On luonnotonta, jos ihmistä ei kiinnostaisi totuus - mutta lähes yhtä luonnotonta on se intensiivisyyskin, sekä keinot millä totuuksia on ihmiskunta vuosituhansia yrittänyt paljastaa. Ja jotkut tietysti sitä mukaa peitellä uutta totuutta, joka paljastaisi heidän erehtyneen ja tehneen viisaasta pelkän tyhmyrin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tänään meillä hyvinvoivilla ja rikkailla on yltäkyllin ympärillämme sekä faktaa että fiktiota - joten erilaiset totuudetkin ovat helposti poimittavissa hyödyksemme kun vain osaa erotella ne fiktiivisestä massasta...

 

Totuuden arvo tietysti vaihtelee tarvitsijansa määrittelemänä, mutta avainkäsite se on aina ollut tieteissä ja filosofiassa. Koko uuden ajan filosofiaa Descartes´ta alkaen on hallinnut pyrkimys torjua nuiva ja kädet tyhjiksi jättävä skeptisismi ja osoittaa tiedolla olevan varma ja erehtymätön perusta. ( Kirkon pilaama uskomusjärjestelmähän ei ollut enää aikoihin riittänyt tuottamaan tyhjyyteen uskottavaa totuutta.)

Rene´n keksimällä tavalla tuon ehdottoman varman totuuden perustan muodostaisivat jonkinlaiset itsensä todistavat mielen tilat ( Cogito, ergo sum ) tai siis oikeastaan ne mentaaliset oliot, jotka kyettiin erottelemaan a priori ja a posteriori tai analyyttisen ja synteettisen kesken, käyttämällä hyväksi vain tälle eläinlajille annettua ainutlaatuista "järkeä" ja "loogista ajattelukykyä". Descartes keksi miten kristinuskon luomaan lajihierarkiseen hulluuteen yhdistettiin pöyhkeilevän itserakkauden tyhmyys. Peilistä vain itsensä maailmassa näkevä ihminen löysi tulevan kehityssuunnan.

Niinpä tälle aikakaudelle Egon Fridell nimesi motoksi: "rakastakaa siis järkeä".

 

Ajan tieteitä ja filosofiaa leimasi niin sanottu metodologinen solipsismi, jonka tavoitteena oli kaikista ennakko-oletuksista täysin vapaa ajattelu ja sen avulla todellisten totuuksien löytäminen. Käytännössä tämä tietysti johti sekä tieto-opilliseen että ontologiseen solipsismiin, eli siihen, että kukaan ei voinut oikeastaan tietää mistään muusta kuin omasta mielestään.

Ajattelu ajautui formaalisen logiikan labyrintteihin, kehäpäätelmiin ja tyhjänpäiväiseen keskusteluun pelkän keskustelun vuoksi.

Ja niinpä tästä lopullisesta tilanteesta päästiin ulos vain vetoamalla perinteisesti jumalaan tai joskus johonkin muuhunkin, jota on mahdotonta osoittaa vääräksi. Mutta joka sekin oli pelkästään "päänsisäistä".

 

Mutta tämä kehitys vei väistämättä miettimään myös sitä välinettä, jota tuo korkeasti arvotettu järki, rationaalisuus käytti. Niinpä pian suurin osa ajattelijoista oli kielen kimpussa, sillä juuri kielihän on järjen asunto ja väline.

 

Uusin aika, eli tämä jota juuri nyt kellomme pätkivät - onkin leimautunut kielen tutkimukseen. Sen aloittivat Wittgenstein, Popper, Quine ja Sellars.

Vaikka kieli on kiinnostanut ajattelijoita aina, vasta järki, rationaalisuus on tehnyt siitä keskeisen tutkimuskohteen - oikeastaan kielestä haetaankin nyt järkeä; sillä kukaan ei vielä osaa sanoa missä ja mitä järki oikeastaan on.

Itse asiassa järki ( joka suom. sanakirjan mukaan on " kyky muodostella ulkoa saatuja mielikuvia/ ajatus-, käsityskyky/ korkeampi tiedollinen toiminta, joka järjestää kaiken tiedon kokonaisuudeksi/ ihmisen korkein henkinen kyky jne) voikin osoittautua näin määriteltynä joksikin muuksi kuin fyysisen ihmisen ominaisuudeksi ja kartesiolainen myytti saa kyytiinsä vauhtia lisää...

 

...sillä aivojemme toiminnan kieli ei ole se sama foneemikoodiin perustuva kommunikointikieli, jonka käyttöön pohjaavat sekä logiikan että rationaalisuuden määritelmät - järki ja logiikka siis toimivat kyllä kommunikointikielissämme, mutta ei ole lainkaan varmaa, että sama "kyky" voidaan samoin määritelmin sisällyttää mentaalikieliin, joiden toiminta sisältää paitsi sähköisiä koodeja myös kemiaa ja on siksi täysin erilainen kieli. Vaikka tunnettu Turingin komputaatiomalli tuskin sopiikaan

mentaalikieliin, on vapaasta tahdosta riippuvaa rationaalisuutta hyvin vaikea nähdä ihmisyksilön mentaaliseksi ja "digitaaliseksi" ominaisuudeksi. 

Näin järki liittyisikin vain kommunikointivälineeseen eikä olisikaan lajityypillinen ominaisuus.

