Useat viimeaikaiset tutkimukset, varsinkin neurofyysiset, osoittavat että uusi ja opittu kokonaisuus sijoittuu omissa neuroverkostoissamme jonkun aikaisemman "päälle". Tämähän tarkoittaa oppimismenetelmien suhteen sitä että vanha ja totunnainen kuvitelma oppimisesta kertaamalla, toistamalla ja matkimalla ei ole tehokas tapa oppia (varsinkaan monimutkaisia rakenteita) koska uuden sijoittaminen vaatii yleensä vanhan käsityksen kritisointia ja "poistamista" kuvioista. Aivojen arkkitehtuuri ja toiminta on erilainen kuin miksi ne ennen kuviteltiin; eli ne eivät olekaan mikään täyttymätön varasto hyllyineen, jonne voidaan hyllytellä tavaraa mielin määrin ja käydä sitten hakemassa sieltä etiketein varustettuja tietoja, jotka ovat määrätyin hierarkioin ja arvotuksin istumassa kiltisti omilla paikoillaan varaston hyllyillä. Merkittävin ero jonka uusin tutkimus on tuonut esiin koskee tiedon stabiilisuutta; sitä ettei aivoissa säily mikään millä ei ole yksilölle itselleen käyttöarvoa. Ja jos muistettava fakta tai fiktio ei "liiku" se katoaa. Asia voidaan ilmaista niinkin, että ellei muistettavaa objektia "liimata" tiukasti kiinni johonkin muuhun yhteyteen taikka esimerkiksi ruumiintoimintoon, se häviää. Uuden asian sisäistäminen vaatii siis "tilan tekemisen/ kontekstin luomisen" mikä tarkoittaa sitä että uudelle asialle pitää löytyä sille sopiva assosiaatioympäristö, joka tukee paitsi uuden muistamista (säilymistä ja löytymistä) myös sen ymmärtämistä. Eikä tämä koske vain osaa muistiaineksesta, vaan kaikkea totaalisesti. Opiskelussa on siksi nähtävänä kaksi muutosta: toinen on se, ettei aikaa kannata tuhlata sellaiseen muistiainekseen jolla ei ole välitöntä käyttöä, ja toinen on se että muistettavan aineksen oppii vain sen käytöllä. Se mitä tässä tarkoitan "käytöllä" on laajasti ymmärrettävä asia ( viittaan silti siihen ettei eettisesti kestävää käyttöä ole opiskelu opiskelun vuoksi taikka menestyminen vain koulussa.) Järkyttävä tosiasia on sen sijaan se, että valtava osa varsinkin perusasteen opiskelua keskittyy sekä "tyhjänpäiväisen" faktamassan muistamiseen että tekemiseen (=suorittamiseen) jolla ei ole juurikaan käyttöarvoa muualla kuin koulussa itsessään. Myös se, että etenkin perusopetus on pohjimmiltaan opiskelun opiskelua unohdetaan aivan liian usein ja valitaan toimintamalleja sekä välineitä joilla on enemmän haittoja kuin hyötyjä ajatellen oppijan tulevaisuutta. Itseäni eniten kiusaavat opetusmallit, joissa unohdetaan täysin ne todelliset tavoitteet ja tarkoitukset, joihin koko opiskelun pitäisi perustua - eli oppija ja hänen nykyiset ominaisuutensa ja intressinsä sekä tulevaisuuden tarpeensa.

Luinkin äskettäin Juha Suorannan "Kasvatuksellisesti näkeväksi" ( ISBN 951-44-4188-5 ) - opuksen, jossa tutkija näkee kaksi vastakkaista kasvatustodellisuutta; toisaalla on kasvatus, joka pysyy kaukana siitä yhteydestä jossa se syntyy. Suoranta kuvailee sitä määreillä omistava, välineellinen ja teknologinen ja väittää tuloksena olevan epävarsinaisesti olevan ihmisyksikön, jota voidaan hallita miten tahansa ja kouluttaa tekemään mitä tahansa. Kirjan mukaan toisaalla on kasvatus, joka ottaa vakavasti sen aikakauden ja toimintayhteyden, jossa kasvatus tapahtuu. Suoranta nimittää sen mukaista kasvatusajattelua "sivistykselliseksi". Siinä ihminen on ainutkertaisuudessaan ja toiseudessaan arvokas sinänsä eikä sivistys ole kulutustarvike, jota voidaan myydä, sillä se ei kulu siitä että kulutetaan, vaan lisääntyy. Tämä Suorannan esitys on mielestäni tarpeen ja ajankohtaista siksikin, että koulutyön hallinnoinnissa selvästi on yleistymässä ajattelutapa, jossa opetus nähdään opettajien tuottamana tuotteena ja oppijat opetushyödykkeen kuluttajamassana. Hallinto on tässä pyhässä kolmiyhteydessä sponsori joka kustantaa varojensa mukaan niin "laadukasta opetusta" kuin kykenee. Tällainen vie nopeasti koko koulutustoiminnan pöpelikköön sillä koulutoimen lähtökohdan on aina oltava oppiminen. Oppimistapahtuman keskeisin toimija on aina oppija - ei opettaja, joka kuuluu kuvaan vain osana oppijan oppimisympäristöä. Verkko-oppimisen suhteen tämä näkökulma luo paljon asiallisemman tilanteen kuin selvästi väärä kuva "fyysisestä opiskelusta", siitä miten oppijan sijasta opiskelun keskeisin toimija olisikin opettaja kuviteltuine opetus-hyödykkeineen. Käsite "laadukas opetus" on luonnoton myös attribuutin osalta, sillä opetuksen laadukkuutta ei voi mitenkään mitata.

Jos vielä vedän framille Yrjö Engeströmin ( ISBN 951-37-1625-2 / 1994) tutkimuksia, joiden mukaan olemme keskellä didaktista kriisiä ( siis koululaitoksemme esiasteelta yliopistoihin) vaikka saammekin kiitettäviä arvioita erilaisista kansainvälisistä tasoarvioinneista ja tietotekniikan kehityksestä, jossa siinäkin Suomea pidetään kärkimaana - näemme muutostarpeen paitsi opiskeltavien aineiden sisällöissä myös opettajan roolissa. Toisaalta uusimmat tutkimukset niin mentaalipuolella kuin opiskelussa yleensäkin osoittavat yhä merkittävämmän osan oppimisesta mahdolliseksi verkko-opiskeluna, eikä opettajan fyysinen läsnäolo ole läheskään niin tärkeätä oppimisprosessissa kuin väitetään. Silti opettajien työmäärä selvästi lisääntyy ja rooli muuttuu niin että "opettamisesta" luovutaan ja tilaa annetaan oppijan valinnoille valita omat menettelytapansa millä saavuttaa yhteisesti asetetut tavoitteet. Opettajan työnä on luoda/ tuoda oppijan ulottuville yhden menettelytavan sijasta useampia etenemis- ja kehitysmalleja, minkä avulla opiskelutehot ja oppijan toiminnan mielekkyys kasvavat. Päätarkoitus lienee kuitenkin se, että oppijan henkilökohtaiset ominaisuudet pääsevät opiskelussa vaikuttamaan paremmin ja yksilökehitys tasapainottuu sen sijaan että tasapäistyisi.