<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pääsiäisenä 2005.

 

Makoilinpa taas iltayön tunnit luoteesta paistavassa auringossa tuolla järven rantatörmän pälvessä kuunnellen lintujen sataäänistä konserttia. Ja luin jostain käteeni tarttunutta Bryan G. Nortonin " Toward Unity among Environmentalists"-opusta. Minulla oli mukanani toinenkin luettava, Arne Nässin " Livsfilosofi ", mutta sen olin pikaisesti lukenut jo läpi. Ajattelinkin siinä pälvessä enemmän Nortonin virittämin ajatuksin, että:

 

maailmankaikkeuden energia alkoi jostain syystä tiivistyä aineeksi 15 miljardia vuotta sitten. Kymmenen miljardia vuotta sitten kasaantui aurinkomme kevyistä alkuaineista ja viisi miljardia vuotta sen jälkeen maapallomme vähän raskaammista. Auringosta hajoava energia vaikutti maassa aineisiin synnyttäen yksilöllisiä organismeja, joita sanotaan eläviksi, ja joiden kehitystä kutsutaan evoluutioksi. Vähitellen aineiden organisoituminen erilaisiksi systeemeiksi monimutkaistui niin että eräs "elävä" organismi alkoi luulla "ajattelevansa" - se tuli tietoiseksi itsestään ja ensimmäiseksi kategorisoi fenomenologisen maailmansa niin, että asetti itsensä luonnollisesti kaiken muun yläpuolelle. Jostain syystä se alkoi kuvitella johtavansa koko orkesteria, joka vingutti ikivihreää kappaletta elämäntaistelusta ja lajien välisestä kilpajuoksusta.

 

Asiassa ei olisikaan mitään ongelmaa, jos tuo "voittajaorganismi" ymmärtäisi maailmaansa ja sen miten kaikki toimii ja rakentuu. Ja osaisi johtaa koko systeemiä. Mutta se ei edes pystynyt näkemään tai kokemaan kaikkea. Itse asiassa mitä enemmän jotkut lajin yksilöt kaivavat esiin, sitä nopeammin valtaosa lajiyksilöistä etääntyy todellisuudesta - ja luulee maailmankaikkeudeksi vain pientä osaa - lähinnä sitä hitusta, joka on sen itsensä kokoista.

Useimmat lajin yksilöistä ymmärsivät puutteen jo hyvin varhain, mutta heidät nujersi väkivalloin pieni älykköryhmä, joka oli keksinyt itsensä tilalle johtajaksi näkymättömän jumalhahmon. Näitä absoluutteja keksittiin sitten muitakin, joskin erilaisin attribuutein. Eikä niiden olemattomuutta kukaan tietysti voinutkaan todistaa, näkymättömiä kun ovat - ihan oikeasti.

 

Pahinta kuitenkin on se, että kyseisen organismin "ajattelu" tapahtuu kaikelle muulle aineelle ja siitä rakentuville organismeille vierailla käsitteillä ja symboleilla, jotka ovat siten ja siksi tuottaneet ihan oman mielikuvitusmaailmankaikkeutensa todellisuuden rinnalle. Siinä maailmassa kehitysyksikköjä ovat meemit, joiden monistumista tässä kuvitteellisessa kaikkeudessa ei tietenkään hillitse mikään muu organismi tai sen olemassaolo. - Ei voi hillitä, koska ne aineellisina kuuluvat toiseen, siihen oikeaan todellisuuteen.

 

Meemit ovatkin syrjäyttäneet alkuperäiset kehitysyksiköt, orgaaniset ja aineelliset geenit jo suurimmassa osassa palloa. Mikä siis johtuu siitä, että tuo laji todellakin elää kyseisen mielikuvitusmaailman mukaan, noudattaa vain sen ehtoja ja lakeja sekä pitää korkeimpina arvoinaan vain näitä kuvitteellisen kaikkeuden tuottamia arvoja ja suurin osa yksilöistä syntyy ja kuolee tuntematta lainkaan todellisuuden kosketusta; sitä tietoa ja tunnetta mikä syntyy energian tiivistyessä ja oikean aineen alkaessa "elää".

Vakavin esimerkki on se, että meeminen kehitys hallitsee jo keinoja, joilla maapallolla sikiävä orgaaninen monimuotoisuus voitaisiin kerralla yksinkertaistaa "elottomaksi".

Kuvitteellisen maailmankaikkeuden meemievoluutio on ylittänyt määrätyn rajan ja ruokkii itse itseään; todellinen geneettinen evoluutio alkaa olla nujerrettu - ihmisyydestä on tullut oma absoluuttinsa. Ja kuvitteellisesta todellisuudesta yhä enemmän antropomorfinen kaikkivaltias totuus.

 

Hetken olin "ajattelematta" mitään ja katsoin miten kahdeksan metsähanhea kaarsi kankattaen äänekkäästi ja laskeutui vesi roiskuen parin aarin kokoiseen sulaan. Nenästäni puristaen vastasin niiden tervehdykseen, jolloin yksi hanhista nousi jäälle ja kurotti kaulaansa, käveli pitkin jäätä kymmenisen metriä makuupaikkaani kohden. Kaipa se näki minut ja havaitsi perin vaarattomaksi, koskapa palasi takaisin tasaista kakakaka-ääntä pitäen kuin sanoen muille että ei siellä ollut kuin joku vanha ukko kelkkahaalari päällä ja kirja kourassa.

 

Maapallollahan elää tällä hetkellä enemmän ihmisiä kuin heitä on elänyt koko ihmiskunnan historian aikana yhteensä. Eliölajien määrään ihminen on vaikuttanut yhä enenevässä määrin tappaen useimmat niistä täysin tietämättään mutta monia aivan tarkoituksella ja tietoisestikin. Ja vauhti vain kiihtyy.

Silti tuskin ihmisten määrän radikaali väheneminenkään pelastaa katastrofeilta, joista pahin on tämä jo tapahtunut maapallon muuttuminen "hiekkalaatikoksi". Siis se, että ihmiseksi sanottu organismi näyttää leikkivän ulos mahdollisuuksista oman aikuisuutensa. Ja samalla ehkä kaikkien muidenkin lajien.

 

Kaivoin juurikoristani viinilasin ja pullon barcelonaista coronas´ia. Lähetin lämpimän ajatuksen Hallingskarvet-tunturille Tvergasteinin mökkiin - ja join hanhien kanssa maljan keväälle.