Egon Friedell tunnetaan vain teoksesta ”Uuden ajan kulttuurihistoria”, jonka käsikirjoitus juuri ja juuri pelastui kansallissosialistien käsistä vuonna 1938. Egon itse ei pelastunut. – Tai miten sen nyt ottaa…pelastuihan hän kaasukammiosta. Häntä hakemaan tulleet kansallissosialistit kuulivat asunnosta huudon ”varokaa” ja sen jälkeen wieniläisten hätääntynyttä hälinää alhaalta kadulta. Kuusikymppinen Egon Friedell oli hypännyt ikkunasta ja kuoli iskeydyttyään pää edellä katukiviin. Äijän platonilaista luonnetta kuvaa hyvin tuo varoitushuuto alla oleville ennen hyppyä. Lontooseen salakuljetetusta käsikirjoituksesta painettiin vuonna 1955 kolmeosainen teos, joka ilmestymisestään lähtien on ihastuttanut ja vihastuttanut kaikkialla ja on nyt yksi maailmanhistorian arvostetuimpia opuksia.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kulttuurihistorian kuvauksen rakenne Friedellillä tulee ymmärretyksi paremmin jos nähdään Oswald Spenglerin ( kuoli Münchenissä kaksi vuotta ennen Friedelliä) teoksessaan ”Länsimaiden perikato” esittämä kulttuurimorfologia. Sen mukaan ihmiskunnan historiassa ei näy minkäänlaista yhtenäistä kulttuurista kehitystä, yhteistä ”ylevää” päämäärää kohti, vaan useita erillisiä ja toisistaan riippumattomia kulttuurikausia, joissa on nähtävissä määrättyä antropomorfista rakennetta. Oswald S. määritteli kulttuurikauden maksimi-iäksi tuhat vuotta, minkä aikana yhteiskunta koki lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden ja vanhuuden. Useiden esimerkkien perusteella Spengler osoitti miten tuon ajan jälkeen seurasi väistämätön rappio ja kulttuurinen tuho. ( Juuri häneltä omaksui esimerkiksi A.Hitler haaveensa kolmannen valtakunnan tuhatvuotisuudesta). Tämän periaatteen hyväksyi myös Friedell, joka oli yhtä skeptinen kulttuurikehitysten tavoitteellisuudesta. Mutta Egon ei suinkaan ole niin synkkä ja pessimistinen kuin Spengler ja hänet tunnettiinkin Wienin älymystön keskuudessa ”nauravana filosofina”. Yhteistä näillä kahdella historoitsijalla on silti erittäin paljon ja molempien taustalla häämöttävätkin sekä Nietzsche että Goethe filosofioineen.

 

Spenglerin ajatuksen inhimillisestä kärsimyksestä kulttuurisen kehityksen välttämättömänä synnyttäjänä vie Friedell pitemmälle ja esittää renessanssin lähtökohdaksi 1300-luvulta alkanutta yhteiskunnallista pahoinvointia ja mm laajalle levinnyttä ruttoepidemiaa. E.F. kuvaa uskomattoman herkullisesti Euroopan sairastumisen ja sen miten se heilautti länsimaisen kulttuurikehityksen uuteen henkiseen kasvuun. On käsittämätöntä kuinka valtava tietomäärä kirjoittajalla on käytettävissään, eikä oikeastaan mikään jääkään häneltä huomaamatta. Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria-teos on ehtymätön ja se pitää ehdottomasti lukea moneen kertaan.

 

Mutta hänen ajoistaan ihmiskunta on kaivanut paljon täysin uuttakin tietoa esiin. Spenglerin ja Friedellin kulttuurihistoriaa voisikin hieman täydentää. Ehkä täydentäminen on hiukan väärä ilmaisu, sillä kysymyksessä ovat ne syyt jotka kulttuurihistoriallisessa kehityksessä vaikuttavat. Ja tässä olen näiden itseäni viisaampien herrojen kanssa eri mieltä. Mielestäni rotuopit, joista Spengler aluksi piti kiinni mutta hylkäsi sitten, eivät kelpaa motivaatioksi erilaisille kulttuurikehityksille. Myöskään hänen ja Friedellin esittämällä kurjistumisella ennen uutta nousua ei liene suurta merkitystä. Syy sille, että joku kulttuuri kehittyy voimakkaammin ja korkeammalle kuin joku toinen löytyy mielestäni aivan muualta. Tässä mielessä kysymys kuuluu: Mikä on eurooppalaisten menestyksen salaisuus?

