Totuuksista tuli jo sanottua se, että Augustinolais-Descartes’lainen jumalainen järki ja sen kalunaan käyttämä fonologinen kieli ei kykene kuvaamaan absoluuttista todellisuuttamme. Jos kuvausta siitä haetaan hiukan laajemmalla perspektiivillä eli yleisestä fysiikasta, jossa välineinä on useampia kieliä ( ja "merkitysten käytön" vapaus), voisi lähtökohdaksi ottaa relationistisen käsityksen kaikkeudesta;

Itävaltalainen Ernst Mach esitti avaruuden "kielenä", jota käyttäen mm taivaankappaleiden sijainti voitiin määritellä. Hänen ajatuksensa oli kiehtova ja vaikkei esimerkiksi A.Einstein sitä loppuun asti kannattanutkaan, myös hän käytti Machin ideaa ja teorioita apuna ymmärtääkseen kaiken rakenteita, toimintaa ja varsinkin suhteellisuutta. Ydinasia fysikaalisen todellisuuden ymmärtämisessä onkin se, että kuvaukseen käytetään tiettyä periaatetta ja symboliikkaa joka ei silti segmentoi kokonaisuuksia eikä kohdista assosioita, vaan vapauttaa myös yllätysten mahdollisuudet. Yksi Machin väitteistä oli se ettemme voisi muuten tyhjässä avaruudessa erottaa toisistaan omaa pyörimistämme ei-pyörimisestä ( mikä myös kieltää Newtonin, joka ajatteli että täysin tyhjä avaruus on silti avaruus eikä tuo tyhjyys vaikuttaisi k.o. tuntemukseen.) Kokeellisen vastauksen saamme NASAn kokeesta Gravity Probe B-satelliitilla, jossa määrätyllä gyroskoopilla mitataan maan pyörimisliikkeen aiheuttamaa avaruus-ajan kiertymistä. Tulos on tärkeä, mutta vielä tärkeämpää senkin ymmärtämiselle on priorisointi, jossa ajattelua ei naulata niin tiukasti kiinni permantoon ettei pää enää käännykään kumottaessa vanhoja aatteita.

Toinen huitaisu todellisuuskuvaan liittyy yleiseen suhteellisuusteoriaan, joka väittää massan ja energian taivuttavan avaruus-aikaa. Se maalaa kaikkeudesta kuin van Goghin aaltoilevan maiseman, jossa jokainen supernova on kuin kosminen kivi (heitettynä lampeen) aiheuttaen kaikkeuteen leviävän gravitaatioaaltoilun. Kaikki vääntyilevät tässä valssissa. Myös me. Ja siitä saamme todisteet MIT:n LIGO-kokeesta aikanaan. Tämäkään seikka ei ole hirvittävän tärkeä vaikka voikin muuttaa ymmärryksemme näkyvästä maailmasta kokonaan. Mehän tiedämme jo, että valona tuntemamme sähkömagneettinen säteily paljastaa äärettömän kapean sektorin kaikkeudesta, joka 1600-luvulla Hans Lippersheyn ja Galileo Galilein avulla laajeni jonkun verran, mutta nyt kun osaamme käyttää infrapuna-, radio-, röntgen- ja gammasädeteleskooppejakin, näemme kosmoksesta jo vähän enemmän. Sen sijaan gravitaatiovoiman ymmärtäminen on eri kokoluokan juttu ja tarkoittaa oikeastaan sitä, että kun tähän saakka olemme kyenneet poistamaan sokeutemme, voisimme gravitaation avulla poistaa myös kuuroutemme ja tunnottomuutemme.

Mitä silloin voisimme huomata? Esimerkiksi sen ettemme eläkään kolmiulotteisessa kaikkeudessa ja ymmärtäisimme helpommin kuinka dimensiot ovat "piilossa". Itse asiassa tämän idean ymmärtäminen on paljon helpompaa kuin luulisi ja jokapäiväistäkin; (tässä kävin hiihtämässä tunturissa ja laskin rinteen alas kuin yhden suoran viivan olisi vetäissyt. Se näyttikin suoralta kun laskun lopussa käännyin katsomaan taakseni. Hiihdettyäni sivulle näytti latu kaarevalta kuin revähtänyt u-kirjain. Piilossa ladussa ollut ulottuvuus paljastui.) Maailman rakenteen monimutkaisuus on todennäköistä emmekä voi ymmärtää lukemattomia asioita ja tapahtumia ennenkuin rakenteet selviävät. Yksi arkipäiväinen ilmiöhän on tv-ruudun "lumisade", joka oikeastaan onkin kuva kaikenkattavasta kosmisesta säteilystä. 1960-luvun jälkeen säteilyä on tutkittu tosissaan ja valtava määrä sen synnystä ja rakenteesta on selvitetty (muutenkin kuin tuijottamalla ruudun kohinaa). Puhutaan inflaatiokosmologiasta, josta on useampia teorioita sekä vastakkainen syklinenkin malli. Tällä on merkitystä esimerkiksi sille oliko alkuräjähdys mäjähdys vai pläjäys...

...millä taas on merkitystä selvitettäessä sitä miksi maailmankaikkeuden massasta tunnemme vain 5% loppujen 95% ollessa pimeää ainetta (25%) tai pimeää energiaa (70%). Maailmankaikkeuden pimeästä osasta voi arvata melkoisen osan olevan senkin protoneja ja neutroneja ( ja elektroneja niistä 5%), mutta kysymys kuuluukin että miten ne ovat välttyneet kasautumasta valaiseviksi tähdiksi. Kun tähtitieteilijät osaavat nykyisin havainnoistaan laskea mm keveiden aineiden ( vedyn, heliumin, deuteriumin ja litiumin) määrien suhteita ja tiedetään että ne syntyivät alkuhetkillä, on pimeä aine todennäköisemmin jotain muuta kuin protoneita ja neutroneja. Toisaalta kun ollaan myös varmoja että pimeä aine on jakautunut tasaisesti kaikkialle pitäisi sitä löytyä meitäkin läheltä. Ei siis ihme jos "näkymättömät" hiukkaset kiinnostavat maailmanlaajuisesti.

Todellisuuden fysikaalinen kuva ei ole tärkeä silloin kun voi elää keksien yhä uusia selityksiä itselleen – jota varten ihmiskunta on keksinyt kymmenittäin erilaisia uskomusjärjestelmiä. Yhtenä niistä voi hyvin pitää ns tiedeuskoakin. Tässä olen kuitenkin yrittänyt vääntää kuvaa todellisuudeksi siten, että tärkein näkökulma on avoimuus – ei skeptisismi, vaan avoin epäilys jonka lähtökohta on usko kaiken mahdollisuudesta.
Historiamme osoittaa yllättävän hyvin miten fysikaalisen ilmiön ymmärtämisestä seuraa valtava teknologinen kehitys. Esimerkiksi 1800-luvulla tehty sähkömagneettisen voiman ymmärtäminen johti lennättimeen, radioon ja televisioon. Tiedon yhdistäminen kvanttimekaniikan ymmärtämiseen johti tietokoneiden, lasereiden ja lukemattomien elektronisten laitteiden kehittämiseen. Ydinvoiman ymmärtäminen johti ensin lähes ihmiskunnan tuhoon suuntauduttuaan aseteknologiaan, mutta sama tietämys mahdollistaa ehkä täysin saasteettoman ja ilmaisen ehtymättömän energialähteen keksimisen. Vain tekniikan kehityksen kautta ihminen pystyy kulkemaan polkunsa niin että palaa takaisin "paratiisiinsa".