Marianpäivään oli viikko. Teki mieli tuoretta kalaa. Ilma oli kuin morsian. Niinpä päätin lähteä tunturiin. Hiihtäminen tekisi hyvää ja korkeammalla maan gravitaatiokentässä aikakin raksuttelisi selvästi hitaampaa tahtia.

Hiihtelin vastasataneella lumella kohti kevätauringon kullanväriseksi maalaama Jeägiloivia. Parisenttisen pehmeän lumen alla oli edellisviikolla Jäämereltä puhaltaneen fön-tuulen sulattama ja yöpakkasten kovettama luja hanki. Sukset luisti hyvin ja latua jäi taakse kilometri toisensa jälkeen. Matalat tievat olivat tällä kelillä mukavaa vaihtelua, pienen luistelemalla tehdyn nousun jälkeen sai vauhtia alamäestä vaikka matka olikin ylämaihin päin. Tunturin rinne näytti tasaisen valkealta eikä aurinko ollut vielä sulattanut ainuttakaan pälveä sinne. Jeägiloivin alla kurussa oli pari kilometria pitkä Leibijärvi, jossa pilkkimiestä odottelivat erikoiset punalihaiset hauet. Punaisia ne olivat siksi että söivät tammukoita, jotka puolestaan söivät punaiseksi värjäävää järvikatkaa. Olin joskus siivilöinyt noita sentin mittaisia katkoja uheavannosta ja maistellut ruisleivän päällä. Hyviä olivat. Tammukankin järvestä saattoi saada, mutta hauet olivat halutumpia. Kokoon taitettu kaira kolkkasi tasaisesti repun päällä pistellessäni vuorotahtia perinteisellä tyylillä...

Riekkoparvi juoksi hangella viereisen jokipenkan risukoissa ja pyrähti lentoon. Seisahduin, ja sauvoihin nojaten katselin miten ne ensiksi lensivät suoraan poispäin mutta pian kaarsivat vasemmalle ja laskeutuivat hangelle juosten lumen kevyesti tuprahdellessa kukin muutaman metrin kookkailla ja karvaisilla koivillaan ennenkuin pysähtyivät katsomaan taakseen näkyikö vaaraa vielä. Ajattelin kaiken suhteellisuutta; mieleeni tuli matemaattinen tilanne, jossa piste r etääntyy pisteestä m ensin kohtisuoraan poispäin, jolloin sen etenemisnopeus on x, mikä on samalla mr etäisyyden kasvunopeus. Kun r muuttaa suuntaa, sen oma nopeus on edelleen sama x, mutta etäisyyden mr kasvunopeus hidastuu...Peukka, peukka, päk, päk, pärrrr - vastasi urosriekko pienen pounun päältä aivan kuin sanoen ettei meillä kaikilla ole yhteistä kieltä.

Nojailin edelleen sauvoihin ja annoin mielikuvitukseni lentää: Kyyristyessään paikalleen liikkumattomaksi on riekkoa vaikea havaita. Se saattaa olla minuuttitolkulla täysin stationaarinen, eli kaikki sen liike tapahtuu ajassa. Minä joka näen sen ja olen myös liikkumaton, liikun myös samassa aikadimensiossa täydellisessä synkronissa riekon kanssa. Sekunti seuraa sekuntia kellon tikittäessä jossakin kaukana... Mutta kun riekko lähtee liikkeelle, osa sen liikkeestä muuttuu liikkeeksi tässä tilassa, avaruudessa - ja sen vauhti ajassa hidastuu aivan samalla tavalla kuin etäisyyden kasvunopeus äskeisessä ällistelyssä. Ajatus eteni nopeasti avaruuteen saakka ja mutisin ääneen "riekonki avaruuessa tapahtuvan liikkeen ja ajassa tapahtuvan liikkeen yhistetty vauhti pittää olla sama ku valon nopeus...äh.. suppeaa suhteellisuusteoriaa - älähdin ja pukkasin itseni liikkeelle.

Järven alapäästä lähtevä Leibijoki oli sulana. Koskessa pulahteli mustavalkea koskikara. Hiihtelin niemen nokkaan, jonka tuuli piti vähälumisena ja potkin sopivan lumikuopan nuotiota varten. Kävin kairaamassa kymmenkunta avantoa ja palasin tulille keittääkseni kahvit. Istuessani sitten höyryävä kuksa kourassa näin miten taivaanrantaan ilmestyi pieni musta piste. Tottakai älysin heti, että moottorikelkkahan se oli, vaikkei äänen aaltoliike ilmassa korvaani ennättänyt yhtä nopeasti kuin valon fotonit ärsyttämään verkkokalvojeni soluja. Ilmeisesti nuotion savu oli nähty ja kelkkailija - kuka lie ollutkin - ajoi viivasuoraan kohti minua. Uudessa koskemattomassa lumessa siitä jäi jälkeen ihmeen suora viiva. Mieleeni tuli äskeisen suhteellisuusteoreettisen pohdiskelun jatko ja Brian Greenen kirja "Kätketyt ulottuvuudet" ( ISBN 951-31-1650-6). Tiesin, että tuossa yksiulotteisessa moottorikelkan jäljessä oli piilossa toinenkin dimensio. Näkisin sen heti kun hiihtäisin järvelle ja vähän matkaa pohjoiseen, josta näkisin miten kelkkailija ajoi yli tievojen ja kumpareiden tehden ylös-alas-mutkia suoraan jälkiviivaansa. Ja vähän ajan päästä ulottuuvuksia näkyisi muutenkin jo kolme. Istuin kuitenkin paikallani ja ajattelin että pysykööt mutkat vain piilossaan.

