Harjolan Lauri toteutti lapsuuden unelmansa ohjaamalla elokuvan "Kurkunleikkaajien saari", jossa merirosvoudesta nähtiin riemuromanttinen ja naivistinen illuusio. Todellisuudessa karibialaisen merirosvouksen hiukan realistisempi analyysi tuottaa aivan toisenlaisen kuvan; jossa<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Uuden mantereen valloittaminen, intiaanien ja heidän elinkeinojensa sekä kulttuuriensa raaka tuhoaminen oli moraalitonta ja raakaa rosvousta sekin - mutta samalla kun eurooppalaiset ryöstivät ja hävittivät kilvan Amerikan mantereita, he sotivat häikäilemättä myös keskenään. Jo heti ensimmäisistä valtameriylityksistä lähtien mikä tahansa arvolastissa ollut laiva oli potentiaalista saalista kaappareille. Esimerkiksi englantilaisten ensimmäisen maailmanympäripurjehduksen, joka oli kaikkien aikojen toinen, ja jonka teki kunnianarvoisa sir Francis Drake lähtien matkaan Plymouthista 1577 viidellä laivalla, oli todellisuudessa pelkkä rosvoretki, jolla ei kunnioitettu minkään muun maan merenkävijöiden oikeuksia tai henkilöitä. Lippulaivana tällä kaapparilla oli kolmimastoinen Pelican, jonka nimen Drake muutti Golden Hind´iksi. Heti alussa Afrikan rannikolla nämä engelsmannit kaappasivat erään 40-tonnisen kauppalaivan, jonka kastoivat tyylittömästi Mary´ksi. Magalhaesinsalmessa kuuluisat englantilaisen syvänmerenkäynnin urhot tuhersivat upoksiin kaksi laivaansa, joten vain kolme pääsi Tyynen valtameren puolelle, mutta myrskyssä yksi niistä heti hävisi ikuisiksi ajoiksi ja maannee edelleen jonkun Tulimaan vuonon pohjassa.

Kaksi jäljelle jäänyttä pyrki takaisin salmen suojaan mutta Golden Hind ei pysynyt ankkurissa ja joutui erilleen kumppanistaan Elisabeth´ista, joka pääsi Magalhaesin salmen suojaan. Sen kapteenina oli maineikas John Winter, joka huomattuaan jääneensä yksin lähti kipin kapin kotiin. Niinpä kun Draken laiva palasi paikalle eikä löytänyt kavereitaan määräsi kapteeni laivaveneen tiedusteluretkelle mukanaan kahdeksan miestä ja heille vuorokauden muonan. Nämä eksyivät kuitenkin laivastaan ja osasivat - kuinkas muuten - salmea pitkin Atlannin puolelle ja rannikkoa ylös aina

La Platan suulle ( nyk. Buenos Airesin kohdalle), jossa intiaanit tappoivat heistä muut paitsi John Carter-nimisen merimiehen. Tämä selviytyi sittemmin portugalilaisten kyytiin ja pääsi kotiinsa yhdeksän vuoden kuluttua. Carter ei ole kertonut, aikoivatko he purjehtia tai soutaa alunperin kotia asti veneellään...

 

Sitten Francis Drake ajautui myrskyssä kultapersuksellaan etelään jopa ohi Kap Hornista ja luultavasti aivan sattumalta selvisi eteläisen mantereen länsipuolelle mistä jatkoi rannikkoa ylös pohjoiseen. Eräällä saarella vedenhakumatkalla joutui taas pari merimiestä intiaanien "saaliiksi" ja muutkin haavoittuivat. Tästä sisuuntuneena englantilaiset ryöstivät ja polttivat kaikki kylät Chilen rannikolta ja putsasivat sekä upottivat jokaisen kohtaamansa espanjalaisen aluksen. Paras saalis oli kuulemma espanjalainen aarrelaiva Cacafuego, joka saatiin kiinni sen matkalla Perusta Panamaan. Viimeinen paikka, minkä englantilaiset ryöstivät oli Meksikossa sijainnut Guatulco. Heinäkuussa 1579 Golden Hind purjehti espanjalaiseskaadereita pakoon yli Tyynen meren ollen hilkulla ettei uponnut vielä Itä-Intiassa ajettuaan karille, mutta pääsi vihdoin Jaavan kautta kiertäen Afrikan ympäri ja Sierra Leoneen ja edelleen Plymouthiin 26.9.1580. Kuningatar Elisabeth löi tämän onnistuneen rosvoretken kunniaksi Francis Draken ritariksi. Ja me kaikki eurooppalaiset teemme kunniaa hänelle.

 

Yleisestihän virallinen historiankirjoitus väittää merirosvouksen olleen ns barbareskivaltioiden ( Algeria, Tunisia ja Tripolitania, Marokko) ylläpitämää perinnettä, jonka mukaan länsimaat, esim Ruotsi vuoteen 1845 saakka, maksoivat näille maille oikeudesta kulkea rauhassa Välimerellä ja Atlantillakin. Virallinen historia myös väittää vaarallisimpien alueiden olleen juuri Välimeren, Guinean lahden sekä Intian valtameren - ja että Utrechtin rauhanteon 1713 jälkeen suurisuuntainen merirosvous levisi sieltä Atlantille. "Suurimpana rosvona" länsi onkin aina pitänyt arabeja, joiden osana on tässäkin asiassa ollut pelkkä syntipukkina oleminen - todelliset merirosvot olivat aivan muualla. Ja ansaitsisivat tulla vihdoin esiin. - tuoden samalla historian kirjoitukseenkin oikaisun, jonka takana nähdään merirosvoperinteen oikeat syyt. Ja se, ettei nykyisin rosvotuksi tullut uhri välttämättä ole aina ollut uhrin asemassa.

