Yleistä eurooppalaista historiankirjoitusta vaivaa edelleen pahasti kansallisvaltioiden ajan henki - kuvitelmat toinen toistaan erinomaisimmista kansoista ja kansallisuuksista, joita itse kukin arvottaa mitä kummallisimmin attribuutein. Yksi pahimmista on ulospäin avosydämistä näyttelevä Svea-mamma, joka silti pitää tiukasti kiinni aikoinaan suomalaisten hakkapeliittojen avulla hetkeksi haalimastaan suurvalta-asemasta, mille keksittiin järjetön ja tuulesta temmattu kunniakas myyttinen menneisyys.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jos jätämme omaan arvoonsa nämä vuosisataiset svekomaaniset vääristelyt, voimme nähdä historiallisena todellisuutena puhtaan ja aidon pikku Ruotsin, joka syntyi noin tuhat vuotta sitten lähinnä germaanien ja suomalaisugrien yhteisenä äpäränä...

 

Yleisen historiatieteellisen konsensuksen mukaan indogermaaniset kielet edustavat Lähi-idästä Eurooppaan viitisentuhatta vuotta sitten levinnyttä agraaria kulttuuria. Se ei kuitenkaan ollut niin "fyysinen" ekspansio, että eurooppalaisen väestön geneettiset suhteet olisivat paljoakaan muuttuneet - paitsi ehkä Balkanilla. Skandinaviassa tämä tarkoittaa sitä, että jokunen kilometri vuodessa etenevä uusi kulttuuri kielineen ulottui Etelä-Ruotsin länsirannikolle ja läntiseen Skåneen noin 2400 eKr, missä sen merkeiksi voidaan lukea dolmen- sekä passage-tomb-tyyppiset megaliittihaudat. Raja itämerensuomalaisen erä- ja kalastuskulttuurin ja uuden maanviljelyskulttuurin välillä kulki puolestavälistä Vänern- ja Vättern-järviä ja käsitti vain läntisen alavan rannikkoalueen. Elinkeinojen "kehittyminen" ei silti välttämättä vielä merkinnyt kielen vaihtumista germaaniseksi. Mutta aiheutti ehkä jo silloin gootin kielen alkavan kehittymisen.

 

Agraarit innovaatiot ja varsinkin karjanhoito ei suinkaan pysähtynyt tähän, vaan levisi pohjoiseen, jossa ilmasto oli huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Koko Fennoskandia oli silloin sankkojen havumetsien peitossa. Metsäraja oli noin 200 metriä korkeammalla kuin nykyisin ja tammen, omenapuun sekä pähkinäpensaan kasvurajat sijaitsivat Oulun korkeudella. Eläimistö oli vastaava - eikä tunturiporo, Tarandus tarandus kuulunut faunaan vielä silloin. Ihminen sen sijaan hallitsi suvereenisti aluetta laidasta laitaan ja oli kehittänyt ainutlaatuisen sopeutumistavan, jota hyvin kuvaa suomenkielen ilmaisu "erästys". Tähän kulttuuriin kuului olennaisena osana erämaat, - mutta ne eivät suinkaan olleet asumattomia siksi etteikö niihin olisi riittänyt asukkaita - vaan erämaat (kuten nimikin sanoo) olivat erästyksen pyyntialueita, joiden tuotteet tunnettiin sitten myöhemmin aina Roomassa saakka. Yksi historian väärin ymmärrettyjä kohtia liittyy juuri tähän - ei-agraarit elinkeinot vaativat asumattomia alueita, mutta ne eivät silti ole autioita ja koskemattomia, vaan rakennettuja "täyteen" erilaisia rajoja, reittejä, keinoja ja pyyntivälineitä...

 

Pohjoiseen jo tuolloin levinneet agraarit kulttuurivaikutteet kohtasivatkin Fennoskandiassa maanviljelyä "etevämmän" elämisen tason niin, että vaikka sen parhaat ja pohjoiseen soveliaat osat omaksuttiin, ei kieliraja enää siirtynytkään Ruotsin rannikkoa pidemmälle. Pohjolassa alkoi kehittyä sille ominainen monielinkeinoisuus, jossa erästyksen rinnalla alettiin harjoittaa pienimuotoista karjanhoitoa ja maanviljelyä.

