Evoluutiokehityksen myötä maailmamme on täynnä eliöitä, jotka kommunikoivat toistensa kanssa. Viestinnän osaamisen rajaa on mahdotonta vetää mihinkään kehitysasteeseen, ja eräs järkevä tarkastelukulma eri kommunikointitapoihin onkin siitä syystä se, miten eliöyksilöiden sisäiset viestijärjestelmät eroavat ulospäin suunnatusta viestinnästä. Yksilöiden välisen viestinnän lisäksi on paljon sellaista kommunikaatiota, mikä tapahtuu lajien välillä eikä ihmisen lyhyessä historiassakaan ole pitkä aika siitä, kun ymmärsimme vielä hyvin sitä samaa kieltä, jota aivomme edelleen käyttävät ja jota käyttävät myös muutkin selkärankaiset eläimet kallonsisäisenä viestintänä. Häivähdys tästä näkyy koti- ja lemmikkieläinten sekä niiden isäntien ja emäntien välillä vieläkin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kuitenkin kyseisen viestinnän ylätaso, se jossa erilaiset arvoasetelmat ja tärkeysasteet sijaitsevat, näyttää hämärtyneen hamaan historiaan.

 

 Tämä siksi, että vain homo sapiens lienee laji, joka kykenee asiaa pohtimaan, mutta on myös ainoa, joka mieltää sisäisen viestintänsä kommunikointiaan vastaavaksi ja siten ns "mentaalikielensä" yhtälailla käsitteelliseksi kuin foneemikoodisen kommunikointikielensä. Käsitys on merkittävä perustekijä useissa erilaisissa ongelmissa, joista eräs on asenteellinen ymmärtämättömyys evoluution merkityksestä ja lajien hierarkisesta arvotuksesta; siitä syystä, että ihminen "ymmärtää" vain oman lajinsa viestintää hän on jo tehnyt korjaamattoman virheen itselleen ja luonnolle, jonka makroskooppisen mutta varsinkin mikroskooppisen biodiversiteetin se on jo tuhonnut ja aiheuttanut epätasapainotilan, mitä ei enää kykene korjaamaan millään. Eikä kyse ole niinkään siitä, että ihmiskunta olisi vain saasteillaan aiheuttanut uhan luonnolle ja maapallolle, suurin vaara on syntynyt niistä lukemattomista hyvistä ja edistyksellisinä sekä "maailmaa parantavina" pidetyistä keksinnöistä, tekniikoista ja järjestelmistä, esimerkiksi lääketeollisuudesta, kehitysavusta jne.

 

Kommunikointikielellisten käsitteiden ja niiden perusteella rakennetut "totuudet" ja maailmanjärjestykset  mutta myös määrätyt moraaliset ja eettiset ongelmat perustuvat tälle kielelliselle rajoittuneisuudelle, ja juuri sen avulla geneettisen evoluution rinnalle on syntynyt kulttuurinen, meemien evolutiivinen valta, joka toimii vain ihmisen mittakaavassa. Mutta vaikuttaa jo kaikkeen. Ja on vallannut tilansa luonnolliselta evoluutiokehitykseltä, joka on siksi vaikeuksissa.

 

Sokeudesta viestinnän kielten erilaisuuden suhteen on seurauksena muun muassa se, että ihmisen mieli, minuus ja tietoisuus koetaan substansseina, vaikka ne kaikki ovat pelkkiä abstraktioita. Ihmisen kommunikointiin kehittämänsä kielten käsitteet, merkitykset ja tarkoitteet ovat silti vain mentaalisen kielen sekundäärisiä osia, jotka assosioituvat neuroverkostoissa aivan samalla tavoin kuin mikä muu fenomenologinen muistikuvio - eikä siten kuin kommunikointikielellä "ajatteleva" ihminen luulee, loogisin ja rationaalisin systeemein. Sillä sellainen rakenne voi olla vain foneemikoodisen kielen ominaisuutta. Mentaalikielen rakenteelle on tyypillistä subjektiivisuus ja elastisuus, mikä johtuu siitä, että kieli on rakentunut ja muuttuu yksilöhistoriaa seuraten eikä sen verkostorakenteelle ole vakiomallia taikka

täsmälleen vastaavaa samankaltaisuutta jonkun toisen yksilön neuroverkostona.