 

Eurooppalainen ihminen on ”valloittanut maailman”. Tapakulttuurimme, uskomusjärjestelmämme, taloudellinen mallimme kommunismista kapitalismiin – jopa eurooppalainen ihminen tunnetaan kaikkialla maailmassa. Mutta millä eväillä tämä maailmanvalloittaja pärjää; riittääkö kristinuskon ”piilevä voima”, onko taloudellinen mahti peräisin kapitalismista, löytyykö peruste historiasta ja ehkä antiikin filosofioista tai Rooman yhteiskuntamallista, vai onko todella eurooppalainen ihminen niin paljon etevämpi ja vahvempi vaikuttaja kuin lajikumppaninsa muualla? Näitä kaikkiahan on pidetty/pidetään perusteina kutakin tunnetusti tahollaan.

 

Erilaisten rotuoppien aikojen kuluessa esittämät selitykset heitän ensimmäisenä nurkkaan. Egon Friedellin ja Spenglerin esittämien perusteiden lisäksi, mutta heidän esitystensä vastaisesti en pidä lainkaan toteen näytettynä eurooppalaisten saavutusten ylivoimaisuutta kulttuurisena ilmiönä vaikka se poliittisesti ja taloudellisesti sitä olisikin – ja yhdyn Spengleriin siinä, että kysyn onko kulttuurinen kehitys Euroopassa välttämättä eettisesti positiivista. Toinen syy fyysisten perusteiden hylkäämiseen on se ettei tiettävästi ole löydetty mitään perusteita jotka tukisivat kulttuurisen kehityksemme riippuvan yksilöiden ominaisuuksista. Suuri osa vaikuttavista innovaatioistammekin on kopioita Euroopan ulkopuolelta. Eurooppalainen ihminen on silti kiistämättä nyt ihmiskunnan tunkion huipulla, jolloin on kysyttävä –  miksi.

 

Vastauksen löytämiseksi on lähdettävä liikkeelle kaukaa.

Viimeisen jääkauden jälkeen koko maapallolla arvioidaan olleen noin viisi miljoonaa ihmistä jakautuneena kaikille mantereille ( Antarktista lukuun ottamatta). Euroopassa oli noin miljoona nykyihmisen näköistä toimijaa. Pohjimmiltaan ja alkuperältään ihminen on laumaeläin, mutta seuranneiden vuosituhansien kuluessa kehitys haarautui niin, että toisaalla kulttuurit alkoivat koota ihmisiä suuriksi yhteisöiksi ja toisaalla kulttuurinen kehitys suosi hyvinkin pieniä yhteisöjä. Pienten yhteisöjen elintapamallit pohjasivat merkittävään asenteeseen suhteessaan ympäristöön: niiden tuli sopeutua siihen. Samalla kuitenkin yhteisön pienuus vaikutti siihen, että yksilöiden ja yksilöllisyyden merkitys vahvistui ja korostui. Pienissä, luontoon sopeutuvissa kulttuureissa evoluutio ”jalosti” ja vahvisti ihmisyksilöitä ( mikä antiikin filosofioissa ymmärrettiin hyvin) fyysisesti heikkojen karsiutuessa karuissa olosuhteissa. Ihmistyypistä tuli myös elinkeinojen moni-osaaja ja luova toimija, koska ei voinut turvata lajikumppaneidensa jatkuvaan apuun. 

 

Kulttuurihistorian arvioinnissa ja eri kulttuurien keskinäisessä arvottamisessa on tässä suhteessa tehty valtava virhearviointi; täysin ilman pitäviä perusteita on pieniryhmäiset sopeutuvat kulttuurit leimattu ”kehittymättömiksi” tai ”kivikautisiksi” vain sillä perusteella että ne eivät ole ekspansiivisia, agressiivisia taikka jollain muulla tavalla ”ylituottavia”. Samoilla puuttuvilla perusteilla on arvotettu päinvastaiset suuriryhmäiset kulttuurit ”korkeiksi” tai kehittyneiksi. Ajattelu tältä osin muistuttaa ajamista hevoskyydillä ilman ohjausta ja päämäärää. Oswald Spengler ja Egon Friedell ymmärsivät tämän erinomaisesti ja osoittavat kumpikin teoksissaan sen miten Euroopankin kulttuurikehitys ( kuten kaikki kulttuurit) ajautuu kohti päämääräänsä ilman että kukaan pystyisi kehitystä ohjaamaan taikka että olisi tuon tavoitteen kansakunnillemme asettanut. Se onko kyydissä iso vai pieni porukka ei muuta päämäärättömyyttä ja siten kulttuurin tasoa miksikään.

