<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Istuinpa tässä yhtenä iltana Krakovan Piasekissa Szlak-kadun varrella olevassa kapakassa. Katutasossa siinä on perin vaatimattoman näköinen päiväkuppila, ja joitakin pöytiä Krowoderska-kadun ja Szlakin risteyksessä, mutta iltaisin samasta porttikongista pääsi laskeutumaan uskomattoman avaraan ja viihtyisästi sisustettuun olutravinteliin, johon varmasti mahtui lukematon määrä janoisia ja nälkäisiä yhtäaikaa. Tanssiorkesteri soitti sopivalla melutasolla ja omassa looshissa oli aluksi perin viehättävää nauttia olosta ja seurasta kaikin aistein. Ruokakin oli yllättävän maukasta, vaikka olikin perinteikästä puolalaista ja palvelu pelasi. Mutta herkän sensuellin iltamme pilasi eräs läskipää paikallinen nilkki.

 

Minähän olin Krakovassa tapaamassa edellisenä keväänä tunturikämpälleni yllättäen ilmestynyttä naikkosta. Tapaamispaikkana oli Krakova siksi, että hän tiesi ja tunsi kaupungissa erään henkilön, jolla oli omistuksessaan aito Piotr Skargan saarnateksti vuodelta 1549, ja minun oli pakko saada se käsiini vaikka vain lainaksi. Irenehän ei ollut puolalainen vaan slovakki. Ja tuli minua tapaamaan ja opastamaan Krakovaan kotoaan noin sadan kilometrin päästä Slovakian puolelta. Keväällä Lapin tuntureilla ja kämpässäni olimme jutelleet kaikenlaisista asioista ja jo silloin hän oli kertonut käyvänsä melko usein Krakovassa, jossa illanviettomahdollisuuksista ei ollut puutetta. Itse olin kaupungissa ensimmäistä kertaa ja ilman opasta olisin ollut aika uunona. - Ja se iltamme pilannut nilkki oli puolestaan  kiihkeän isänmaallinen EU-polakki, joten kun minä olin vieras suomalainen junantuoma kiero lappalainen ja naisystäväni ärsyttävän hyvän näköinen slovakki, oli meitä koossa tarpeeksi kansainväliseen sekametelisoppaan. Ja sehän siitä sitten syntyikin.

 

Tunnustan toki, että Puola on minun mielestäni yksi eurooppalaisista mitäänsanomattomista jättiläisistä, joiden historiakaan ei läskipäitään mairittele. Tunnen heistä jokusen poikkeusyksilön, ja jokaisella näistä tuttavistani on taustanaan puolalainen szlachta-suku, jonka perimässä on kuurilaista, saksalaista, venäläistä tai liettualaista - mutta tavallinen paljasjalkapolakki ei koskaan pääsekään irti taustastaan. Kun venäläiset viime maailmansodan alussa teurastivat koko Puolan armeijan ylemmän upseeriston, he tekivät sen juuri tästä samaisesta syystä olettaen, että poistamalla kuvasta tämä szlachtan jäänne ei puolalaisesta kansasta ilman johtajia ole vastusta.

Ja valtaosa kansasta on tavallista massaa, jota iät ja ajat on johdettu ylhäältä tai ulkoa. Ensin valtaa pitivät saksalaiset kalparitarit, sitten vuorollaan jokainen naapuri alkaen liettulaisista, venäläisistä, unkarilaisista, itävaltalaisista, jopa ruotsalaiset ovat heitä hallinneet ja saksalaiset taas useammankin kerran. Polakit ovat siis aina tarvinneet jonkun johtamaan itseään jostain kumman kansallisesta syystä. Liekö tuo irvitunnettu läskipäisyys se syy.

 

Tietenkään en näitä mielipiteitäni ääneen Krakovassa julistanut vaan nautin päästessäni tutustumaan tähän Alppien pohjoispuolen "italialaisimpaan" kaupunkiin, jossa oli säilynyt paljon rakennuksia 1300-luvulta. 1200-luvullahan mongolit hävittivät kaupungin kolmesti ja kun siitä sen jälkeen tuli paitsi Galitsian, koko Puolan pääkaupunki ja jo 1300-luvulla yliopistokaupunkikin, eikä sodat ole juurikaan hävittäneet paikkakuntaa, on Krakovassa todella paljon nähtävää ja ihaltavaakin.

 

Krakovassa väitetään olevan 40 eri munkkikuntien luostaria ja noin 50 kirkkoa. Keskeisin nähtävyys on kuitenkin Wawelin linnoitus, jonka alku juontaa 900-luvulle.