 

Kaappaustoimintahan kiellettiin vasta 1856 Pariisin merisotajulistuksessa, mutta vielä 1900-luvullakin ( toisessa maailmansodassa) merirosvoukseen turvautui lähes jokainen valtio, jolla oli siihen kykyä. Nykyisin toimintaa tapahtuu eniten Indonesiassa ja Kiinanmerellä, mutta yksittäisiä ryöstöjä paljon muuallakin. Jokainen yksityisveneellä laajemmalti liikkunut tietääkin, että melkein missä tahansa kannattaa varautua merirosvoukseen - siis rosvotuksi tulemiseen. Eikä näissä nykykaappauksissa toimintamallit paljoakaan eroa noista entisistä, samalla tavalla kuin Holon saarella äskettäin lunnaita vaativat buccaneerit ja flibusteerit Karibiallakin vielä muutama sata vuotta sitten.

 

Löytöretkien synnyttämä hirmuinen rosvoamisen kulttuuri synnytti espanjalaisten, portugalilaisten, englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten jne seikkailijoiden tavan ryöstää valmiiksi koottuja aarteita, joiden "oikeiksi omistajiksi" varmasti tiedettiin intiaanit - onkin ihmeellisen naivia se historian tulkinta, jossa puolustellaan alkuasukkaiden riistoa, ryöstöä ja orjakauppaa muka filosofisilla tulkinnoilla käsityksistä, joiden mukaan mustia ja punaisia ei olisi pidetty ihmisinä - esitykset loukkaavatkin vain lähinnä  länsimaisen ihmisen älyä. Ja ovat pelkkää totuuden peittelyä. Siis sitä, ettei voida tunnustaa meissäkin edelleen asustavan saman raakalaisen kuin muutama sata vuotta sitten. Mummonpotkijat, rosvot ja ryökäleet ovat edelleen meitä - eivätkä muukalaisia, jotka muka " sivistyksellisesti ja siveellisesti kehittymättöminä" ryöstävät kenet pystyvät. Raakuuden sekä saaliinhimon syyt eivät ole hävinneet minnekään.

 

Kun karibialaisten merirosvojen joukot olivat eriytyneet tarpeeksi emämaistaan - englantilaisista, ranskalaisista jne oli tullut itsenäisiä rosvoja, - näkivät Englanti ja Ranska sekä Espanjakin ( jota molemmat edelliset olivat häikäilemättä ryöstäneet),

parhaaksi kieltää koko merirosvous; Englanti karkotti buccaneerit Bahamasaarilta

1629 ja Espanja Pieniltä Antilleilta 1630. Silloinpa merirosvot 5000 miehen voimin valtasivatkin Ranskan kruunun nimissä Santo Domingon länsiosan 1665 ja rosvosivat englantilaisia merellä ja maalla aina Costa Ricaan saakka. Päämajanaan he pitivät Tortugaa, jossa valta oli ranskalaisilla flibusteereilla. Englantilaiset rosvot pitivät päämajaa taas Jamaikalla, josta käsin hyökkäilivät lähinnä espanjalaisten kimppuun.

 

Espanjalaisten siirtokuntiahan oli siihen aikaan Kuubassa, Haitilla, Jamaikalla ja Puerto Ricossa ja merirosvot keskittivät maihin tekemänsä hyökkäykset aluksi vain näihin, jotta tulisivat hyväksytyiksi ranskalaisten ja englantilaisten siirtolaisten silmissä. Kun sitten espanjalaisten koko keskiamerikkalainen kauppa tyrehtyi merirosvojen ulottaessa retkensä Campechenlahteen ja Meksikoon saakka, voittivat jopa tunnetun Panaman taistelun 27.1.1671 sekä vielä 1702, jolloin retkellä olivat jamaikan englantilaiset - alkoi emämaiden suhtautuminen merirosvoukseen muuttua. Lopullisen sysäyksen sai silti aikaan se, että Iso-Britannian ja Ranskan välille syttyi vanhalla mantereella sota 1689 ja Espanjasta tulikin yhtäkkiä liittolainen briteille.

 

Niinpä sivistyshistoriallisena ilmiönä tarkasteltuna merirosvous luokin erittäin mielenkiintoista valaistusta oikeuskäsitteidemme kehitykseen, mutta paljastaa kaikesta romanttisesta hömpästä riisuttuna senkin, että jos meissä kaikissa edelleen piilevän ahneuden ja raakuuden annetaan yhdistyä joukkovoimaksi, jota valtiolliset hallinnot käyttävät hyväkseen - syntyy historiallinen toimintamalli, jota on lähes mahdotonta kitkeä kokonaan pois...