Werner Karl Heisenberg syntyi Würzburgissa Saksassa 5.12.1901 ja väitteli teoreettisen fysiikan tohtoriksi Münchenin yliopistossa 1923. Väitöskirjan aiheena oli hydrodynamiikan eräs klassinen probleema. Tämän jälkeen hän sai paikan Max Bornin assistenttina Göttingenissä ja toimi luennoitsijana. Kööpenhaminassa hän vietti aikaansa pari vuotta ja siellä hänen läheinen työtoverinsa oli Niels Bohr. Epätarkkuusperiaatteensa hän julkaisi 1927, jolloin hänet nimitettiin Leipzigin yliopiston professoriksi. Fyysikot ja muutkin kokivat Heisenbergin periaatteen muuttavan fysiikan lait suhteellisiksi, jonka jälkeen ne ymmärrettiin ei-absoluuttisia totuuksia ilmaiseviksi välineiksi. Vuonna 1932 hän sai Nobelin palkinnon lähinnä kvanttimekaniikan parissa tekemästään työstä. Heisenberg kuoli Münchenissä 1.2.1976.

Werner Heisenberg on julkaissut useita teoksia; ensimmäinen "The Physical Principles of the Quantum Theory" käsittelee kvanttiteorian teoreettista tulkintaa ja sen merkitystä ja matematiikkaa. Viimeinen teos "Physics and Philosophy: The Revolution in Modern Science" kertoo siitä mitä kvanttifysiikan tutkimus on todistanut, miten uusi tieto vaikuttaa ihmisen ajatteluun suhteessa maailmankaikkeuteen ja miten tämä moderneissa länsimaissa valtaan noussut ajattelutapa vaikuttaa globaalisti.

Heisenberg olikin ehkä enemmän filosofi kuin fyysikko – ainakin hän itse kielsi väitteen, jonka mukaan fysiikka olisi tiede joka ei tarvitse filosofiaa. Tämä seikka pitäisi nähdä myös sen aikakauden henkisessä ympäristössä – jossa toisaalta kirkollisten perinteiden hallitsema tiedemaailma ja toisaalla erilaiset metafyysiset ( nationalismi, rotuopit, antisemitismi jne) elementit työnsivät tiedemiehiä yhä tiukemmin kuvitteelliseen ympäristöön, jossa vallitsisivat täysin absoluuttiset totuudet. Werner H. siis alkoi yhtäkkiä soutamisen sijasta huovata. Loppujen lopuksi kysymys oli siitä voiko tietää mitään ellei tiedä kaikkea. Kyse oli myös siitä että teoria ( systeemi) voidaan kuvata ilman absoluuttisia totuuksia ja käsitteitäkin. ( Eikä tämä ole pelkästään tiedemaailman ongelma, vaan yleinen ja jokapäiväinen ilmiö ihmisten arkiajattelussa!)

Tieteellä on aina ollut pahinpana vaikeutena "mittakaava" kun tunkeudutaan joko liian suurille tai liian pienille äärialueille, jossa mikään "mittakeppi" ei toimi. Onhan ymmärrettävää, että silloin kun mittaaja tökkää suuren mittatikkunsa prosessiin taikka yrittää liian pienellä mittatikulla mitata äärettömän suurta – tulos on helposti väärä. Kvanttimekaniikassa fotoni on aivan liian suuri mittatikku eikä elektronikaan kaikkeen kelpaa sillä mittaus häiritsee lähes aina mitattavaa. Aluksi Heisenberg lähtikin epätarkkuusperiaatettaan luomaan ajatellen, että mitä tarkemmin mitataan sitä epätarkemmaksi muuttuu mittaustulos. Tämä oli lähtökohta vuonna 1925, jolloin Werner sai valmiiksi kvanttimekaanikan matriisiformalisminsa. Kyse siinä oli yksinkertaistettuna atomaarisen hiukkasen aaltoluonteen toteamisesta. Luultavasti jo silloin hän tajusi olevansa periaatteensa alussa. Epätarkkuusperiaatehan sekin aluksi ymmärrettiin lähinnä atomaaristen hiukkasten liikkeen kuvaukseksi siten että molempia, aalto- ja hiukkasluonnetta sovellettiin yhtä aikaa.

