Kuvittelen kielet puutarhoiksi, jotka kaikki ovat samansuuruisia pinta-alaltaan. Alue on kaikissa kielissä yhtä suuri siksi, että ääntöelimemme ovat kaikilla samanlaisia ja siten kykymme tuottaa erilaisia äänteitä on rajallinen. Jos puutarhassa on paljon eri lajeja, on kutakin vain vähän ja päinvastoin, mikä vastaa kielessä sitä, että jos foneettisia yksiköitä on vähän, on kullakin suuri liikkuma-ala, mutta jos tilan jakajia on runsaasti, jää kullekin vain vähän mahdollisuuksia erilaisiin variaatioihin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Puutarhan kasvit ovat siis foneemeja joiden paikat poikkeavat tavallisesta puutarhasta, koska eivät ole tässä lajiryhmittäin vaan sekaisin, vaikka niiden paikat ovatkin määrättyjä. Tarhassa on paljon muutakin kuin pelkkiä foneemeja ja kauempaa katsoen huomaa helposti, että sen järjestys on harmoninen kokonaisuus ja läheltä tutkittuna näkyy myös miten se on määrätyllä tavalla dualistinen. Kuten oikeassa puutarhassa ei tässäkään voi foneemeja yhdistellä miten sattuu, ja yksi tärkeimmistä periaatteista liittyykin juuri niihin sääntöihin miten kasviryhmiä on rakenneltu. Esimerkiksi suomen kielessä on 13 konsonanttia, joista olisi mahdollista rakentaa 13 x 13 = 169 konsonanttiyhtymää, mutta kielessämme on niitä silti vain vähän yli kuusikymmentä kahden yhtymiä ja kolmen parisen kymmentä. Jokaisella kielellä on oma fonotaksiansa, jonka puutarhuri tuntee kasveilla siten, ettei hän yritäkään istuttaa hyasinttia kuusen juurelle - koska kuusi tappaisi sen heti. Syitä miksi määrättyjä ryhmiä ei voi rakentaa ja miksi jotkut ovat helppoja ja kauniita, on useita. Esimerkiksi suomessa vokaalien yhdistämistä rajoittaa vokaalisointu eli vokaaliharmonia, jonka mukaan samassa yhdistämättömässä sanassa ei saa olla etuvokaaleita y, ä, ö ja takavokaaleita u, o ja a.

Lapsikin ne oppii helposti matkimalla mutta aikuisen on tunnettava säännöt, jotka ovat yleensä kuitenkin universaaleja. Siksi käytännössä kielten oppiminen helpottuu mitä useamman oppii.

 

Deskriptiivisessä kielipuutarhassani ei ole sellaista jäykkää arkkitehtuuria mihin me suomalaisen koululaitoksen läpikäyneet olemme tottuneet äidinkielemme kielioppina.

Eikä kielet koskaan ole homogeenisia maantieteellisesti taikka sosiaalisestikaan joten normatiivinen leikkurini on ruostunut jo aikoja sitten ja kasvien varianttinen rehotus pelkästään lisää puutarhan nautinnollisuutta.

 

 

Neljäkymmentä vuotta sitten opettelin ruotsia Collánin älyttömästä oppikirjasta. Kyseisen kielen opinnot taisivat kestää kaikkiaan kaksitoista vuotta, jonka jälkeen kesti vielä kaksi kuukautta Ruotsissa elää lähes ummikkona ennenkuin kieli yhtäkkiä aukesi intonaatiota myöten eikä enää tarvinnut koodata eikä dekoodata sitä suomen kautta. Kokemukseni muista kielistä ovat sittemmin osoittaneet nuo kaksitoista vuotta täysin turhiksi ruotsin suhteen. Kaksi kuukautta olisi jo silloin saattanut riittää.