 

Aivojen toimintasysteemi sisältää varmasti sellaista uutta fysiikkaa, jota muun muassa

neurosolujen mikrotuubien kvantti-ilmiöinä on kuvailtu ja mikä tekee mentaalikielen rakenteista sekä sähkökemiasta yhä monimutkaisempaa. Silti asettaisin itse kuitenkin ihmisen sielun, minuuden, tietoisuuden tai mielenkin etsimisen ratkaisemattomien kvanttifysikaalisten teorioiden avulla omaan arvoonsa. Ja haen todennäköisyyksiä vain niillä käsitteillä ja teorioilla, jotka ymmärrän ja miellän varmoiksi.

 

Niinpä mielestäni tietoisuuden käsite vastassaan tiedostamaton eli alitajuinen, on pelkkä abstraktio, joka syntyy vain kommunikointikielellisen ajattelun, ihmisen keskustelun itsensä kanssa, seurauksena. Aivojen toiminta on kaikelta muulta osin täysin "tietoista", ei-alitajuista. Siis se, että foneemikoodinen "ajattelu" ei yllä aivojen varsinaisen toiminnan käsitteettömiin osiin, ei tee mentaalikielestä alitajuista. Mutta kommunikointikieli hämärtää mentaalikielellistä ymmärtämistä niin, että saa sen näyttämään alitajuiselta. Tietoisuus syntyy siis vain käsitteellisen kielen käytöstä ja ihmiselläkin on vielä kykyjä ymmärtää mentaalia "ajatteluaan", jota tavataan pintapuolisena nimittää myös vaistotoiminnaksi tai kuten osaa siitä, emotionaaliseksi "ajatteluksi". Käsite "tietoisuus" osoittaakin ihmisen aliarvioivan oman kehonsa toiminnan "kieltä" niin, että pitää sitä alitajuisena ja käyttää toisarvoisesta ulospäin suunnatun kielellisen ajattelun tasoa "tajuamisena" sekä "tietoisuutena".

 

Samalla voidaan hyvin nähdä se miten yksilön omakuva, se jonka käsitteet ja rakennusaineet ovat kommunikointikielessä, on harhakuva - ja todellinen yksilö on se mentaalikielinen toimija, joka ei enää ymmärrä edes itseään. Niinpä yksilö alkaa puhua "eläimestään sisällään" kun tuntee ettei olekaan oma rationaalinen ja looginen itsensä silloin kun ei jostain syystä kykene tukahduttamaan mentaalia todellista minuuttaan.

Kommunikointikielisen ajattelun synnyttämä ihmisyysharha tarvitsee laumaa ympärilleen ja kulttuuriseen kehitykseen eräänä vaiheena onkin aina kuulunut urbanisoituminen - joka kiihdyttää meemien evoluutiota ja lopulta näivettää loputkin siitä eliölajien yhteisen kielen ymmärtämisestä, millä evoluutiokehitys loi ihmisenkin.

 

Minuus eli minätietoisuus on sekin abstraktio, jonka perusta on mentaalisessa toiminnassa; kun eläin joutuu valitsemaan toimintatavan, se rakentaa toimintaympäristöön itsestään "kuvan", ottaa joko hyökkääjän, pelottelijan tai pakenijan roolin. Ihmisellä minuus vastaa tätä toimijaroolia ja sisältää tietysti lukemattomia määriä erilaisia reaktiomalleja ja minuusmalleja - ja syntyy edelleen jokaiseen tilanteeseen uutena, vaikka käyttäisikin vanhaa garderobia. Se, että minuudella on käsitteellinenkin vaikutelma, ei poista sen todellista mentaalikielen abstraktio-olemusta.

 

Minuuden mentaalinen muoto on myös se "aukko", jota kautta psykoanalyytikko sukeltaa yksilön historiaan ja johon autistinen juuttuu kiinni mutta sen kautta tapahtuu myös meditaatio

 

Mielellä on näistä kolmesta eniten aineellisuutta, vaikka mielikin on pelkkä kuvitelma fenomenologisesta teatterista. Substanssimaisuus perustuukin siihen, että jokaisella kokemuksella on myös oma kemiallinen vaikutuksensa, mikä ihan konkreetisti voi tuntua. Niinpä mieli on enemmänkin "mielentila" tai attribuutti kokemukselliselle tilalle kuin itsenäinen oleva.