Ihmiskielet voisi jakaa kahteen ryhmään, toiseen kuuluvat ne kommunikoinnin välineet, jotka vielä "elävät villeinä" ja toisiin, jotka on suljettu kielitarhojen häkkeihin kaikkien töllisteltäviksi ja varsinkin lasten ja lapsenmielisten iloksi. Suojamuurina ja -verkkoina töllistelijöiden ja häkkeihin suljettujen foneemieliöitten välissä on vahvat tekstit, ja vartijoina tarhassa kielioppeja kanniskelevat kirjanoppineet.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Häkkeihin ei oikeastaan näe lainkaan, mutta siksi niihin on kiinnitetty suurikokoiset kyltit, joissa lukee mikä eliö missäkin häkissä asustaa. Todellisuudessa häkit onkin ahdettu aika täyteen ja joissakin saattaa olla ihan sekaisin kaikenlaisia olioita. Esimerkiksi kyltissä saattaa lukea "koira", mutta sisällä on lamppuharjan näköisistä nelijalkaisista otuksista kaksijalkaisiin vihattuihin hylkiöihin asti kaikenlaisen roinan seassa, elävää ja kuolutta sikin sokin. Toisessa lukee "kivi", mutta kukaan ei tiedä asusteleeko kyltin takana pikkukivi vai paasi, saattaapa siellä olla joku aleksikin taikka pelkkää sepeliä ja hiekkaa.

Tämä johtuu siitä, että Muisti, joka on tarhan ylivartija, joskus temppuilee ja ahnehtii enemmän kuin pystyy järjestelemään; silloin eliöt pääsevät risteytymään keskenään ja vähitellen tarhan eliöstö onkin melko tavalla toisenlainen kuin villi synonyymistönsä ulkopuolella.

Tarha alkoi elää siis tavallaan ja nykyisin sieltä voikin tavata monta sellaista uutta kylttiä, joista vapaa maailma ei ole koskaan kuullutkaan. Päinvastoin kuin johtaja, ovat tarhan vartijoina toimivat kirjanoppineet ärhäkköine dogmeineen äärettömän tarkkoja ja listaavat kaiken mahdollisen - omasta mielestään mahdottoman ne listivät oitis, pahimmassa tapauksessa syöttävät koirilleen.

Karsinnan läpäisseiden häkkieliöitten on opittava tarhan tavat ja käytöskaavat. Mitään erivapauksia ei sallita. Eikä vapauttakaan. Kaikkein lujimmissa ja "kehittyneimmissä" tarhoissa on kaikenlainen vääntely ja venyttelykin kiellettyä. Koska katsojat kauhistuisivat jos näkisivät asioiden todellisen laidan on häkeistä tehty täysin läpinäkymättömiä ja kylteissäkin vakuutetaan kussakin kopissa olevan vain yhden tietyn ja tarkoin määritellyn eliön. Vaikka vartijat eivät ole pitkään aikaan itsekään uskaltaneet tutkia kuinka monta ja mitä häkkien pimennoissa piilee. ( Joku Freud-niminen oli joskus yrittänyt ja sille kävi perin kehnosti...)

 

Alunperin nuo merkityseliöt liikkuivat vapaasti ihmisten päiden sisällä sijaitsevissa miljardien neuronien muodostamissa viidakoissa niin, että kun ihminen avasi suunsa viestiäkseen lajikumppanilleen, hän muodosti foneemiketjun intuitiivisesti. Hän tunsi irti päästämänsä sanojen merkitykset ja tarkoitteet, koska kuultava kieli kuvasi, kuvaili ja toisti symboleinakin haluttuja merkityksiä. Nämä villit foneemieliöt olivat notkeita ja joustavia, kielten perustekijöitä, juuria, joista kaikki kielellinen kommunikointi on kehittynyt.

 

Tuohon "vapaan viestinnän" aikaan ihmiset ymmärsivät fonologisten systeemien universaaleja rakenteita, he tunsivat satoja ja tuhansia lajille tyypillisiä ilmaisuja, jotka aivan erilaisissakin ympäristöissä tajuttiin samoin merkityksin - mikä johtui siitä, että kieli ymmärrettiin vain viestimisen välineeksi ja ihmisyksilö osaksi ympäröivää todellisuutta, luontoa. Silloin ei rakennettuja tarhoja vielä ollut.

 

Kun ihmiset keksivät kirjoittaa viestinsä alkoivat vangitsemiset ja pian laajoilla alueilla koko foneemikanta oli lukkojen takana. Tarhoissa ihmisten oli pakko opetella tuntemaan eliöt kylttien avulla - äidit lukivat lapsilleen kylttien tekstejä ja pian vain niissä kuvattuja eliöitä luultiin olevan olemassa. Ihmisiä alettiin "valistaa", kirjoitettiin valtavia määriä erilaisia opuksia jotka vähitellen vieroittivat ihmiset kokonaan siitä maailmasta, jossa alkuperäinen fonologinen kieli ja systeemi vielä toimi. - Ja jolla todellisuudessa heidän ajattelunsa edelleen toimi, vaikka ihmiset eivät sitä enää tajunneet.

Tietenkin samalla saatiin tietää koko joukosta aivan uusia tarhaeliöitä, joita vapaassa maailmassa ei koskaan ollut ollut. Asiaa pidettiin luonnollisena ja välttämättömänä. Eikä tarhaeliöt toki kauaa olleetkaan villien kaltaisia. Nopeasti ne degeneroituivat ja surkastuivat, niistä tuli fuusioeliöitä ja isoloivia, jäykkiä ja liikkumattomia, joista ei tietenkään enää voinut kukaan nähdä mikä niiden tehtävä ja merkitys ympäristölleen oli tai oli joskus ollut. Kun häkkien sisälle ei nähnyt, alettiin keksiä ihania ja ihmeellisiä eliöitä ja niille kiinnostavia maailmoita. Ihmisten oli entistä helpompi uskoa kylttimaalareihin ja kirjanoppineisiin, jotka pikkuhiljaa keksivätkin  - että oikeastaan juuri tarhat ovatkin oikeita ja alkuperäisiä eliöitä täynnä ja vapaat villit ovat vain sieltä karanneita sekasikiöitä...

 

Osa tarhan vartijoista erikoistui häkkitutkimukselle - toki vain ulkoapäin suoritettavaan - ja alkoi kutsua itseään kielitieteilijöiksi. Ne, jotka vertailivat häkkejä toisiinsa olivat tietysti vertailevan kielitieteen edustajia ja niin pois päin...

 

Ratatosk kieli kankena