Johdonmukaisen päättelyn tavat ovat kulttuurisidonnaisia - eri perinteissä on yllättävän erilaisia päättelyn sääntöjä ja niinpä lähinnä antropologit ovatkin kiistelleet siitä, onko ihmisillä universaalista kykyä ajatella deduktiivisen logiikan sääntöjen ( esim. modus ponens) mukaisesti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Rationalistit, kuten Martin Hollis puolustavat ja relativistit, kuten esim. Barry Barnes ja David Bloor kiistävät. Kiistan ratkaisua on haettu kognitiivisen psykologian tutkimuksilla siitä, millaista mallia tai kompetenssia ihmisten todellinen ajattelu edustaa ja todettu, että loogisten virheiden yleisyys kaikissa kulttuureissa on merkittävä - mutta että kaikilla täysijärkisillä ihmisillä on myös rationaalisen ajattelun kykyä. Mikä viimeeksimainittu koskee siis ajattelua kielellä, ei mentaalikielistä aivojen toimintaa.

 

Näitä tutkimuksia tehtiin psykologiassa 1950-luvulla, jolloin Paul Meehl keskittyi epävarmoihin ennustuksiin liittyvän päättelyn tutkimiseen.

1960-luvulla Ward Edwards ja kymmenisen vuotta myöhemmin Kahneman ja Tversky kohdistivat kärjen todennäköisyyspäätelmiin, mitä käsittelivät niin sanotulla bayesiläisellä tavalla. Tulokset yllättivät totaalisesti, sillä ne osoittivat kiistatta että ihmiset soveltavat ajattelussaan heuristisia sääntöjä, jotka johtavat heitä systemaattisesti harhaan oikeista johtopäätöksistä

( D.Kahneman, P.Slovic, A.Tversky: Judgment under Uncertainty: Heuristics and Biases. 1982)

 

Tyypillisimpiä virhekäsityksiä ovat mm " sattuman kypsymisilmiö", jolloin esimerkiksi lotossa sellainen numero, jota ei ole pitkään esiintynyt, luullaan ilmaantuvan todennäköisemmin kuin ennen; toinen yleinen epäloogisuus on ns " konjunktiovirhe" mikä tarkoittaa sitä, että 86% tutkitusta porukasta piti todennäköisempänä lausetta " Linda on pankkivirkailija ja feministi" kuin lausetta " Linda on pankkivirkailija" sen jälkeen kun oli kerrottu, että Linda oli opiskellut filosofiaa, oli suorapuheinen ihmisoikeusaktivisti ja ydinvoiman vastustaja.

 

Kolmas tutkimustulos oli "relevanssivirhe" ja neljäs loogisuusvirhe, joka osoitti, että alkuperäisellä informaatiolla on tapana kadota kokonaan pitemmistä päättelyketjuista. Tätä Tversky ja Kahneman sanovat ( base-rate fallacy) eli "perustiheysvirheeksi". He esittävät tutkimusraportissaan myös koko joukon muitakin esimerkkejä todennäköisyyspäätelmien virheistä ja selittävät aivan uskottavasti, miten ja minkälaisten heurististen periaatteiden mukaan ( edustavuus, saavutettavuus, ankkurointi) nämä erehdykset syntyvät. Ja tutkimuksen lopputulos oli selkeä: Ihmiset eivät osaa päätellä johdonmukaisesti ja järkevästi.

 

Omasta mielestäni heidänkin olisi kannattanut pohtia myös sitä, miksi näin on - onko kyse kyvystä vai rakenteesta. Ja väitän edelleen, että syynä on neuroverkostomme rakenne, jonka mentaalinen kieli ei ole looginen ja rationaalinen. Vasta keskustellessaan itsensä tai jonkun muun kanssa kommunikointikielellä, voivat toteutua ajattelussa syntaktiset ja rationaaliset muodot niin, että keskustelijaa voidaan sanoa loogisesti ja rationaalisesti ajattelevaksi.

 

Ja mitä sitten tulee itse alitajuntaan - ei siellä mitään ihmistä kummempaa eläintä ole jota voisi nimittää "eläinminäksi", jolta pitäisi ymmärtää olla vaatimatta "liikoja" tai jota pitäisi ymmärtää jotenkin toisin kuin tietoista minuuttaan, joka sekin on täysin kuvitteellinen olemus. Keksimällä tämmöisiä kartesiolaisia kummituksia ja harhoja ihminen huijaa vain itseään - tai tietysti myös niitä lajikumppaneitaan, jotka saa tukemaan uskomuksiaan. Ja joille selittää miten "eläin sai vallan" tai "en tiedä mikä minuun meni" tai todella töpättyään "en ollut täysissä järjissäni" taikka sitten tuomarille "en ollut täydessä ymmärryksessä". Mikään näistä selityksistä ei siis pidä, jos todella tutkitaan ja tiedetään miten aivot toimivat.

