalaisia mutta toimivat äärimmäisen "isänmaallisesti" ja useimmat heistä kannattivat itsenäistä Suomea, joka erottui sekä Venäjästä että Ruotsista.

 

tiistai, 2. maaliskuu 2010

Värssi virsuista

Kaarle Suuri oli alistaessaan suuren osan Eurooppaa feodaalivaltansa alle käyttänyt aseenaan luostareissa koulutettua kirkollista armeijaa, jossa töitä paiskivat monen alan ammattilaiset ristiritareista kirjanoppineisiin filosofeihin. Porukka oli hyvin organisoitua ja sen hallintoa johdettiin Vatikaanista, jolle pallit järjesti Kaarlen isä Pipin Pieni. Frankkivaltion ydin ja sielu oli kuitenkin paljon pohjoisempana ja kun maailmankaupan ikivanhat reitit Levantin kautta itään katkesivat muhamettilaiseen ekspansioon, käänsi Eurooppa naamansakin pohjoiseen päin. Eurooppalaiset jättivät tietoisesti roomalaiset juurensa bysanttilaisten hoitoon mutta Rooman ajoista saakka kasvanut turpea nobiliteetti, pääsi Länsi-Rooman hajottua piiloutumaan luostareihin. Se pieksi niissä itsestään uutta toimijaa feodaaliseen yhteiskuntaan ja saikin sitten frankkivaltion romahdettua merkittävän roolin Pohjolan valloituksessa.

Aseita tältä porukalta ei puuttunut, vaikka tärkeimmät liittyivätkin tiedonhallintaan, kauppaan ja arkitalouteen ja todelliset tarkoitusperät naamioitiin taitavasti hengellisen sivistyksen mustiin kaapuihin. Lapsenmielisiä harhautettiin upeilla tarinoilla ritareista ja linnanneidoista vaieten todellisuudesta jossa haarniskan sisällä olikin perverssi piru. Miekkaansa mielistyneet "saksalaiset" ohjautuivat Baltian kansojen teurastamoille mutta näennäisesti paljon siivommin hoideltiin muut pohjoisen asukkaat, mikä johtui enemmän harjoitetuista paikallisista kulttuureista kuin siitä että uusi hallinto olisi ollut armeliaampaa heitä kohtaan. Useimmiten tämä historia jää näkemättä siksi, että sama taho hoiteli myös todellisuuden ja tapahtumien dokumentoinnin käyttäen kieliä ja koodeja jotka se itse kehitteli, tosin kansan puhumien puhekielten pohjalta - useimmiten. Joissakin tapauksissa ( esimerkiksi ruotsi ) saattaa silti olla kyse myös tietoisesta kielen manipuloinnista tarkoituksena luoda väline hallintoon ja tukea samalla aatetta yhteisestä kansallisesta identiteetistä. Mälaren laakso oli ikivanha kauppapaikka ja kauppareittien risteyskohta, jossa tarvittiin uusi lingua franca estämään dönsk tungan taikka alasaksan ylivalta. Taustalla vaikutti myös vanha kansankulttuuri, joka ei sietänyt vieraita oligarkkeja. Vetämällä hihasta vielä gööttiläinen historiakin luotiin uudelle Sveavallalle sipuli joka alkoi heti kasvaa ja kerätä keksinnön ympärille suojaa kuori kuorelta.

Kristinuskon ilosanomaa keppihevosenaan käyttäen levitettiin Pohjolaan aate ja hallinto, jossa väestö pilkkoutui kansoiksi ja "etnisiksi" ryhmiksi vaikka todellisuus onkin vedetty sisus päällepäin tuppeen ja julkikuva esittää muka kansojen alitajuisen yhtenäisyyden tulleen esiin. Syntyneissä kaikissa pohjoisen valtioissa ei kansalla ole silti taustanaan minkäänlaista todellista yhteistä kansallisen identiteetin perustetta, vaan jokainen nationaliteetti on koottu etnisistä sirpaleista ja käsitys yhtenäisyydestä istutettu kansakuntiin kuin aivolisäke.

Jotta tämä kaikki olisi suunniteltua ja keskitetysti ohjattua pitäisikin kai uskoa jumalaan. Helpompaa on uskoa "hänen sijaisensa" toimineen käskyläisineen riittävän taitavasti sisäistäen yksinkertaisen ihmislajin tarpeen tulla hallinoiduksi globaalisti ja yksilöinä. Laumautumisen, joukkoon kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarve lieneekin eniten hyväksikäytetty ihmisominaisuus.