 

Suurten ihmispopulaatioiden syntymisen ehtona oli kulttuurin vaihtuminen nomadisesta agraariksi. Ympäristön muokkaaminen ruuan tuotantoa varten synnytti täysin toisenlaisen asenteen luontoa ja ympäristöä kohtaan: tämä ihminen pyrki hallitsemaan luontoa eliöineen. Agraarista ihmisestä tuli pian ympäristöänsä suvereenisti hallitseva urbaani ihminen. Ja hänen ympäristöstään yhä enemmän rakennettu ja ihmisen näköinen.

 

Euroopan kulttuurihistoria kehittyi näiden kahden vastakkaisen perusasenteen ympärille. Ihmisen suhde ympäristöönsä on muokannut voimakkaasti myös fyysistä ihmistä, mikä perusteena fyysiselle ja henkiselle erilaisuudelle lienee paljon pätevämpi kuin kategorointi roduiksi. Geneettisillä ominaisuuksilla on  rotuopeista huolimatta määrätty merkityksensä ja eurooppalaisen ihmisen kohdalla erityisesti vaalea iho ja muutamat muutkin piirteet viittaavat pitkään kehityshistoriaan ympäristössä, jossa näistä on evolutiivista hyötyä. ( Erityisesti siksi, että useimmat niistä ovat resessiivisiä perimiä.)  Kyseiset ominaisuudet viittaavatkin vahvasti pohjoiseurooppalaiseen alkuperään – ja pieniin ihmispopulaatioihin huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kuin aurinkoiseen etelään ja sen agraareihin, sosiaalisesti eteviksi yksilöiksi ihmisiä muokanneisiin suuriin populaatioihin.

 

Toinen perustava seikka mikä jo varhain näkyi erilaisuutena kyseisissä ryhmissä on ihmisen suhde aikaan, mikä on myös ainoa todellinen ominaisuutemme, millä eroamme muista eläinlajeista. Aika on lähes jokaiselle ihmisellekin silti täysin metafyysinen käsite, jonka vasta viime vuosisadalla aloimme ymmärtää vähintäänkin ongelmalliseksi. Ihmiskulttuureissa ajan käsite on silti / siksi ollutkin keskeisin tekijä. Ajan tulkitsijat, ennustajat, ajan ”hallitsijat” ovat eri tavoin pitäneet hallinnon ohjaksia kourissaan. Pienissä yhteisöissä shamaanit ja noidat sekä runolaulajat (tietäjät) hallitsivat aikaa ja suurissa yhteiskunnissa sen avulla hallinnoivat kokonaiset papistot. Agraareissa ja varsinkin urbaaneissa kulttuureissa alun ja lopun antaja on enemmän tai vähemmän ihmishahmoinen absoluutti, hybris, kun taas luontokulttuureissa ajan luoja on lähinnä luonnon vitalismi, jota ihmisten pitää kunnioittaa. Tämä hyvin syvällä kulttuuriperimän arvoissa piilevä aikakäsitys muuttuu merkittäväksi silloin, kun ihminen tulee manipuloiduksi ajan arvottamisen suhteen eikä enää kykene muodostamaan itse hintaa hetkilleen. Yksilön tekemisen ja elämän tavoitteet määrittelee joku muu kuin hän itse.

 

Yhteisöjen organisoitumista, uskomusjärjestelmiä, kommunikointia, kieltä ja yleistä toimintaakin kuvaa agraareissa kulttuureissa parhaiten käsite antropomorfismi. Kulttuurin arvoperustassa oleva ylikorostunut ihmisyys läpäisee lähes kaiken, mikä on ymmärrettävää yhteisön selviytymis-strategisena perusperiaatteena – onhan joukkovoima sekä ulospäin että sisäänpäin toimiva etu. Mutta kun yhteisö näin huolehtii myös heikommistaan, vähentää se evolutiivista karsintaa ja heikentää siten itseään päästäessään erilaiset inhimilliset heikkoudet lisääntymään. Oswald Spengler lieneekin laskeskellut, että juuri tämä evoluutiovaikutuksesta irtautuminen johtaa vähitellen ihmisen degeneroitumiseen, mikä viimeistään tuhannen vuoden kuluessa johtaa yhteisön tuhoon tavalla tai toisella.

