Ihminen on empaattisesti hyvin kehittynyt eläin. Useimmiten se osaa taitavasti asettua vastapuolen asemaan ja pystyy silti pitämään oman homeostaasinsa vakiona taikka muuttamaan sitä tarpeen mukaan hyvinkin nopeasti. Tämä tarkoittaa eliökompleksissa sitä, että jossakin on oltava "tieto" siitä mikä tuon homeostaattisen tilan tulee milloinkin olla. Eikä se tapahdu ihmisellä tahdonalaisesti eikä tule ilmitajuntaan saakka - vaan on jotain salaperäistä, ikäänkuin ennalta ihmisyksilöön viritettyä. Tämä tuntemus itsensä sisäisestä tilasta liittyy kiinteästi minäkäsitykseen ja tuntemukseen minuudesta.

Tämä empaattinen eläin onkin viritetty niin, että esimerkiksi järjestelmässä vallitseva alhainen verensokeri synnyttää neuronitasolla näläntunteen mikä ohjaa yksilökokonaisuuden hakemaan ruokaa sisälleen. Sadat vastaavat mutta erilaiset tilat synnyttävät tiettyjä tuntemuksia ja ne edelleen tarpeita ja tekoja. Ihminen on äärettömän monimutkainen kompleksi jonka on silti toimittava johdonmukaisena kokonaisuutena. Muuten se töpeksii ja sitäkin joskus tapahtuu. Siksi se tarvitsee sisälleen edellä kuvatun virityksen lisäksi simulaatioita itsestään. Nämä vahvistavat tuntemuksia minuudesta sekä käsitystä minästä. Ovat yhtä aitoja kuin arvaukset vieraista, mutta perustuvat suurempaan määrään informaatiota. Silti simulaatiotkin ovat pelkkiä abstraktioita, joilla ei ole konkretiaa - on vain yhteistoimintatarve, jota ne ruokkivat.

Patricia S Churchland esittää kirjassaan "Neurofilosofia" ( s.116-) kuinka ihmiskehon, itsen ja muiden sisäisten mallien syntyminen tapahtuu. Mielenkiintoista tässä esityksessä on mm se kuinka kehittynyttä on jo vastasyntyneiden sisäinen kehon esitys; Kokeelliset mediaaniarvot ovat: suun koskettaminen 167 min syntymästä, kasvojen 192min, pään koskettaminen 380 minuuttia, korvien 469min jne. Myös Meltzoffin koe on paljastava. Siinä vastasyntynyt matkii näkemäänsä ja työntää kielen ulos suusta tai aukoo suutaan. Kehitysnopeus on ällistyttävää. Mutta silti aivot vain oppivat ja saavat meidät(?) lopulta ajattelemaan, että meillä on "itse". Merkittävintä tässä aivojen luomassa illuusiossa on se, että "itse" ei suinkaan ole muistista kumpuava kokonaisuus (kuten usein tunnutaan kuvittelevan), vaan se rakentuu jokaiseen hetkeen ja tilanteeseen aina uudestaan - ja hiukan erilaisena. Sen osoittaa itsen syntymekanismi ja syy esitykseen. Aivojen emulaattoreiden luomiskyky on ehtymätön.

Kaikkein kivointa ja kipeintä lieneekin se, että itsen esittäminen on herkkä ja vaikutuksille altis kyky, jota miljardit manipuloivat erilaisilla aineilla. Kuten miekin nyt kun kohotan viinilasia.