Minulle tuli kiire pistää kairaamiini avantoihin onget, joita repussani oli tusina valmiina. Istuin pilkkimässä kun kelkkailija läheni ja hänen suoraviivainen tulonsa oli muuttunut huvittavan näköiseksi ylösalas-liikkeeksi. Joskus oikein lujaa ajaessa moottorikelkalla tunturissa yli pienten tievojen - tai miksei autollakin mäkistä soratietä - tai varsinkin pienellä lentokoneella - kokee hauskoja painottomuuden tuntemuksia juuri siinä kohdassa kun ylöspäinmeno pysähtyy eikä alaspäin lähtö vielä ole alkanut. Mietin, missä lennon kohdassa tuo tunne tarkalleen ottaen tuntuisi; sen täytyi tapahtua täsmälleen silloin kun maan "vetovoima" ja vastakkainen ylöspäin suuntautuva kiihtyvä liike kumoaisivat toisensa. Pilkkijakkara perseen alla alkoi tuntua tärkeältä. Päättelinkin, että paino- tai vetovoima johtuukin siitä, että Tellus on liikkeessä... enkä ehtinyt kuin vilaukselta ajatella että "minkä suhteen maapallo on liikkeessä, sehän pyörii kyllä ympäri ja kiertää aurinkoa ja koko aurinkokunta linnunradan keskustaa, mutta ..."

kun Aaslahenteri kurvasi avannolle. Äijä oli lakitta, takitta ja pelkät villasukat jalassa. Paljain käsinkin. Sammutti kelkan ja kaivoi kyynärän syvyisestä sarkahousuntaskustaan sätkätupakat ja alkoi kääriä kieli luikerrellen huulien välissä sätkää aivan samalla tavalla kuin kapakassa kaljatuoppi edessään ruukasi tehdä. Ei puhunut mitään. Enkä minäkään puhunut. Sytytti tupakkarullan vähän aikaa taskujaan taas kaiveltuaan ja löydettyään tikkuaskin. Sätkä roikkui suupielestä. Veteli useampia savuja ja puhalsi melko pitkään jokaisen imaisun jälkeen. Enkä minä katsonut vaan pilkin harvakseen nykäisten painavaa pilkkiä muutaman sentin ylös, josta se sai leijua alas. Matoja tai muutakaan syöttiä tämän järven hauet eivät vaatineet, mutta vahvat koukut pilkeissä piti olla. Lopulta Aaslahenteri paukautti: " Mie aion muuttaa asumhan tänne."

Yllätyin täysin. En ihan näin järjetöntä ollut osannut odottaa kaverin suusta vaikka tiesinkin hänen ryypänneen aktiivisti jo muutaman vuosikymmenen. " Rievatut ko heittivät ulos Jussalta" jatkoi kun näki minun katselleen kengättömiä jalkojaan, lakitonta päätään ja koko takitonta ukkoa sillä silmällä että mitähän sie ukkoriepu nyt houraat. En silti ollut sanonut vielä mitään, joten kysyin: "Miksi ne niin? Aloikko riehumaan päissäs?" "Na ehän mie ko nukuin" vastasi Aaslahenteri ja kertoi miten oli päässyt valtavan ihanan turistiblondin huoneeseen eilen illalla. Aamulla kun heräsi rankan ja useamman tunnin muka kestäneen sänkypainin uuvattamana unestaan oli nainen jo ehtinyt lähteä jonnekin ja Aaslahenteri oli jäänyt yksinään tyhjentelemään huoneesta löytämiään viinapulloja ja oli kai sitten nukahtanut kun heräsi siihen, että kauhealla faartilla häntä kiikutettiin hotellin päätyovesta ulos. Päälyvaatteet ja kengät oli heitetty perään mutta Aaslahenteri oli siinä vaiheessa ehtinyt ihan vaistonvaraisesti hyökätä nurkalla olleen kelkan selkään, nykäissyt käyntiin ja paennut perään huutelevia ja laskua heiluttavia tarjoilijoita...

Leibijärvelle oli Hetasta ajomatkaa linnuntietä reilut kolmekymmentä kilometriä silkkaa erämaata, marastot kiertäen ja jokirutojen reiät tietäen matkaa kertyi lähemmäs viisi penikulmaa..tuskinpa kukaan enää tänne perässä osaisi ajaa. Ajattelin että taisi hotellin väki luovuttaa takaa-ajon heti pihalla - ellei kelkka-perhana ollut hotelli Jussantuvan vuokrakelkkoja. Niinpä kysyin hetken niitänäitä juteltuamme että kenen kelkalla Aaslahenteri ajelee. Ei tiennyt äijä mutta jalkojensa välissä aikansa kelkkaa hölskyteltyään totesi bensaa olevan riittävästi ainakin turvekammilleen Kalkuoiviin. Tiesin sinne olevan vielä parikymmentä kilometriä avointa tunturia. " Na hihtamallako sie olet liikhelä? kysyi Aaslahenteri, ja jatkoi: " Ei sulla sitte tieten ryyppyä ole tarjota?" Kävin nuotiolta kuksantäyden haaleaksi jäähtynyttä kahvia ja ojensin sen äijälle, joka ryyppäsi pari siemausta ja pyyhkäsi loput hangelle kelkkansa taakse. Sen enempää raatimatta nykäisi kelkan käyntiin ja kurvasi järven pohjoispäätä kohti kadoten käkkäräkoivua kasvavan tievan taa. Moottorin ääni kuului vielä jonkun aikaa.

Ainuttakaan haukea en siltä reissulta saanut, mutta heti Aaslahenterin lähdön jälkeen tajusin jotain mitä en ollut ensin huomannutkaan.

(Jatkan toisella kertaa)