 

Toinen merkittävä kehityslinja oli populaatioiden kasvu siten, että sopeutujat tuottivat (hitaammin) liikaväestöä, jonka työnsivät yhteisön ulkopuolelle – ja sillä oli määrätty yllättävä merkitys kulttuurien sisällön, luonteen ja leviämisen kannalta. Agraarit kulttuurit taas kääntyivät ”sisäänpäin” useammassakin mielessä ja kehittivät ihmisen sosiaalisia taitoja ja ”hyvinvointia” luoden imua mikä veti ihmisiä yhteisön ulkopuoleltakin. Suuret populaatiot kasvoivat eksponentiaalisesti. Historiasta voisikin päätellä, että mitä häiriintymätöntä kulttuurin kasvu oli, sitä lyhyempi sen elinkaari oli.

 

Ihmislajin selviytymisstrategiana asettuminen ympäröivän luonnon hallitsijaksi on selvästikin vienyt hänet sopeutujia ”parempaan” asemaan josta ainakin voidaan nähdä kaikkien muiden (ihmiskokoisten) lajien alistuminen ihmisen valtaan. Ongelmana silti on se, että näin käyttäytyvä ja ympäristöään arvottava ihminen ei kykene näkemään luontoa kokonaisuutena. Näkemättä jäävät varsinkin mikromaailman eliöt ja ilmiöt, joiden olemassaoloa ja vaikutuksia eivät uskomus-järjestelmät agraareissa kulttuureissa ole kyenneet selittämään lähellekään niin etevästi kuin luontoon sopeutuvissa kulttuureissa. Pahimmillaan tällainen sokeus sekä ihmisyyden ylikorostuminen ovat tuhonneet yhteiskunnan elinmahdollisuudet kokonaan ja kulttuuri on kokenut väkivaltaisen lopun kadoten menneisyyden hämärään. Esimerkkejä on useita.

 

Lähi-Idästä 7000 vuotta sitten leviämään alkanut agraari elämänmuoto siirtyi pääosin ilman fyysisiä siirtymiä kaikkiin ilmansuuntiin noin kahden-kolmen kilometrin vuosivauhtia ja saavutti äärirajansa Euroopassa viitisen tuhatta vuotta sitten. Pohjois-Euroopassa, jossa ilmasto silloin oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi ei maanviljelys ja karjanhoito kyennyt syrjäyttämään ällistyttävän korkealle tasolle kehittyneitä pienkulttuureja, joiden elinkeinoja olivat metsästys, kalastus ja kauppa. Erikoista tämän seikan suhteen onkin se, että historiamme kirjoitus ei ole juurikaan käsitellyt näitä pohjoisen erätalouskulttuureja, vaikka on nähnyt niiden tuntuvat vaikutukset Euroopan historiassa usealla eri sektorilla ja usean vuosituhannen ajan vaikuttaneena tekijänä. Roomassa jo tunnetuiden Pohjolan turkisten ja kuivatun kalan toimittaminen sinne kaksi tuhatta vuotta sitten ei ole herättänyt tutkijoita, mutta pohjoisten yhteiskuntien ja ihmisten omalaatuiset käsitykset demokratiasta, naisten asemasta, jokamiehen oikeuksista, luonnosta jne vaatisi jo ”virallisiakin” vastauksia.

 

Maailmanhistoriassa Fennoskandian alueella harjoitetut ei-agraarit kulttuurit ovat monella tavalla aivan ainutlaatuisia. Ilman niiden vaikutusta ei eurooppalaista kulttuurihistoriaa voi kuvitella sellaiseksi kuin se on huolimatta siitä ettei historiamme kirjoitus asiaa käsittele lainkaan. Ne ovat vahvasti muokanneet eurooppalaista ihmistä, jonka ”rodullinen europidisyys” ei ole mitään muuta kuin vuosituhansien aikana kehittynyttä eräkulttuurien ja niiden harjoittajien perimää. Muinaisen Rooman pohjoisrajojen takana eivät eläneet agraarit eivätkä urbaanit barbaarit, vaan hyvin organisoituneissa, pienissä, luontoon sopeutuneissa, erittäin pitkälle kehittyneissä kulttuureissa eläneet eurooppalaiset ihmiset, jotka ovat jättäneet jälkeensä runsaasti myös henkisesti arvokasta ja edelleen näkyviäkin dokumentteja kuten kieliä, uskomuksia, tarinoita ( Kalevala), reittejä, rakenteita, keksintöjä, nimiä ynnä muuta.

 

Parhaiten tämä kahden erilaisen kulttuuritaustan perimä näkyy eurooppalaisessa ihmisessä, joka on yhä edelleen

- jompikumpi.