Valo ja värit alkavat kiinnostaa minua yhä enemmän mitä vanhemmaksi tulen. Valohan hallitsee fenomenologista maailmaamme suvereenisti. Eikä ihminen ole suinkaan ainoa laji jonka silmät ovat tiukasti aivoissa kiinni ja niiden suodattamien viestien muokkaamaa on valtaosa neuroverkostoa tätä pään "pimiötä". Valo ei etene silmänpohjaa pidemmälle mutta aaltoliikkeeseen koodattu informaatio etenee neuroneja pitkin tajuntaan saakka (mitä se sitten lieneekään). Ihminen elää sektorissa jossa valoaaltojen pituus on 400 - 700 nanometriä. Tälle sähkömagneettisen säteilyn näennäisen kapealle osalle mahtuvat kaiken näkemämme lisäksi myös värit, joista punaisen aallonpituus on välillä 800-650 nm ja frekvenssi 400-470miljardia sykettä per sekunti. Väriskaalan ääripäiden frekvenssiväli on suhteessa 1:2 , jota voisi verrata oktaaviinkin. Jokainen spektrin väri on siis vain erilaisen aallonpituuden ja frekvenssin aikaansaama tuntemus meissä.

Mielenkiintoista ihan pelkän ajattelunkin kannalta on miettiä sitä miten kohteen "väri" on todellisuudessa päinvastainen kuin se ominaisuus jonka sille värinä asetamme. Jos valo olisi punaista näkisimme vihreän mustana. Punaisen esineen näemme punaisena vain koska sen pinta absorboi kaikki muut värit itseensä ja heijastaa pelkästään niitä aallonpituuksia jotka koemme punaisena. Värin kokeminen on subjektiivista ja trikromaattisen näkökykymme väitetään olevan myös kultuurisidonnaistakin, joten mitä ilmeisimmin myös kieli muokkaa sitä miten värit koemme. Eri kielissä on samoille väreille vaihtelevia nimityksiä ja varsinkin väliväri-pääväri-painotukset ovat erilaisia. Mutta tässä mielessä kiehtovinta on tutkia sitä miten värien nimet ovat vaihdelleet ja muuttuneet kulttuurisessa muutoksessa. Etymologisesti sana sininen on yllättävän hankala - ellei usko sen olevan samaa alkua kuin silmä. Tämänhän tietävät kaikki jotka tuntevat antiikin sinivihreäsokeat kreikkalaiset.

Yksittäisen värin vaikutuksen vielä ymmärtää, mutta värien harmonia lähenee jo jotain samaa kuin musiikissa sointu. Jotkut äänenkorkeudet jostain syystä sopivat yhteen ja soivat harmonisesti - kuten väritkin. Onkohan molempien kokeminen neuroverkostoissa samankaltainen prosessi? Harmoniasta saa jonkunlaisen aavistuksen kun katsoo mustaa neliötä valkoisella taustalla ja käännettyään katseen siitä pois syntyy mielikuva valkoisesta neliöstä mustalla pohjalla. Pelkkää tasapainoako? Vaihdettaessa värit ( siis aaltoliikken aallonpituus ja frekvenssi) vähemmän vastakkaisiin, löytyy yllättäviä jälkikuvia, mieltymyksiä sun muuta tunnelatausta, harmoniaa ja disharmoniaa. Mieleen jää kysymys olisiko harmoniassa sittenkin kyse vain synkronoinnista?

Ja lopulta tiedeuskovainenkin päätyy miettimään sitä miten evoluutio on kehittänyt trikromaattisen, jopa pentakromaattisen (Papilio xuthus ) näkökyvyn. Näkemämme spektri ulottuu lyhyimmässä aallonpituuspäässä siis violettiin väriin, jossa aallonpituus on noin 400 nm. Siitä lyhyemmät ovat ns. ultaviolettia sähkömagneettista säteilyä. Auringon säteilemästä lyhytaaltoisesta energiasta 8% on tätä äärimmäisen lyhytaaltoista UV:a. 53% on infrapunaa ja 39% näkyvän valon kohdalla. Jostain syystä evoluutio katsoi parhaimmaksi sopettaa näköaistimme juuri tuohon 39% kohdalle ja jättää ääripäät sen ulkopuolelle. Miksiköhän?