Se miten Suomessa kirkkoherrojen ja nimismiesten avulla tehtiin hallinnoinnin lähetystyötä kelpaisi hyvin kouluesimerkiksi paitsi maan valtaamisesta myös kansakunnan muuttamisesta geneettisesti yhtenäisemmäksi. Nobiliteetti oli vähintäänkin yhtä sikiävää kuin muukin kansa, mutta voi moninkertaisesti paremmin eikä sen jälkeläiset kärsineet läheskään yhtä totaalisesta kuolleisuudesta kuin alistetuksi ja verotetuksi tulleet alaluokat. Suomi onkin esimerkkimaa siitä miten nopeassa tahdissa kansakunnan geenejä saadaan vaihtumaan toisiksi ja sekoittumaan tulokkaisiin ( huolimatta siitä, että toisin väitetään).

Geneettinen muutos ei silti ole rajuinta, sillä loppujen lopuksi ihmiset ovat perimältään hämmästyttävän samanlaisia. Suurempi muutos on tapahtunut alueen kulttuurissa. Taannoiset pyristelyt kalevalaisen historian elvyttämiseksi pari sataa vuotta sitten voikin nähdä myös kuolinkouristuksina, jonka jälkeen tietyn todellisuuden päälle voi potkia mullat. Potkimiseenhan yhtyvät mielihyvin uusia kansallisia identiteettejä keksineet nykyeläjätkin. Multaa ja paskaa on ilmassa paljon. (Enkä puhu mamupolitiikasta yhtään mitään.)

Tuohikengät, norjalaisittain "birkebein" oli muuten valtapoliittinen liike, joka vastusti 1100-luvulla Norjassa kirkon vallan leviämistä.

tiistai, 9. helmikuu 2010

Raha ja rauha ratkaisee

Isoäitini isoisän isoisän isoäiti oli omaa sukuaan Stålhane. Hänen vapaaherratar-äitinsä oli Grass-sukua ja isänsä Turun hovioikeuden assesori Daniel Gyldenstolpe. Tämän esiäitini isä oli Kotkaniemen säterin ja Tuusulan Vanhakylän kartanon omistaja Johan Stålhane, jonka isoisä oli puolestaan kuuluisa hakkapeliittasankari Nils Larsson Stålhane ja Tuusulan historiassa ilmeisen merkittävä herra. Rakensi kirkonkin kuten Väyrysen Paavo.

Johanin isä oli Anders Stålhane ja äiti Brita Elisabeth Pistolhielm. Tasan kymmenen sukupolvea sitten eläneet isovanhempani. Brita, joka leskeksi jäätyään ja useamman kerran naimissa oltuaan näki miten Gammelbyn kartanon alamäki alkoi. Poikansa Johan omisti ja hoiti pääasiassa Kotkaniemen säteriä yhdessä vaimonsa Margareta Gyldenstolpen kanssa eikä aviomiesten kiihkeä vaihtuminen tainnut olla leskirouvan talonpidolle eduksi.

" Anders Stålhane kuoli v:n 1673 lopulla paluumatkallaan valtiopäiviltä Tukholmasta. Hänet haudattiin Tuusulan kirkkoon. Kartano joutui sen jälkeen perikunnan omistukseen - johdossa leskirouva Brita, eversti Erik Pistolhjelmin tytär. Hän solmi v. 1674 toisen avioliiton everstiluutnantti Johan Backin kanssa. Mies kuoli jo v. 1678. Brita Pistolhjelmin kolmanneksi aviomieheksi tuli v. 1682 majuri Henrik Kuhlman. Tämä oli v. 1678 eronnut armeijan palveluksesta vanhuuden vuoksi. Kuhlman omisti Mälkiäisten kartanon Tyrvännön kappeliseurakunnassa. Hänen ilmoitetaan kuolleen v. 1692 Mälkiäisissä, mutta tulleen haudatuksi v. 1694 Tuusulan kirkkoon. Kuhlmanin vaakunakilpi ripustettiin Tuusulan kirkon seinälle ja se on siellä nykyäänkin. (Lähde: Jully Ramsay s. 242-243, 454) Ratsumestari Stålhanen perikuntaa kohtasi v. 1689 ikävä yllätys, joka ei anna mairittelevaa kuvaa ajan verohallinnosta. Viranomaiset havaitsivat nimittäin, että kruunu ei ollut saanut v:sta 1631 lähtien lainkaan osuuksiaan Vanhankylän ratsutilan kymmenyksistä. Maanmittauskomissaari oli v. 1633 mitannut kartanon vuotuiseksi kylvöksi 7 1/2 tynnyriä, josta kymmenysten osuus oli 1 t 10 kp. Maaherra vaati päätöksessään 27. 11. 1689 Vanhankylän omistajia maksamaan kymmenykset kultakin vuodelta 1631 - 89. Kysymyksessä oli siis mahtava viljamäärä. Anders Stålhanen perilliset väittivät maksaneensa kymmenykset kirkkoherroille yhdessä näiden osuuden kanssa. Kirkkoherrat olivat siinä tapauksessa pitäneet kruunun osuuden itsellään. Tuusulan ensimmäisen kirkkoherran Johannes Lupeuksen perilliset haastettiin oikeuteen. Vastaamassa olivat Lupeuksen vävyt, kirkkoherra Johan Cramerus, kihlakunnankirjuri Juho Matinpoika ja kihlakunnankirjuri Simon Wijkman. Jälkimmäisen laatimassa selityksessä kiistettiin, että kymmenykset olisi otettu vastaan. Joka tapauksessa oikeus tuomitsi Lupeuksen perikunnan maksamaan kymmenykset hänen kirkkoherrakaudeltaan. (Lähde: Suur-Tuusulan historia, Valtionarkisto, Sipoon talvikäräjät. kirkonkylä 1690, talvikäräjät. 1691.) " ( Lainaus M.Strangin sukututkimussivustosta )