Eikä sen vuosisatainen hidas kehittyminen johtunut väestönsiirroista eikä aiheuttanut edes kielenvaihdosta - mutta toi runsaasti germaanilainoja itämerensuomeen. 

Tuo Fennoskandiassa ja eritoten suomen kielestä todettava elinkeino ja kulttuuri on ainutlaatuinen maailmassa - missään muualla erätalouden taidot, keinot ja kieli ei ole vastaavalla tasolla - eikä sen tuotteilla harjoitettu kauppa muualla ollut niin laajaa. Kysehän ei ole pelkästään metsänriistan pyynnin välineistä, kalastuksen välineistä ja keinoista, tuotteiden valmistamisesta ja säilömisestä, niiden kuljetuksesta ja varastoinnista sekä säilyvyydestä - vaan myös niistä siinä ohessa syntyneistä, lähinnä erämaissa ja vesistöissä kulkemiseksi tehdyissä innovaatioista sekä varsinkin kyseisiä elinkeinoja harjoittaneiden yhteisöjen tapakulttuurista, uskomuksista ja säännöstöistä - jotka kaikki ovat melkoisen omalaatuisia nimenomaan Fennoskandiassa. Niinpä todellisen menneisyyden paljastavammat kysymykset liittyvätkin esimerkiksi vesillä liikkumiseen, kuten: miksiköhän viikinkilaivan rakenne vastaa täysin ikivanhan suomalaisveneen rakenteita? Puhuiko Olaus Magnus puppua väittäessään Pohjanmaan laivanrakentajia maailman parhaiksi? Miksi ja miten juuri pohjoismaiset "viikingit" oppivat veneenteon, vesillä liikkumisen, ikivanhat jokireitit jne?

Euroopassa tapahtui selvä ilmastollinen muutos noin 500 eKr, jolloin myös nähdään asutuksessa selkeä autioitumisvaihe. Toisaalta juuri tuolloin levisi kaakosta Fennoskandiaan raudantekotaito, joka käytti suo- ja järvimalmeja raaka-aineenaan.

Tämä osakulttuuri näkyy edelleen "kalevalaisessa" perinteessä. Kelttiläinen ( ja roomalainen) rauta saatiin vuorimalmeista ja sen tekemisen taito syrjäytti ikivanhan pohjoismaisen taidon vasta lähes kaksituhatta vuotta myöhemmin. Ruotsiksi rauta on "järn", mikä tulee kelttien izorn-sanasta. Ruotsiin se saatiinkin juuteilta, tanskalaisilta, joiden viikinkiajan jälkeisen Pohjolan valtauksen yksi perussyy oli pohjoinen rauta.

 

Tältä ajalta ovat peräisin kolme juuttien nimeämää aluetta; nimittäin helsingien maat heidän itsensä kulloisellakin pohjoispuolella, joista vanhin oli Juutinrauman pohjoisrannalla, seuraavaksi vanhin Mälaren laakson pohjoispuolella, jossa asui salaperäiseksi jääneet helsingit. Nuorin nimitys tapahtui Suomenlahden alueella, jossa Viron vallanneet juutit antoivat lahden pohjoispuolen rannikolle taas Helsinki-nimen. Hel oli heille kylmä pohjoinen helvetti ja ingit sen asukkaita.

 

Ennen Kustaa Vaasaa varsinaista Ruotsin valtion kuninkuutta voi pitää vähintäänkin epäselvänä ja epäkansallisena käsitteenä huolimatta siitä, että kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 todetaan, että " Ruotsin valtakunta on syntynyt pakanuudenajan svealaisten maan ja gööttien maan yhdistymisestä". Ennen 1000-lukua Fennoskandia oli lukemattomien maakuntien pirstomaa aluetta, jossa valtaa pitivät enemmän tai vähemmän itsenäiset pikkukuninkaat. Ynglingenin saagan mukaan Ruotsi yhdistyi kun kuningas Ingjald Illråde kutsui naapurikuninkaat pitoihinsa, telkesi juhlatalon ovet, poltti talon kuninkaineen ja nousi yksin hallitsijaksi. Tästä huolimatta on historiallisesti merkittävää se, että kuninkuus oli ns vaalikuninkuutta, jonka kulttuurinen perusta oli jo tuolloin ikivanha. Historiankirjoituksessa tämän perinteen taustaksi selitetään pakanauskon kulttimenojen johtaminen sekä jokakesäisen ledung-laivaston retken johtaminen. Tämä selitys kuitenkin ontuu pahasti; molemmat syyt ovat näet ennemminkin seurauksia kuin alkusyitä vaalikuninkuus-perinteeseen, jonka todellinen tausta on elinkeinohistoriallinen.