Mutta kuten kirjansakin 10:n luvun otsikko osoittaa, Heisenberg tajusi pian, että kysymys oli kielestä ( "10. Kieli ja todellisuus modernissa fysiikassa"). Lukunsa alussa Werner arvioi matematiikkaa fysiikan kielenä sekä yleiskielten käsitteellistä epätarkkuutta. Sitten hän esittää todisteena otteen Gothen Faustista. Kyseessä on Mefiston puhe nuorelle ylioppilaalle ja se ansaitsee tulla tähänkin kopioiduksi (O.Mannisen suom.):

"Niin, aika käyttäkää, se karkaa pian,
on tarpeen tarkka järjestys ja kaava.
Siis, rakas ystävä, ensi sijan
Collegium logicum on saava.
Se hengen hyvin harjoittaa,
Espanjan saappaisiin se saa,
ett’ aatos tahtiin taatumpaan
vain taiten hiipisi taivaltaan,
ei ristiin rastiin rientää vois,
ei virvatulena viukerois.
Nyt kurssina on monet päivät, kuut,
mikä ennen sujui solkenaan
kuin syönti ja juonti, nyt tarvitaan
siin’ yks, kaks, kolme ja mutkat muut.
Toisin kuin kankurin mestaritointa
työ tehtaassa aatosten ahkerain:
joka polkaisu liikuttaa tuhat lointa,
käy ees taas sukkulat sujahtain,
lyö kaide, ja tarttuu taas kude kankaan,
salaliittymin tuhansin lanka kankaan.
Filosoofi tulee ja todistaa,
ett’ on niin juuri se olevaa:
on ensimmäinen ja toinen niin,
siis kolmas niin ja neljäs niin;
ja jos ensimmäistä ja toist’ ei ois,
niin kolmas ja neljäs ne putoo pois.
Sitä oppilaat nekös kiittää oivat,
vaikk’ itse he kehnosti kankuroivat!
Elonilmiön tutkija, kuvaaja jonkin,
siit’ ensi työks elon ajaa ulos:
osat häll’ on kourassa, siinä tulos,
vain henki, ne liittävä, poissa onkin! "

Lainaamansa runon perään Heisenberg lausuu: " Tämä katkelma tarjoaa kadehdittavan kuvauksen kielen rakenteesta ja loogisten ajattelumallien ahtaudesta. Toisaalta tieteen on perustuttava kieleen kaiken kommunikaation ainoana välineenä ja loogisten mallien paikka on siellä missä kaivataan ennen muuta yksiselitteisyyttä. Tähän tunnusomaisesti liittyvää vaikeutta voidaan luonnehtia seuraavalla tavalla. Luonnontieteessä pyritään päättelemään yleisestä yksittäiseen – ymmärtämään erityisiä ilmiöitä yksinkertaisten lakien pohjalta. Kielessä esitettyinä nämä yleiset lait voivat sisältää vain muutaman yksinkertaisen käsitteen – muussa tapauksessa laki ei olisi yksinkertainen eikä yleinen. Näistä käsitteistä johdetaan ilmiöiden loputon moninaisuus, eikä ainoastaan laadullisesti vaan jokaista yksityiskohtaa myöten ehdottoman täsmällisesti. On itsestään selvää, etteivät tavallisen kielen käsitteet, epätarkkoja ja vain hatarasti määriteltyjä kun ovat, ikinä mahdollistaisi tällaista johtamista. Annetuista premisseistä etenevässä päättelyketjussa mahdollisten linkkien lukumäärä riippuu premissien täsmällisyydestä. Tästä syystä luonnontieteissä yleisten lakien sisältämät käsitteet on määriteltävä ehdottoman täsmällisesti ja tämä on saavutettavissa vain matemaattisen abstraktion avulla."