Tämä isoisoisoisoäitini Helena Johanintytär Stålhane vihittiin Berndt Otto Rehbinderin kanssa toinen päivä syyskuuta 1724 Liedossa. Rehbinderit olivat 1600-luvun alussa Ruotsiin tullut kuurinmaalainen suku, jonka yksi hienoimpia saavutuksia on Saku-oluttehtaan perustaminen. Virossa suvun omistuksessa oli mm. Udrikun ( Uddrich) kartano ja Suomessa sukunimeä paremmin tunnetaankin 15.7.1777 syntyneen Robert Henrik Rehbinderin etunimen mukaan nimetyt helsinkiläiset kadut pikku- ja isoroba sekä entinen Heikinkatu, joka nykyisin tiedetään kuitenkin paremmin Mannerheimintienä. Robert Henrikin väitetään ajaneen tehokkaasti suomaalaisten etuja keisarin kansliasta käsin.

Berndt Otto Rehbinderin äiti oli Sofia Ingeborg Pistolekors, aateloitua Leskis-sukua, jonka kantaisä oli hänkin suur-Ruotsia ollut rakentamassa aina Saksanmaalla saakka. Yrjänä Ollinpoika Leskisen oli aateloinut kuningatar Kristiina 22.11.1645 ja nimeksi sankarille pantiin Jöran Olofsson Pistolekors. Aatelisnimen Ykä sai tavastaan pitää pistooleja ristissä vyössään. Oli silti niin taitava aseidensa kanssa että väitetään pelastaneen itse kuninkaan hengen, josta sai aatelisarvon ja maaomaisuutta kuten tuolloin tapana oli. Hänen jälkeläisistään Abraham ja Israel toimivat sittemmin Olavinlinnan päällikköinä ja Abraham Pistolekorsin haarniska jököttää nykyisin Kansallismuseossa Helsingissä. Tosin ilman itse äijää. Joskus kokeilin mahtuisinko minä peltipukuun, mutta naurettavan pieni se oli. Pistolekors-suku asusteli aikoinaan Loikansaaren kartanoa Savonlinnassa mutta on Suomesta jo kadonnut. Ulkomailla Pistolekorseja sen sijaan sikiää edelleen aina Kanadaa myöten.

Kantaisä Göran Pistolekorsin isällä oli mielenkiintoinen lisänimi "Scott", joka tuohon aikaan tarkoitti lappalaista. Tosin hänenkin alkuperäänsä on haettu Baltiasta. Silti Olli Leskisellä oli myös sukunimi ja ilmeisen paljon omaisuutta koskapa sai ensimmäiseksi miniäkseenkin Hebla Baggen. Tosin Hebla kuoli ja Göran otti uuden vaimon Barbara von Strassburgista , joka oli Sofia Ingeborgin äiti. Pistolekorsien suku paransi asemiaan aatelistossa kun Sofia Ingeborg nai oikean paroonin ja vapaaherran (no:77) Berend Rehbinderin.