 

Ihminen on eläin, jonka aivot toimivat kuten muillakin eläimillä. Keskushermoston ja muunkin neuroverkoston toiminnassa ei selkärankaisilla ole suurtakaan eroa.( Tai jos on, kertokaapa mitä!) Merkittävää aistihavaintojen käsittelyssä onkin se, että aivot valmistautuvat ennakolta ottamaan vastaan aistien välittämiä ärsykkeitä eikä niin, että millä tahansa havainnolla olisi "vapaa pääsy" neuroverkkoihin. Näin on tiettävästi kaikilla lajeilla määrätyistä evolutiivisista ja matemaattisista syistä ( kombinatorinen rajähdys.)

 

Ihmisellä myös. Joten mielenkiintoisinta olisikin tietää miten havaintojen seula toimii kullakin yksilöllä ( mutta sitähän esim Freud tutki ja hänen jälkeensä tuhannet psykoanalyytikot); tiedetään, että aivot - nimenomaan tiedostomaton neuroverkoston toiminta - rakentelee odotuksia ja mallinteita, käyttäen sitten niitä "shapluunoina" plokkaavat aistimet havaintomaailmasta valikoituja kohtia.

Joista yhdessä rakennetaan fenomenologinen ympäristö, jonka keskeisin osa on subjektiivinen minuus. Eikä siihen mennessä ihmisenkään aivojen "tietoinen puoli" ole vielä värähtänytkään, vaan kaikki tämä tapahtuu tiedostamatta. ( Juuri tämä on sitä "eläintä" ihmisessä kuten eläimessäkin)

 

Kunnes valmis fenomenologinen pirtelö syöttäytyy tietoisuuteen ja ihminen alkaa käsitteellistää sitä. Tämäkin tapahtuu monimutkaisen assosioitumisen avulla siten, että useimmin käytetyt aksonit, kanavat ja yhteydet vahvistuvat ja liittävät kielellisen vastikkeen ärsykkeeseen, mikä minimoi virheitä ja yllättäviä assosiaatioita. Huomattavaa on, että yhteydet eivät suinkaan ole pelkkiä sähköisiä impulsseja, vaan muistiärsykkeissä varsinkin, on aina vahva kemiallinen vaikute mukanaan, mikä monipuolistaa sisäistä informaatiota. - Ja myös siksi vielä tämäkään toiminta ( tai ajattelu) ei ole loogista, vaan opittua ja kokemuksen sekä rakenteen rakentamaa, johon vaikuttavat erittäin voimakkaasti kulloisenkin hetken olosuhteet, kemia ja toimintakyky.

 

P.S. Churchland teoksessaan ”Neurofilosofia” ( ISBN 952-5202-81-x, 2004) käyttää tästä tapahtumasta käsitettä ”ennuste”, jonka aivojen emulaattorit tuottavat käyttäen aineksina sekä aistihavaintoja että muistien sisältöjä.

 

Subjektiivisten havaintoärsykkeiden assosioituminen foneemikoodisen kielen enemmän tai vähemmän sumeisiin merkitysjoukkoihin vasta saa aikaan mahdollisuuden tietoiseen keskusteluun. Ehkä jo silloin kun sitä käydään sisäisesti eri aivoalueiden välillä, syntyy harha tietoisesta ajattelusta. Silti tämä kielellinen ajattelu käydään luultavasti pelkkien merkitysten ja tarkoitteiden välillä, jolloin koodausta kieleksi ei tapahdukaan. Vasta jos ihminen ottaa käyttöönsä äänihuulensa ja muut puhe-elimet, syntyy puhetta, jonka muodostumista ja sisällön valikointia voidaan väittää rationaaliseksi tai loogiseksikin. Mutta varsinainen aivojen toiminta ei ole kumpaakaan,

 

sillä rationaalisuus ja loogisuus vaativat jonkun tavoitteen olemassaoloa.

Ja ollakseen tavoitteellista, pitää toiminnalla olla suunnitelma sekä useimmiten myös johto, jotta sattumavirhe voidaan korjata välittömästi.

Aivoissa ei kuitenkaan ole mitään sellaista elintä, toimipistettä tai johtavaa kohtaa, joka valvoisi ja suunnittelisi niiden toimintaa, vielä vähemmän laitteistoa, joka koodaisi ja dekoodaisi mentaalikieliset viestit foneemikoodisiksi ohjailua varten, mikä on välttämätöntä silloin kun toiminnan pitää olla suunnitelmallista, loogista ja rationaalista - mutta ihminen voi toki kuvitella minuutensa keskustelevan loogisesti, olevan rationaalinen, älykäs, rikas, kaunis, voimakas ja mitä tahansa

 

mikä suinkaan ei todista itse homo sapiens -lajia rationaaliseksi ja loogiseksi käyttäytyjäksi - josta paras todiste negatiivisena on maailmamme tila.

 

Kun sitten mietin tuota Rivimiehen riipaisuja-blogissa olevaa Pekan kirjoitusta identiteetistä ja sen olemusta erinomaisesti kuvaavaa Tintin ainetta

 

perun väitteeni ja uskon, että lapsena ihminen on uskomattoman viisas, looginen ja rationaalinen olento. ( Olisiko niin etteivät kielemme meemit vielä silloin ole ehtineet eksyttää meitä maailman pöpelikköihin…)