Edelleen W.Heisenberg kuvaa erilaisia kielestä ja sen käsitteiden sekamelskasta johtuneita riitoja ja väärinymmäryksiä ja toteaa: " Tavallinen, vanhoille ajan ja avaruuden käsitteille perustuva kieli tarjosi ainoan yksiselitteisen kommunikaatiovälineen mittausten järjestämiseksi ja tulkitsemiseksi, vaikka kokeet osoittivat, että vanhat käsitteet eivät soveltuneet kaikkialle...On nimittäin huomattava, että järjestelmä, johon kvanttimekaniikan menetelmiä sovelletaan, on itse asiassa osa paljon suurempaa järjestelmää (viimekädessä koko maailmaa), jonka kanssa se on vuorovaikutuksessa. Lisäksi suuremman järjestelmän mikroskooppiset ominaisuudet ovat (varsin pitkälti) tuntemattomat. Tämä lausunto on epäilemättä totuudenmukainen. Koska järjestelmä ei voisi olla mittausten ja teoreettisten tutkimusten kohde, se ei itse asiassa kuuluisi ilmiömaailmaan, ellei sillä olisi vuorovaikutuksia jonkin sellaisen suuremman järjestelmän kanssa, johon havaitsija kuuluu. Vuorovaikutus tämän suuremman järjestelmän kanssa, jonka mikroskooppiset ominaisuudet ovat määrittelemättömät, tuo sitten mukanaan uuden tilastollisen osatekijän tarkastellun järjestelmän kuvaukseen – sekä kvanttiteoreettiseen että klassiseen. Laajempien mittakaavojen rajatapauksessa tämä tilastollinen tekijä tuhoaa "todennäköisyyksien interferenssin" vaikutukset siinä määrin, että kvanttimekaaninen järjestelmä todella lähestyy klassista viitekehystä. Näin ollen tältä osin kvanttiteorian matemaattisten symbolien ja tavallisen kielen käsitteiden vastaavuus on yksiselitteinen ja riittävä kokeiden tulkitsemiseksi. Loput ongelmat taas koskevat pikemminkin kieltä kuin tosiasioita, sillä "tosiasian" käsitteeseen kuuluu kuvattavuus tavallisella kielellä."

Edellä taatusti liian monisanaisesti esitetyn olisin voinut kiteyttää seuraavaan: Heisenbergin epätarkkuusperiaatekin puuttuu siihen ongelmaan ettei ihmisillä oikeastaan ole kieltä lainkaan. Meillä on vain "a passing theory" eli "ohikiitävä arvaus" , jonka avulla sekä yritämme selvittää mitä viestin luoja tarkoittaa rakennettuaan koodamalla viestinsä ajattelustaan, että yritämme rakentaa oman mentaalisen version dekoodaamalla kielellisen viestin, jonka uskomme vastaanottajan ymmärtävän sillä tavalla kuin itse luulemme hänen tarkoittaneen meidän ymmärtävän. Tämä kielen "epätarkkuus" ei suinkaan rajoitu pelkkään kommunikointiimme, vaan se muokkaa myös ajatteluamme. Kun sitten tulkitsemme erilaisia koetuloksia, jolla tutkimme ympäröivää todellisuuttamme, emme kykene ilmaisemaan edes itsellemme kokeellisesti saatua kuvaa täsmällisesti. Suurin este totuudelle olemme me itse. Noin-kuva riittää kyllä mainiosti, mutta tarvitsemme sen ja toden väliin Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen – ihan pelkän kielen vuoksi.

Erittäin tärkeää on ymmärtää myös epätarkkuuden se seuraus (ja syy) että tietämättä kaikkea voi tietää jotain – ilman absoluuttisia totuuksiakin voi edetä ja tietää enemmän.