Paroonin titteliin lienee vaikuttanut sekin, että Berend´in äiti oli Munck af Fulkiloita ja isä vapaaherra hänkin, Bernhard Rehbinder till Uddrich ja että aatelisarvot kulkivat vielä tuolloin perintönä. Aateliston veroerivapaudet kumottiinkin Suomessa vasta vuonna 1920 ja muodolliset oikeudet niinkin myöhään kuin 1995. Tittelien perimistä ei silti ole hylätty ihan kokonaan, joskin koskaan ne eivät ole naisten kautta periytyneetkään.

Isoäitini isoisän isoisän äiti syntyi 1743 Paimiossa ja sai nimekseen Helena Juliana Rehbinder.

Helena Julianan toinen isoisistä oli siis parooni Berend Rehbinder ja toinen Johan Stålhane Tuusulan Gammelbystä. Yhtä kaukana sukupolvien ketjussa mutta isoisäni kautta ovat Zacharis Svensson Bucht ja vaimonsa Maria Larsdotter, joiden poika Isac Zacharisson Bucht muutti kotoaan Tammelan rälssitilalta Tuusulaan 1700-luvun alussa. Kun Isac sitten tarvitsi alkupääomia oman tilansa pitoon uudistilallaan Tuusulassa hän sai avun Johan Stålhanelta. Tuskin kumpikaan tiesi tuolloin sukujensa joskus yhtyvän. Sen se kuitenkin teki seitsemän sukupolvea myöhemmin.

" Johan Adolf Stålhane (synt. 1701), joka oli palvellut Uudenmaan jv-rykmentissä, asui kartanossa 1720-luvun lopulta lähtien osallistuen Tuusulan seurakunnan asioihin, mm. uuden kirkon rakennushankkeeseen. V. 1730 hän perikunnan nimissä karhusi Kyrölän Isak Buchtilta isänsä v. 1711 ja isonvihan aikana antamia lainoja. Bucht puolestaan syytti Stålhanea 500 sahatukin myynnistä Järvenpään metsistä. Lähde: Suur-Tuusulan Historia " ( lainaus M.Strangilta ).

sunnuntai, 7. helmikuu 2010

Lunta kuin unta

Tänä talvena ihmiset joka puolella ( paitsi Galgaryssa ) valittavat liiallisesta lumentulosta. Lunta on liikaa ja se estää autojen parkkeeraamisen katujen varsille tai saamisen parkista pois. Lumi estää sähkön kulun, muuttaa junien aikatauluja, aiheuttaa kolareita, murtaa kattorakenteita, särkee kuntien ja kaupunkien budjetit ja niin edelleen. Miten ihmiset osasivatkaan nauttia lumesta ennen.

Kuva on viime sodan ajalta Aunuksesta. Lapsilla näyttää olleen pulaa suksistakin, joten he ovat jakaneet saatavilla olleet tasan eikä kenelläkään ole suksia molemmissa jaloissaan. Tärkeintä oli päästä liukumaan lumella ja saada mäessä vauhtia.

Lumi on myös erittäin hyvä pesuvetenä. Se on "pehmeämpää" kuin kaivovesi, jossa on kivennäissuoloja mukana. Lumesta sulatettu vesihän on tavallaan tislattua ja ilman joitakin ilmakehästä mukaan tarttuneita saasteita tavattoman puhdasta nestettä. Saunavedeksi se kelpaa ja puhdistaa käyttämättä saippuaakin.

Lumelta voi myös lukea kaikenlaista.

Näin sydäntalvella karhut eivät juurikaan liiku lumella vaan makoilevat sen alla talvipesässään, jonka lämmöeristeenä toimii lumipeite. Onkin kummallista miten ihminen on unohtanut sellaisia lumen hyviä puolia kuin lämmöneristys, suoja, ja se, että lumi on kiteistä vettä. Esimerkiksi rakentamisessa lumi otetaan huomioon pelkästään haittana, jonka vuoksi kattorakenteita pitää vahvistaa taikka piha suunnitella niin ettei sulavedet valu kellariin. Kuitenkin lumi voisi helposti toimia lisäeristeenä sekä seinillä että katoilla juuri silloin kun Suomessa on kylmintä. Rakennukset pitäisi vain rakentaa ihan erilaisiksi.

Lumilakeus on kaunis. Kai moottorikelkkaa ajava sen vuoksi harvoin katseleekin taakseen.

Taikka voihan olla, että eteenpäin on tuijotettava vauhdin vuoksi. Tätä vaaraa ei ollut silloin kun moottoreita ei oltu keksitty ja peltipailakan tilalla oli aito luonnontuote.

Tosin siihen aikaan miehet olivatkin rautaa eivätkä he tarvinneet edes pailakan vauhtikuntoon virittämisessä leukojaan kummempia työkaluja...