 

Vuoden 1230 tienoilla Snorre Sturlasonin kirjoittama Egilin Saaga kuvaa Itämeren rannikoita näin: " Itään Naumudalista on Jemtlanti, ja sitten Helsinglanti ja sitten Kvenland, sitten Suomi, sitten Karjala " ( Egils saga Skalla-Grimssonar, luvut XIV ja XVII ). Merkittävää on, että saagat eivät tunne svealaisia viikinkejä lainkaan. Eivät mitkään saagat, mutta mainitsevat ja arvottavat kyllä kvenlantilaiset kovin korkealle, vaikka he olivat kaukana Kainuunmeren pohjukassa. Miksiköhän? Myös ruotsalaisista kertovista kuningas-, suku-, aikalais-, ritari-, muinaisaikojen- tai edes valhesaagoista olisi luullut jonkun jossain kuulleen, mutta ne kaikki puuttuvat. Mitään ei ole. Miksi ?

 

Slaavilaisten kansojen ekspansio ( joka tiettävästi oli fyysinen ) ajoittuu kuudennelle vuosisadalle, jolloin nämä "ruotsalaisten kanssa samoiksi indoeurooppalaisiksi kansoiksi" luetut kansanryhmät lähtivät liikkeelle Karpaattien pohjoisrinteiden ja Veikselin latvojen väliseltä alueelta.

Pohjoiseen ja koilliseen edetessään slaavit joutuivat ensiksi kosketuksiin liettualaisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen kanssa. Kun he valtasivat Dneprin, Volgan ja Väinäjoen latvatkin, oli Itämereltä Mustallemerelle johtavat ikivanhat liikenneväylät slaavien hallinnassa, vaikka koko reitin varsi oli edelleen myös suomalais-ugrilaisten kansojen asuttamaa..

Tärkein näistä väylistä oli " Suuri vesitie varjagien maasta kreikkalaisten luo". Se kulki Suomenlahdelta Nevaa pitkin Laatokalle, sieltä Olhavanjokea alas Ilmajärvelle ja edelleen Lovatjokea Valdain ylängölle. Siellä laivat vedettiin kapeiden kannasten yli Dneprin latvoille, josta purjehdittiin Dnepriä alas Mustallemerelle ja Bysanttiin.

 

Laatokalta pohjoiseen vei useampikin reitti, joista paljon käytetty oli ns Laatokan tie, joka vei Oulujärvelle Pielisjärven, Pyhäselän, Oriveden ja Pyhäjärven kautta. Samaa tietä pääsi Laatokalta Pielisjärven kautta Lieksajoelle jota pitkin Lieksanjärvelle, Repolanjärvelle ja sitä kautta Rukajärven suuntaa Vienanmerelle. Vienanmerelle oli Laatokalta parempikin reitti Syväriä Äänisjärvelle ja Uikujärven kautta Vienanmerelle.

Oulujärveltä Laatokalle oli vain 250 km matka kun laatokalta Vienanmerelle oli 400km. Kaikkein käytetyin reitti oli silti meriä pitkin Suomenlahden rannikoita kiertäen ylös Perämerelle.

 

Dneprin rannalle vuonna 1095 rakennettiin Kiovan ensimmäinen luostari, jonka munkki Nestor alkoi pitää vuosikirjaa nimeltä " Povest vremennyh let " eli Kertomus menneistä ajoista. Kirjan tiedot alkavat tavan mukaan maailman luomisesta mutta vuosittaiset merkinnät kattavat ajan vuodesta 852 vuoteen 1116. Teoksesta on säilynyt kopio nimeltään Codex Laurentius vuodelta 1377. Akateemikko Dmitri Sergejevits Lihatsov on tulkinnut kyseisen slaavinkielisen teoksen venäjäksi ja M.-L. Jaakkola suomensi ja julkaisi sen nimellä " Nestorin Kronikka" 1994.