 

Kielet ovat kuin viidakoita ja pysyvät yhtä tuntemattomina ellei niitä tutki tarpeeksi hyvin. Tarzaniksi ei kuitenkaan tarvitse alkaa jos on mahdollista rakentaa viidakon elementeistä, kasveista oma siisti ja kauniin selkeä puutarha kullekin kielelle. Silti aivan erilainen kuin mainittu Collánin kolkko ja epäkäytännöllinen tekstuaalinen pimeikkö.

 

Morfologia ja syntaksi määrittelevät kielissä sanojen ja lauseiden muodostamistapoja. Puutarhassa vastaava ilmiö käsitetään arkkitehtuurina, jossa siinäkin pätee määrätyt rakenteiden lujuus- ja kestävyystekijät, suhteet, käytännöllisyys sekä kauneus ja ulkomuoto. Morfologian perusyksikkö on morfeemi, jota minun puutarhassani ei koskaan näy ilman semanttista puoltaan. Kyse on siitä, että en suostu kokemaan kasvejakaan ottamatta selvää niiden biologisesta olemuksesta. Sitä paitsi myös morfeemien semeemeillä on samoja arkaaisia ja universaaleja piirteitä kuin kasvienkin geeneillä, jotka ovat oikeastaan vain proteiinien reseptejä ja perin yksinkertaisen nerokkaita rakenteeltaan. Semeemien avulla ( ja leksikaalisen morfologian ) pyrinkin näkemään ne tarkoitukset, joita varten fonologinen järjestelmä kunkin morfeeminsa rakentaa ja käyttää.

 

Syntaktinen asetelma on kaikissa puutarhoissani aina universaalin pyöreä tai kulmikas moniulotteinen tila, jossa keskellä on silti vain yksi morfeemi. Kun opettelen kieltä ja kuulen lauseen, haen tuon keskimmäisen sanan tai sanan osan ensimmäisenä ja koen kyseisen tilan otsikoimalla sen keskuksen mukaan. Kieliopillisestihan se on predikaatti, jota ilman puheakti olisi pelkkä kasa sisälmyksiä. Sen jälkeen tutkin kohteen semeemit etymologioiden sen tai ne jos pystyn. Pyrin siis samaan kuin kasveja kouliessa; tutkin juuret, varren, lehdet ja kasvupisteet sekä kukinnot samalla kun nostan sen maasta ja istutan uudelleen. Sanojen alkuperä ja historia ovat erittäin tärkeitä. Ilman niiden tietämistä merkitykset eivät aukea kunnolla. Ja niihin tutustuminen helpottaa suunnattomasti muistamista. Syntaktisen asetelman keskiössä pitää myös olla enemmän tilaa kuin kehissä sen ympärillä sillä tärkeimmän kielellisen morfeemin täytyy näkyä ja päästä vapaasti heilumaan ajassa ja kongruenssissa, mikä v.m. näkyy myös muualla vastaavana tilana yksilön ympärillä. Joskus maanalaiset vaikutukset tuottavat silti yllätyksiä. Mutta mitä haittaa siitä on - tärkeintähän on...puutarhanhoito.

 

Paljon tärkeämpiä kaunistuksia puutarhassa ovat ne mitättömiltä näyttävät pienet täyteosat, partikkelit, varsinaisten sanaryhmien ulkopuolella kuin mitä niistä sanotaan yleisissä kieliopeissa. Sillä ne tulevat puhekielissä heti seuraavana predikaattien jälkeen ja auttavat ehkä eniten uskaltamaan puhua kieltä itse. Joskus pelkkien partikkeleiden avulla pystyy keskustelemaan ( kuunnellen) sujuvasti, vaikka niillä ei olekaan "virallisia" merkityksiä. Tästä näennäisestä puutteesta huolimatta etsin niille sekä prefikseille, infikseille, suffikseille, johtimille ja liitteillekin omat semeeminsä, jotka löytyvät kunkin formatiivin alta ja muistuvat mieleen yhtäaikaa kuin kasvi ja sen kukinto - josta useimmat tunnistavat eliölajin. Ja jota tapaa pidän hiukan hölmönä.