Tuhat vuotta sitten samalle paikalle rakennutti Kuningas Boleslaw I Urhea linnansa ja katedraalin. Tällöin Krakova sai myös piispanistuimen. 1300-luvulla kuninkaanlinna uusittiin täysin ja nyt kun katsoo linnan keskiosan kolmikerroksista loggiaa pylväikköineen, päiden salia ja kattofreskoja, voisi hyvin luulla olevansa jossakin firenzeläisessä palatsissa. Päiden salissa oli kuulemma alunperin 194 pääveistosta, enää niitä on jäljellä vain 30. Liekö natsivallan aikana Gauleiter Hans Frankin porukka vienyt hekin osansa linnan taideaarteista. Mongolitkin kävivät vuosina 1241, 1259 ja 1287 hävittämässä kaupungin ja koko Galitsian maakunnan. Kaupunki rakennettiin uudelleen ruutukaavaa noudattaen vanhan torin Rynek Glownyn ympärille. Mahtavimpia rakennuksia olivat keskustorin 106 m pitkä, aluksi puinen, sittemmin tiilinen kangaskauppahalli Sukiennice sekä kaupunginoikeuksien merkkinä torin lounaiskulmaan noussut raatihuone. Mahtava on myös Neitsyt Marian kirkko eli Mariacki, joka on goottilainen sekoitus tiiltä ja kiveä. Sisällä kirkon puinen alttari on tunnetun nurnbergiläisen Veit Stossin mestariluomus. Erikoista miten saksalainen veistäjä on saanut teokseensa niin äärettömän osuvat puolalaiset piirteet. Ei ole ihme että polakit  luulevatkin tekijää maanmiehekseen - tästähän mainitsemani nilkkikin suuttui niin että yritti lyödä...

 

Galitsia sekä Krakova sen pääkaupunkina pyrki useampaan otteeseen itsenäiseksi, ja vähitellen se vaurastuikin niin paljon, että olisi ehkä kyennyt itsenäistymään. Mutta kun sen kautta kulki keskieurooppalaiset metallit, englantilainen ja alankomainen palttina sekä puolalainen vehnä, siitä tuli koko Puolan alueen keskus ja pääkaupunki. Kazimierz III Suuren aikana Krakovassa oli jo noin 30 000 asukasta, yliopisto ja maan korkein oikeus. Personaaliunioni Unkarin kanssa Kazimierzin kuoltua 1370 kasvatti puolaisen aateliston ( joka oli silloin jo enimmäkseen saksalaista perua) mahtia. Unkarin kuninkaan Ludvig I Suuren kuoltua 1382 aateli valitsikin hallitsijaksi Ludvigin 10-vuotiaan tyttären, Jadwigan. Sitten Krevon unionissa Jadwiga ja Liettuan suuriruhtinas Jagello sopivat maiden yhdistämisestä vuonna 1385. Pari meni naimisiin ja Puola-Liettua sai kuninkaakseen Vladislav II Jagellon. Unioni kesti aina vuoteen 1795, ja tämän itäisen Euroopan voimakkaimman valtion johdossa pysyivät Jagellot vuoteen 1572 saakka. Erikoista oli se, että aatelisto eli szlachta saavutti lähes täydellisen itsevaltiuden 1400-luvun loppupuolella, jolloin se hallitsi parlamentin ( sejm´in) avulla myös vaalikuninkuutta. Puolalainen talonpoika oli maailmansotiin saakka täydellisesti maaorjan asemassa eikä porvaristolla ollut juuri mitään hallinnollisia oikeuksia. Puolalainen historiallinen erikoisuus lieneekin se, että maaseutu on täydellisen erilainen maailma kuin kaupunki; maalla ihmiset ovat alistettua massaa ja vain kaupungeissa voi tavata keskiluokkaisia porvareita, jotka myös aatteiltaan ovat porvareita.

 

Sodan hävittämissä ja uudelleen rakennetuissa ja asutetuissa kaupungeissa tämä ero ei näy niin hyvin kuin Krakovassa, jossa 50-luvulla perustettiin kaupungin kylkeen yksi maailman suurimmista terästehtaista. Nowa Hutan perustamisella haluttiin tietoisesti vaikuttaa kaupungin ikivanhaan porvarilliseen henkeen, ja 60- sekä 70-luvuilla tämä ristiriita ajoittain synnyttikin vakavia ongelmia. Maaltapako on tasoittanut tilanteen ja vajaan miljoonan asukkaan Suur-Krakovassa tuntee tänään vain sen kummallisen nostalgian, minkä vanhan kaupungin ikivanhat talot, kirkot ja rakennelmat synnyttävät uusien, taloudellisesti pykättyjen, kylmien ja kalseiden asumalähiöiden keskelle.

 

Ja tietysti tämän historian vaikutukset näkyvät ihmisissä - varsinkin niissä, jotka vasta äsken ovat muuttaneet kaupunkiin. Vanha ja uusi kaupunkilainen eroavat kuin Kätilöopistolla syntynyt stadin kundi Kärsämäen TB:llä sätkää käärivästä työttömästä, jotka yhtäkkiä voi peräkkäin kohdata tunkemassa pöytään, jossa heidän mielestään istuu joku vanhempi mies ja nuori kaunis nainen...