 

Nestorin kronikka kertoo alussa  ajasta, jolloin Pietarin veli apostoli Andreas oli opetettuaan Pontoksen meren rannoilla Sinopessa tullut sen jälkeen Khersonesokseen  ( nyk. Sevastopol ) ja oli lähtenyt sieltä Dneprin suulle, sitä ylös Kiovaan ja perustettuaan Kiovan tullut aina Novgorodiin saakka. Kronikka: " Ja hän tuli slaavien luo nykyisen Novgorodin tienoille ja näki, millaista väkeä siellä asui, millaisia olivat heidän tapansa, miten he peseytyivät ja vitsoivat itseään, ja se ihmetytti häntä. Ja hän meni varjagien luo ja tultuaan Roomaan hän kertoi, miten hän oli opettanut ja mitä hän oli nähnyt. Hän kertoi: ´Näin ihmeellisiä asioita slaavien maassa matkallani tänne. Näin puusta rakennettuja saunoja, jotka lämmitetään kuumiksi, minkä jälkeen he riisuvat itsensä alastomiksi, valelevat ruumiinsa parkkihapolla, keräävät käteensä nuoria vitsaksia ja pieksevät niillä itse itseään. Ja he hakkaavat itsensä melkein hengiltä, niin että hädin tuskin selviävät saunasta ulos, minkä jälkeen he kaatavat päälleen jääkylmää vettä ja virkoavat taas henkiin. Ja tätä he tekevät tämän tästä omaksi kidutuksekseen ilman, että kukaan heitä siihen pakottaa, sillä heidän tarkoituksensa on peseytyä eikä kiduttaa itseään.` Ne, jotka kuulivat Andreaksen kertomuksen, ihmettelivät suuresti. Ja vietettyään jonkin aikaa Roomassa Andreas palasi Sinopeen." Näin elivät siis Rurikin jälkeläiset ja alamaiset idäntien varrella...

 

Mutta takaisin Mälaren laaksoon ja sielläkin ikiajat tunnustettuun vaalikuninkuuteen;

Maunu Eerikinpojan maanlaki vuodelta 1350 vahvisti vielä kyseisen perinteen määräyksellä. " Ruotsin kuningaskunnassa kuningas valitaan eikä kuninkuutta peritä."

Mutta näihin aikoihin oli "uusi filosofiakin" jo levinnyt Pohjolaan; kristikirkon lähetyssanoma, jonka ovelaan ytimeen kätkeytyi Konstantinus Suuren Nikean konsiilissa esittämä idea kuninkuudesta jumalan armosta, toi uuden vahvan aseen hallitsijoille täälläkin. Suomenniemellehän väitetään Eerik Jedvardinpojan tehneen ristiretken vuonna 1155, jonka jälkeen hänet tunnustettiin koko Sveanmaan kuninkaaksi. Todellisuudessa tämä 167 cm pitkä englantilaisen sukutaustan ja väkivaltaisen kuoleman kohdannut "ruotsalais"-kuningas tuskin teki kyseistä valloitusretkeä Suomeen. Hän oli länsigöötanmaalainen ylimys, jonka isän nimi Jedvard viittaa Britanniaan. Eerik nai kuningas Inge vanhemman tyttärentyttären, millä perusteella tavoitteli Svealaisten kruunua, joka vapautui, kun itä-göötanmaalainen kuningas Sverker murhattiin 1156. Vuonna 1158 Eerikin asema muuttui kun Sverkerin poika Kaarle huudettiin itägööttien kuninkaaksi. Uppsalan piispa Henrik, joka oli tullut alueelle paavin legaatti Nikolaus Brekespearen eli Albanolaisen kanssa, asettui tukemaan "maanmiestään" Eerikiä, joka kuitenkin kohtasi vahvempansa 18.5.1160 Vanhassa Uppsalassa Maunu Henrikinpojan sivaltaessa häneltä pään irti. Murhaajakaan ei ollut aito svealainen, vaan tanskalainen prinssi, jonka käskystä Itä-Göötanmaan Alvastrassa Alebäckin sillalla joulupäivän aamuna 1156 eräs kuninkaallisen hirdin jäsen murhasi 25 vuotta hallinneen kuningas Sverker vanhemman. Joka tapauksessa edellä mainittua Eerik Pyhää pidetään virallisesti ensimmäisenä suomalaisten kuninkaana. - Historiankirjoitus on kummallista.