Affiksaation oppiikin yleensä vasta monen naurun jälkeen. Kielet ovat tässä suhteessa erilaisia ja voidaankin sanoa, että agglutinoivat kielet ( kuten suomi) ovat tyypillisiä suffiksikieliä kun taas fleksiokielissä käytetään enimmäkseen prefiksejä.

 

Todellinen kielitaito löytyy samalla keinoilla kuin puutarhanhoidossakin - tutkimalla.

Kielijärjestelmissä yhdellä perusyksiköllä eli morfeemilla on yleensä useita allomorfeja, jotka varioivat sitä samalla tavalla kuin alkuyksilöstä mutantoituneet lajitoverit kasveilla. Minua eivät nämä innosta taikka kiinnosta kielten suhteen lainkaan, ja taito saa näiltä osin jäädä vaillinaiseksi. Sen sijaan sanavaraston kasvattaminen on tärkeää.

Siinä mielessä kannattaa istuttaa puutarhaan kaksi selvästi toisistaan erillään olevaa ryhmää, joista ensimmäiseen tulevat tilaa tarvitsevat verbit ja toiseen jatkuvasti uutta tilaa tarvitseva nominien ryhmä. Paras paikka tälle kaikelle olisi vaihteleva, selvästi vähintäänkin kolmiulotteinen kivikkorinne, jossa erilaiset morfologiset ryhmittelyt ryhmien sisälläkin tapahtuvat helpoiten.

 

Partikkelit ovat pienin ja taipumattomina myös helpoiten istutettava ryhmä, jotka -kuten edellä sanoin- voi hyvin istutella sinne tänne vähän samaan tapaan kuin miten ne sijoittuvat kieltä ulostettaessakin. Verbit taas tarvitsevat monen kielen kohdalla useita eri dimensioita kuten tempus, jossa ovat lähes aina preesens ja preteriti sekä futuuri, ja aspekti, jolla ilmaistaan joskus puhujan näkökulma, joskus taas imperfektiivinen taikka duratiivinen aspekti, joissakin kielissä on resultatiivinen aspekti jne. Verbeillä on lähes joka kielessä myös muoto jota sanotaan teonlaaduksi ( suomessa: istua, istahtaa, istahdella). Modukset ovat myös yleinen verbien taivutuskategoria, joka jaetaan sekin useisiin osiin kuten indikatiiviin, imperatiiviin, potentiaaliin, konditionaaliin ja harvemmin myös optatiiviin sekä desideratiiviin. Verbejä voidaan taivuttaa myös objektin epämääräisyyden vuoksi, jolloin puhutaan konjugaatiosta ( unkarissa: szeretek, rakastan - szeretem, rakastan häntä - szeretlek, rakastan sinua). Kaikissa kielissä on verbeihin liittyvä persoonapronomineihin viittaava systeemi, joka voi olla joko deklinaation puolella olevia possessiivisuffikseja taikka konjugaation puolella olevia persoonapäätteitä. Tämän lisäksi verbejä voi väännellä infiniittisesti, jolloin ne saavat nominaalimuotoja, joita ovat infinitiivit, partisiipit ja gerundit.

 

Jo aikoinaan Aristoteles esitti verbien ensisijaiseksi tehtäväksi predikaation eli tietojen antamisen lauseen subjektina olevasta nominista. Kun predikaattina voi joskus olla muukin kuin verbi tämä yksin ei riittänyt, mutta jo roomalaisella ajalla latinistit pitivät verbejä selkeästi erottuvana sanaluokkana, josta Priscianus erotti e.m. osan "particeps".