 

Ihmisenhän siis nosti kukoksi tunkion huipulle Descartes, joka tunnetussa ajatuskokeessaan oletti materiaalisen maailman olemattomaksi ja joutui siksi suorittamaan epäilynsä ja päättelynsä. Alas huipulta tasaisemmalle maalle tämän kartesiolaisen myytin pudotti Wittgenstein, joka esitti niin sanotun "yksityiskieliargumentin" ( Filosofiset tutkimukset, §243-315).

Hän halusi tyrmätä laajemmankin kielikäsityksen, jonka mukaan sanat nimeävät olioita, jotka ovat niiden merkityksiä - siis että kieli opitaan "ostensiivisesti", osoittamalla sanojen nimeämiä merkityksiä. Kysymyksen perusta oli siis siinä periytyikö kieli vai ei. Tämä oli hyvä alku.

 

Vuonna 1956 amerikkalainen Wilfrid Sellars potkaisi empiristeiltä jalat alta osoittamalla, että siihen asti kuviteltu kielen käsitteiden oppiminen havainnoista abstrahoimalla ei voi pitää paikkaansa. Hänenkään mukaansa käsitteet eivät ole synnynnäisiä ja universaaleja, vaan ne opitaan kieltä opittaessa. Henkilö ei omaksu käsitettä havaitsemalla tietynlaisen olion, vaan pikemminkin hän kykenee havaitsemaan tällaisen olion sen ansiosta, että hänen hallussaan on jo tuon olion käsite. Tämän Sellarsin oivalluksen ovat todeksi osoittaneet lukuisat eläinkokeet.

 

Mutta Sellars väittää muutakin; hänen mielestään ei ole käsitteellistä toimintaa eli ajattelua ilman kieltä ja se taas johtaa kokonaan uudenlaisiin johtopäätöksiin. Tuohon aikaan kielitiedettä hallitsi klassinen strukturalistinen lähestymistapa, jonka toinen amerikkalainen, Noam Chomsky mullisti ns generatiivisella transformaatiokieliopillaan täysin ja vuonna 1959 julkaistu hänen arvostelunsa B.F. Skinnerin "Verbal Behaviour"-teoksesta antoi armoniskun koko behavioristiselle psykologialle. Chomskylle kielitiede onkin rationalistista psykologiaa, jossa kielenkäyttäjän sisäisellä itsehavainnoinnilla on keskeinen asema.

Erikoista hänen väitteissään on kieliopin pitäminen synnynnäisenä - ellei sitten pidetä "kielioppi"-sanankin tarkoitetta vähemmän "oppina" ja enemmänkin neuroverkon rakenteellisena ja toiminnallisena systeeminä...

 

Chomskyn ajattelua kritisoivat Hilary Putnam ja Gilbert Harman, joka taas luottaa enemmänkin Sellarsin ja Quinen käsityksiin. Putnam "keksi" miten perustavaa laatua kielentutkimuksen kannalta olivat sanojen merkitysten, käsitteiden muodostuminen - ja juuri hän osoitti miten subjektiivisia merkitykset ovat eli sen miten kullakin sanalla itse asiassa onkin sumea joukko merkityksiä. Yhdessä Kripken kanssa Putnam kehittelikin aivan uuden merkitysteorian. Yhdessä sen sekä Paul Ziffin teoksessaan "Semantic Analysis" esittämän kompositionaalisen merkitysteorian kanssa nähdäänkin, miten väärässä tavallinen ihminen on ajatellessaan, että

 

puheäänet, jotka ärsyttävät kuuloelimiämme, muuntuvat hermosignaaleiksi, joka on puhujan koodaaman foneettisen viestin kanssa yhtäpitävä esitys. Tällöin siis meidän ( kuulijoiden) yhtäpitävä kielellisten sääntöjen järjestelmä dekoodaa tämän esityksen saman viestin esitykseksi, jonka puhuja valitsi välitettäväksi. - Näin ei siis tapahdukaan. Henkilö ( me) ei ensiksi havaitse ääniä sanajonoina ja sitten liitä tähän rakennekuvausta, vaan yleisesti on jo tiedossa, että sen kuinka henkilö ymmärtää lauseen, määrää osittain sen mitä sanoja hän "kuulee". Dekoodaus siis kääntää yleisesti tietyt äänet tai hermosignaalit suoraan rakennekuvauksella varustetuksi lauseeksi ja viestin sisältöön liittyy aina määrätty ennakolta siihen sisällytetty osuus, jonka vastaanottaja itse viestiin luo. Ja tämä vahvistaa edelleen sitä kuulijan subjektiivisuutta, jonka jo merkitysten epämääräisyys on viestien sisältöön tuonut.

 

Tämä kieleen liittyvä aistitoiminta onkin aivan vastaava kuin muukin aistitoimintamme - hermostomme luo odotuksia, joihin aistit vastaavat "päästämällä läpi" vain osan siitä informaatiosta, joka vastaanotetaan.

Kielellisen viestinnän kohdalla sisällön suodatusta ja muuntelua tapahtuu sekä kommunikointikielen että mentaalikielen osuuksilla. Se missä ja millä tarkasti määrätyillä tavoilla, onkin valtavan mielenkiinnon kohteena.

 Luultavasti selitys on paljon yksinkertaisempi kuin luullaankaan ja liittyy fyysiseen rakenteeseemme enemmän kuin itse välineeseen, kieleen. Mieltä kääntävää voi tietysti olla se, että tällöin ihmisen erilaisuus muihin eläinlajeihin nähden kadottaa perusteensa ja Egon Fridellin motto tälle aikakaudelle saa sen ironian, minkä hän siihen mitä ilmeisimmin sisällyttikin.