 

Edellä mainitun tanskalaisprinssi Maunu Henrikinpojan hallituskausi Mälaren alueella oli lyhyt eikä häntä liene koskaan tunnustettukaan Moran kivillä. Itägöötanmaalaiset olivat siis 1158 valinneet kuninkaakseen Sverkerin pojan Kaarlen. Hän ja Maunu kohtasivat joukkoineen Örebron edustalla kesällä 1161, jolloin Maunu kaatui ja Kaarle alkoi käyttää titteliä " göötalaisten ja svealaisten kuningas". 1163 solmittiin avioliitto Tanskan Valdemar I:n sisaren tyttären Kristiina Hviden ja Kaarle Sverkerinpojan kanssa. Sverker-suku oli sekaantunut Novgorodiin suuntauneisiin ryöstö- ja hävitysretkiin, joita Kaarle jatkoi. Vuonna 1164 hänen joukkonsa hyökkäsi Laatokanlinnalle saakka. Voronajoella ruotsalaiset sitten kohtasivat novgorodilaiset, jolloin ruotsien 55 laivasta 43 upotettiin ja Kaarlen joukot lyötiin perusteellisesti.

 

Mielenkiintoista tässä asetelmassa on erityisesti se, ketkä Mälaren porukoista olivat "vanhastaan" hyvissä väleissä novgorodilaisten kanssa - ketkä eivät. Kun vielä otetaan huomioon todennäköisin alkuperä Rurikille, Novgorodin kiistattomalle mutta myyttiselle viikinkiruhtinaalle - joka oli kotoisin Preussista ( prus-rus-ryssä = ruotsi ) -

voidaankin jo nähdä sekin miksi sverkerit ja tanskalaiset olivat yrittäneet valloittaa Novgorodia - ja keneltä.

 

Vuonna 1164 Uppsalaan perustettiin oma arkkipiispanistuin. Aikaisemmin tämä piispa oli ollut Lundin ( Alvastran luostarin) alainen. Lundin arkkipiispa taas oli Tanskan kuninkaan Valdemar I:n alainen ja tämä veto paitsi vahvisti Kaarlen valtaa pohjoisessa myös oli todella taitavasti hoidettu poliittinen toimi, jossa kuningas käytti hyväkseen kirkon sisäistä skismaa ( paavi Aleksanterille oli valittu vastapaavi, jota taas Valdemar tuki). Ruotsin kuninkuus ei silti ollut vielä varmaa ja kruunua tavoitteli myös Eerik Jedvardinpojan poika Knuut, joka keväällä 1167 hyökkäsi Kaarlen linnassa Visingsössä tämän kimppuun ja tappoi kuninkaan. Niinpä Knuut Eerikinpojasta tuli seuraava ruotsien hallitsija. Kaarlen poika, nelivuotias Sverker pääsi kuitenkin pakoon ja Tanskaan turvaan äitinsä sukulaisten luo. Kaarle Sverkerinpojan veljen Johanin pojat Kol ja Burislev julistautuivat hekin svealaisten ja gööttien kuninkaiksi. Seuranneessa sodassa Borislev kaatui ensin ja sitten myös Kol noin vuonna 1172. Knuut Eerikinpoika vakiinnutti asemiaan myös kasvattamalla Erik Pyhä-legendaa. Svealaisen valtion yhtenäistymisestä huolimatta novgorodilaiset ryöstivät ja polttivat Sigtunan maan tasalle vuonna 1187. Niinpä Knuut Eerikinpoika turvautui kanslerinsa Birger Brosan neuvosta (?) Saksin vahvan herttuan Henrik Leijonan kumppanuuteen.