 

tiistai, 13. tammikuu 2009

Eiralaisetkin ylempää rotua

Jaana Kanninen kirjoitti Maailmansivu-sivuilla ( http://www.maailmansivu.fi/uutiset?1084  ) siitä miten historiankirjoituksessamme järkyttävän yleinen harha, peruste ja selityskaava suurille tapahtumille perustuu kuvitelmaan ihmiskielen ja rodun yhteenliittymästä; siitä kieliin kohdistuvasta luulosta, jonka mukaan niiden alkuperä on jumalainen ja miten ne vertautuvat sekä jaloihin rotuominaisuuksiin ( arjalaisiin ) että vähemmän jaloihin, joita kantavat ne joille jumala on kasvojen sijaan valistanut vain persuksensa.

Tämä kummallisen yleinen selityskaava rodun ja kielen yhteenliittymästä vääntää edelleen nurin todennäköistä totuutta muuallakin kuin Intian historiassa ja meidän suomalaistenkin kohdalla se saa aikaan monia erilaisia väärinkäsityksiä. Intiassa historiateoriat rakenneltiin siirtomaaisäntinä olleiden engelsmannien mieliksi ja meillä etupäässä ruotsalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta, ovathan molemmat "indogermaanisia arjalaisia kansoja". Nykyisin kukaan sivistynyt ihminen tuskin tällaisia ajatuksia rodullisista ominaisuuksista lausuu ääneen, mutta silti idea ruumiin ja kielen yhteenliittymästä kangertaa melkein kaikilla;

Professori kyösti Julku esitti Kaltiossa joitakin vuosia sitten artikkelin " Suomalaisten kaukaiset juuret" (

http://www.kaltio.fi/index.php?53 ) ja sai aikaan melkoisen mielipidemyrskyn huolimatta siitä että pari muutakin asiantuntijaa toi esiin selviä faktoja ( http://www.kaltio.fi/index.php?255  http://www.kaltio.fi/index.php?323  ). Poliittisesti mielenkiintoiseksi asian tekeekin suomalainen sisäpolitiikka, jonka demokraattisuus asettuu aika ajoittain kyseenalaiseksi http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Euroopan+pohjoisin+alkuper%C3%A4iskansa/1135233835605  )

 

Norjassa ja Ruotsissa saamelaisten maaoikeuskysymykset on hoidettu eri tavalla kuin Suomessa. Se, onko tällä seikalla mitään tekemistä sen kanssa että sekä norjalaiset että ruotsalaiset lukevat itsensä indoeurooppalaiseen ryhmään kun taas suomalaiset ja saamelaiset lukeutuvat ugrilaisiin, lie kyseenalaista. Mutta jostain syystä Norjassa saamelaiset ovat pystyneet saavuttamaan aivan erilaisen vähemmistöaseman kuin esimerkiksi kveenit ( http://www.hf.uio.no/iln/for-ansatte/ILNytt/arkiv/utg31-06/vedlegg-pia-side2.pdf  ). Onpa itse kuningaskin "pyytänyt anteeksi" saamelaisvähemmistön aiempaa kohtelua ( http://www.norja.fi/facts/sami/policy/policy.htm ) mikä panee väkisinkin odottelemaan samaa kohdistuen lähes identtisen koon ja kohtelun omaaviin kveeneihin.

Kysymys silti näissä kaikissa kansa-kieli-ongelmissa perustuu käsitykseen Max Müllerin aikoinaan esittämästä aatoksesta, jossa ylempirotuisiin arjalaisiin saatiin liitettyä maailmanhistorian ehkä tunnetuin kielellinen tuotos, Vedat. Samalla tavalla kuin indogermaanit veivät hinduilta vedat ja historian, on nyt myynnissä suomenkielinen kalevalaisuus, jonka kohtalo on siksi vaakalaudalla, että kansallisesta suomalaisuudesta ollaan tekemässä kovaa vauhtia puhdasta kielellistä lantalaisuutta. Kun suomalainen, kuten kieli hyvin vielä todistaa, eli yli tuhat vuotta sitten vielä täysin erätalouskulttuurissa, väitetään ( vedoten rodullisiin, indogermaani-yhteyksiin ) että suomalaiset edustavatkin maanviljelystä ja tällä argumentillä kielletään koko suomen kielen kulttuurinen sisältö, jonka parasta antia on kalevalainen historia. Tästä seuranneekin lähitulevaisuudessa vääntö, jonka mukaan Kalevala-runosto on esitetty alunperin jollain muulla kielellä - ja lönrotilaiset vain käänsivät sen suomeksi...