Seuraavaksi latinan tutkijat erottivat toisistaan substanssia ilmaisevat substantiivit ja niiden epiteetit eli adjektiivit. Tämän jälkeen nominien luokasta irrotettiin kokonaan taipumattomat interjektiot ja adverbit sekä loogisia suhteita ilmaisevat sanat jaettiin neljään alaryhmään, prepositioihin, konjunktioihin, pronomineihin ja artikkeleihin. Vaikka suomessa on tapana jakaa sanat luokkiinsa käyttäen kriteerinä pelkästään taivutusta, on maailmalla muitakin jakosyitä, joista yleisimmät ovat sanojen ominaismerkitys sekä syntaktinen funktio eli se minä lauseenjäsenenä sanaa voi käyttää.

Germaanisissa kielissä on tarpeen erottaa edelleen toisistaan "heikot ja vahvat verbit" eli ne, jotka taipuvat säännöllisesti ja epäsäännöllisesti. Joissakin kielissä kuten esimerkiksi arabiassa on erotettava verbijuuri, joka tavallisesti muodostetaan kolmesta konsonantista. Kiinassa ja vietnamissa sanaluokkajako on täysin mahdotonta jne. Jako sanaluokkiin helpottaa kielen käyttötapojen selvittämistä sekä varsinkin sanojen oppimista, mutta ei ole täysin universaalia. Puutarhassa, jossa ryhmittelyn kriteerinä on morfeemien semeemit, on parasta jakaa sanat puhtaasti ominaismerkityksensä perusteella huolimatta siitä että jakoa yleensä tehdään maassa maan tavalla.

 

Kun puutarhassa on myös nominien jatkuvasti laajeneva alue on sen yhdeksi universaaliksi dimensioksi järjesteltävä numerus, joka kaikissa kielissä ilmaistaan nominien taivuttamisella "luvussa". Singulaari ja pluraali voivat riittää useimpien kielten kohdalla, mutta joskus esiintyy myös duaali eli kaksikko.

Yleisesti  indoeurooppalaisissa kielissä nominit jakautuvat kolmeen genukseen, joiden tunnus on esimerkiksi saksassa der, die ja das mutta joilla ei ole täysin selkeää perustetta, minkä osoittaa esimerkiksi se, että saksassa aurinko on die Sonne ja ranskassa taas maskuliini le soleil. Kuu sen sijaan onkin ranskassa la lune, mutta saksassa der Mond - kummallista ja paljastavaa (?).

 

Useimmissa kielissä nomineja taivutetaan myös epämääräisyyden taikka määräisyyden (definiittisyyden) ilmaisemiseksi. Esimerkiksi ruotsissa en flicka - flickan tai saksassa ein kleines Kind - das kleine Kind. Etymologisesti nämä muodot ovat peräisin joko eteen liitetystä lukusanasta yksi, eräs taikka jostakin pronominista. Kieliopillisesti kyse on spesieksestä. Sen lisäksi nominien suhteen pitää vielä huomata kaasus eli sijamuodot, joita eri kielissä on hyvin vaihtelevasti välillä 30 - 0 ( tarkoittaen vain sitä, että nominit taipuvat niissä - sijamuodothan tietysti ovat olemassa ilman taivutustakin).

Agglutinoivissa kielissä, kuten unkarissa niitä taitaa olla eniten, ja suomessakin 15. Indogermaanit taas eivät enää juurikaan taivuttele nomineitaan edes paikallissijoissa, jotka ovatkin kriteereiltään semanttisia sijoja. Silti esimerkiksi vielä riimuruotsissa taivuteltiin muistaakseni viidessä sijamuodossa.

 

Se miten puutarhassa nämä eri kategoriset seikat näkyvät riippuu täysin kielijärjestelmästä - mahdollisuuksia on monia vaikka itse käytänkin tuntemiani kasveja sellaisenaan verrokkeina eri asioille. Näkömuistia on muuten vaikea yhdistää kuuloon, hajuun, tuntoon ja makuun, joiden kaikkien yhteiskäyttö nopeuttaa kielen avautumista, jossa puutarhuri silti nauttii itse nauttimisesta eniten.