 

Itämeren saksalaiselle rannalle oli vuonna 1143 perustettu Lyypekin kaupunki, joka toimi saksalaisten kauppiaiden tärkeimpänä tukikohtana pohjoiseen suuntautuvassa merenkulussa. Kaikkialla Itämeren rantojen kauppapaikoilla oli saksalainen kauppias pian tuttu näky ja Baltian maiden väkivaltainen ja verinen valtaus alkoi myös tästä. Väinäjoen suulle, liiviläisten asuma-alueelle Ykskylään perustettiin ensimmäinen kirkko, jonne Bremenin arkkipiispa nimitti 1186 Meinhardin piispaksi. Tämän seuraaja piispa Bertold oli edellistä tarmokkaampi valtaaja ja hän komensikin jo huomattavan suurta "ristiretkiarmeijaa", mutta kaatui aikanaan taistelussa liiviläisiä vastaan. Kolmanneksi piispaksi vuonna 1199 tulikin sitten kuuluisa kaniikki Albert, joka lopullisesti vakiinnutti saksalaisen vallan alueelle halliten sitä vuoteen 1229 saakka. Hän myös perusti vuonna 1201 Väinäjoen suuhun Riian kaupungin ja seuraavana vuonna Kalpaveljesten ritarikunnan. Virallisesti Albert luovutti hiippakuntansa Saksan kuninkaalle, jolta sai sen takaisin läänityksenä. Vuonna 1206 alistui viimeinen liiviläislinnoitus, jonka jälkeen näiden itäiset naapurit, lättiläiset (letgallit), joita oli ahdistettu Pihkovasta käsin, antautuivat Kalparitaristolle.

 

Tämän jälkeen saksalaiset hyökkäsivät virolaisten kimppuun vuonna 1208, mikä sota kesti aina vuoteen 1227 saakka. Aluksi saksalaiset tekivät Ugandiin ja Sakalaan ryöstö- ja tuhoamisretkiä mutta hyökkäsivät myöhemmin jo suoraan Otepään, Tarton, Viljannin jne linnoituksiakin vastaan. Virolaiset tekivät myös vastahyökkäyksiä mm vuonna 1210 Koivajoen sivuhaaran Ymeran varrella virolaiset tuhosivat suuren saksalaisten armeijan. Tämä sota levisi myös merelle, jossa mikään kauppalaiva ei enää voinut rauhassa purjehtia.

 

Pian Viron valtaamiseen osallistuivat myös tanskalaiset ja venäläiset. Sakalan ja Ugandin maakunnat joutuivat saksalaisille vuonna 1215. Silti vielä 1217 pohjoiseen Sakalaan kokoontui 6000 virolaisen sotajoukko johdossaan Lembitu. Syyskuun 21. käytiin taistelu Viljannin pohjoispuolella, jossa Lembitu kaatui ja virolaiset lyötiin.

Tästä huolimatta Pohjois-Viro ja Saarenmaa jatkoivat vastarintaa, joka oli edelleen niin lujaa, että piispa Albert kääntyi Tanskan Valdemar II:n puoleen tehden Virosta jakosopimuksen. Tanskalaiset hyökkäsivät vuonna 1219 Lindanisan luona virolaisten kimppuun ja löivät heidät. Valdemar perusti tukikohdakseen Tallinnan.

 

Nyt hyökkäsivät jo varman saaliin kimppuun myös svealaiset vuonna 1220 nousten maihin Lihulan linnan kohdalla ja valtasivat sen. Mutta saarelaiset hyökkäsivät linnaan, tappoivat puolituhatta ruotsalaista piispoineen ja jaarleineen. Tällöin enää vapaina olivatkin vain saarelaiset. Vuonna 1222 hyökkäsivät vuorostaan tanskalaiset Saarenmaalle ja rakensivat linnoituksen suojakseen, mutta kokivat saman kohtalon kuin ruotsalaiset. Saarelaisten menestys sai koko Viron nousemaan vastarintaan ja vuoden 1223 lopulla oli melkein koko Viro jälleen vapaa, vain Tallinnaa tanskalaiset pystyivät pitämään hallussaan. Piispa Albertin ja kalparitariston uudet joukot löivät kuitenkin virolaiset kaikkialla vuonna 1224. Tämän jälkeen saksalaiset ryhtyivät vuonna 1227 kaikin voimin Saarenmaan kukistamiseen. Muhun linna piiritettiin ja vallattiin, jolloin virolaiset lopullisesti joutuivat antautumaan. Silti vielä yli sadan vuoden ajan syntyi isompia ja pienempiä yrityksiä vapautua näistä maan valtaajista.