Toiveet luovat uskomuksia, yhteiset toiveet uskontoja. Joskus uskonnosta tulee myös vallanpidon väline, jonka käytettävyys riippuu alkuperäisestä toiveesta.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kummallisen usein kristityiltä jää huomaamatta, että islamissakin on uskomusjärjestelmän rinnalla toinenkin ohjeisto, jonka päämääränä on rakentaa " Umman", poliittisesti yhtenäinen islamin lakien mukaan toimiva valtio.

 

Tätä päämäärää varten Muhammedin opin mukaan oli/on kaikkien muslimien velvollisuus osallistua " jihadiin", pyhään sotaan, mikä on samalla nopein ja suorin tie paratiisiin. Toiveiden täyttymykseen.

 

Tämä oppi puri tehokkaasti tilanteessa 630-luvulla ( kuten vastaavissa myöhemminkin) ja Persia sekä Bysantti, jotka juuri olivat lopettaneet molemmat loppuun kuluttaneen 20-vuotisen sodan, yllättyivät niin sanotusti housut kintuissa saadessaan kaakosta molempien kimppuun arabit. Kukaan ei ollut uskonut, että Arabian aavikoilta voisi tulla minkäänlaista uhkaa koskaan. Mutta niin vain kävi, että Palestina, Egypti, Libya, Syyria ja koko mahtava Persia joutuivat arabivaltaan 20 vuodessa.

Pohjois Afrikka valloitettiin 670-698, Espanja 711-718 ja idässäkin islam eteni Indukselle saakka ennen 800-lukua.

 

Bysantti, joka oli tuhatvuotisen Rooman luhistumisen jälkeen mahtavin valtio Euroopassa ja Lähi-Idässä kestäen sekin lähes tuhannen vuoden ajan, tyrmäsi ensimmäisenä arabien voittokulun 716-717 Konstantinopolin porteilla. Kun sitten vielä frankit voittivat Poitiers´n taistelun 732 pysähtyi muslimien länteen suunnattu jihad.

 

Mutta on melkoinen harha yhdistää arabit islamin leviämiseen tämän jälkeen; eikä oikeastaan tuon melko pienen paimentolaiskansan työnä voi pitää islamin ekspansiota siihenkään saakka

 

sillä kysymys oli enemminkin aatteen ja ideologian leviämisestä kuin siitä, että juuri arabit olisivat olleet kaikessa mukana. Läntinen historiankirjoitus on täysin tietoisesti maalannut kuvan arabien käyrästä sapelista, murhaavista ja julmista hyökkääjistä peloitellakseen ihmisiä, joiden ei saisi tutustua itse arabien uskontoon ja aatteeseen. Samalla on luotu tarkasti rajattu kuva muslimista, joka on nimenomaan kansallisuudeltaan arabi, perinteiltään kameleita paimentava ja vaimojaan alistava sivistymätön sekä oppimaton salakavala tyyppi. Totuushan on aivan toinen.

 

 Sopeutuminen islamilaiseen hallintoon sekä uskontoon oli oikeastaan helppoa, sillä vanha Rooman alue oli jakaantunut jo valmiiksi osiin, jotka monet osallistuivat vapaaehtoisesti sekä uuteen hallintoon, että aatteen ekspansioon.

 

Syyria, Palestiina ja Egypti olivat tuolloin lähes kokonaan monofysiittikristittyjä ja vastustivat ortodoksisen Bysantin ylivaltaa ja uskonnollista ahdistelua. Pohjois-Afrikassa oli edelleen eri "pakanauskontoja" mutta pääosin areiolaista kristinuskoa jonka edustajia olivat varsinkin vandaalit samoin kuin Espanjan länsigoottien hallitsemilla alueilla. Siellä taas valtaa pitävien goottien ja pääosin katolista uskoa tunnustavan kansan välillä oli syvä juopa, joka helpotti islamin tuloa samalla tavoin kuin mitä lähes puoli vuosituhatta aikaisemmin Rooman yhteiskunnallinen jakautuminen oli tehnyt kaupunkilaisista, naisista ja orjista kristinuskolle herkän maaperän.

 

Mutta ei vastasyntynyt islamilainen maailmakaan kauaa ehjänä säilynyt, kalifi Osman murhattiin 661 ja häntä seurasi Mu´awija, jonka kuoltua 680 vallasta syntyi kiista Muhammedin pojanpojan Husainin ja e.m. Mu´awijan pojan Yashidin välillä. Syntyneen sisällissodan voitti jälkimmäinen ja Husain sai surmansa. Mutta hänestä tekivät marttyyrin ja erosivat vallitsevasta sunnalinjasta shiialaiset muslimit. Jako on edelleen olemassa.

 

Mu´awija perusti Omaijadien perinnöllisen kalifidynastian ottaen mallia Bysantin hallinto-organisaatiosta. Pääkaupungin hän siirsi Medinasta Syyrian Damaskokseen, mikä merkitsi kyllä sitäkin, että valtaan tuli arabialaisten sijasta myös syyrialaisia ja kurdeja. Omaijadien suku tukikin voimakkaasti kaikenlaista kulttuuria ja kulttuurivaihtoa. Juuri heidän aikanaan arabian kieli kehittyi hankalasta paimentolaiskielestä kulttuurikieleksi, Persiasta, Egyptistä ja Syyriasta vanhat babylonialaiset tekstit, tiedot ja taidot kerättiin ja niistä yhdistyivät se arabian-, kreikan- ja koptinkielinen aineisto, josta länsi saa kiittää islamilaista maailmaa, jossa säilyi paljon sellaista vanhaa kulttuuriperintöä, joka lännestä oli jo silloin hävinnyt mutta jota myös hävitettiin tahallaan.

 

Sunnalaisten ja shiialaisten väliset ristiriidat heikensivät omaijadien valtaa ja niinpä Bagdadissa hallinnut Abbasidien kuningassuku kukisti vuonna 750 omaijadit, jotka surmattiin yhtä lukuunottamatta;

 

Abd al-Rahman I pakeni Espanjaan, jonne perusti itsenäisen emiraatin Cordobaan. Rahmanin seuraajat tekivät emiraatista kalifikunnan, joka havitteli myöhemmin koko Pohjois-Afrikan hallintoa. Juuri Cordoban kalifikunnan vaikutus kulttuuriimme on omaa luokkaansa.

 

Samalla siis päättyi yhden kalifin johtama umman, islamilainen valtio. Abbasidi-kalifien valtakin heikkeni kun yhä useampi provinssi nousi kapinaan ja 1000-luvulle tultaessa abbasidit olivatkin enää pelkkiä uskonnollisia johtajia. Poliittinen valta oli seldzukkiturkkilaisilla, jotka islamin maailmaan olivat tulleet uutena kansana ja rekrytoitiin ensin abbasidien palkkasotureiksi.

 

Vuoteen 1000 mennessä suurin osa islamin maailmaa oli seldzukkien alaisena. He olivat silloin valloittaneet jo Anatoliankin Bysantilta ja tekivät pohjustustyötä osmanneille, jotka sitten 1453 valtasivat Bysantin kokonaan.

 

Arabien osuus islamin leviämisessä oli siis se, että he aloittivat kaiken, olivat lyhyen hetken vallassa avaten ovet lännen ja idän välille, sopeutuivat ja sulautuivat niihin lukemattomiin kansallisuuksiin, jotka alistivat ja katosivat siten itsekin,

mutta näyttävät edelleen siltä pelättimeltä, jonka kristitty länsi heistä teki itselleen.