<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tämä juttu on parin vuoden takaa.

Maaliskuun viimeisenä päivänä loppui riekonmetsästys. Yleensä ansat on liisitty eli purettu pois jo puolivälissä kuuta, mutta tänä vuonna oli riekkoja niin paljon ja hintakin hyvä, että pyyntiä kannatti jatkaa viimeiseen asti. Näissä merkeissä hiihtelin tunturissa. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että piti paitakin riisua ettei olisi kastunut. Istuin sitten pilkillä yläruumis paljaana Leipijärvellä, kun avannolle pyyhkäisi pari turistia. Olivat kovia turisemaan ( siitäköhän turisti-nimi tulee), ja kun toinen kehui valmistuneensa vasta diplomi-insinjööriksi ja tyttöystävä selitti vielä lukevansa eksegetiikkaa yliopistossa - vääntyi puhe välittömästi punaiseen lumeen, jota järven jäällä näkyi laikkuina. Oliko ehkä maailmanlopun enne vai sittenkin sama ilmiö kuin Jupiterin punainen läikkä, jota jotkut pitivät adeniinista aiheutuvana...

 

Arvelivat, että saastetta onpi se; kun avotunturissa ei paljoa lumen alta näkynyt edes vaivaista koivua, ajattelivat he, että jotain kaukolaskeumaa venäläisten tehtaista tuhannen kilometrin päästä taikka jopa tulivuorenpurkauksista voisi olla. Satanut tänne kierrettyään muutaman kerran maapallon ympäri. Vakuutteli miesturisti tietävänsä, että väri varmasti oli raudan pigmenttejä. Oikeassa hän tietysti oli mutta piruuttani kävin raapimassa hangelta kaikkein punaisinta lunta ja söin muka maistellen samalla.

 

Sitten sanoin sille kemian insinöörille ihan vakavalla naamalla, että " tämäpä maistuu ihan klamydialle". Ja nämä kohteliaasti haistelemaan ja tutkivat tarkasti, mutta eivät pistäneet suuhunsa. ( Punaväri lumessahan oli tosiaan  viherlevän nimeltä chlamydomonas aikaansaamaa. Väri oli sen hematokromista johtuvaa ja melko tavallista, sillä levää kasvaa lumella ihan normaalisti ja joskus tuisku kerää sitä selvästi näkyviksi laikuiksi.) Aurinko paistoi eikä minulla ollut tarvetta asiaa heille selvittää, joten kysäisin nuorilta oppineilta, jotka vilkuilivat jo toisiinsa ja taisivatpa iskeä salaa silmääkin hymyillen vienosti

 

että paljonkohan tuota säteilyä on ilmassa? Ystävällinen insinööri alkoi kerrata oppimaansa ja muisteli lukeneensa miten auringossa reilut 600 miljoonaa tonnia vetyä muuttuu joka sekuntti heliumiksi ja miten siitä 0,6% vapautuu energiana ja että aurinkotuulessa tätä avaruuden osaa pyyhkivät 300-400 km/s nopeudella etenevät elektronit ja protonit, joita lienee keskimäärin 8 hiukkasta kuutiosenttimetrissä. Auringon valossa näkyvän säteilyn osuus on vain ...

Mutta minä suunnittelin jo puheenaiheen vaihtamista enempi eksegetiikan puolelle;

 

joten kysäisin, että tunsivatko turistit mahdollisesti Stanley L. Milleriä. Eivät heti muistaneet ja taisipa tyttöystävä hienoisesti erehtyä Henryynkin ensin enkä ole varma oliko tytöllä kevättä rinnassa yhtä paljon kuin Henryllä kauriin kääntöpiirissä jossa kertoi ihan vittua olevan ilmassa - mutta sitten kun kerroin tyypin olleen juuri sen amerikkalaisen, joka 1953 teki ensimmäisen aminohapposynteesin laboratoriossa - muisti ystävällinen insinööri asian, vaikka ei siitä mitään heti virkannutkaan. Tämän toisen Millerin koehan oli semmoinen, että hänellä oli suuressa lasipullossa metaanin, ammoniumin, vedyn ja vesihöyryn seos, jonka hän lämmitti 70-80 asteiseksi. Pulloon oli viritetty systeemi, jolla Miller saattoi ohjata siihen suurjännitteisiä sähköiskuja, ikäänkuin salamoita. Kokeessa hän saikin syntymään spontaanisti erilaisia orgaanisia yhdisteitä, mm ureaa ja aminohappoja. Vastaavissa myöhemmissä kokeissa on kyetty aikaansaamaan puriinia ja pyrimidiiniä, adeniinia sekä orgaanisia fosfaatteja.

Ääneen en toki alkanut asiaa kertaamaan siinä, mutta kuuntelin kyllä insinöörin itsensä selostamaa saippuan valmistusta, jonka olivat tehneet yliopiston laboratoriossa joskus.

 

Kairasin turisteille reikiä sopivalle etäisyydelle ja kaivoin repustani aina mukana kulkevia ylimääräisiä onkia - etteivät olisi heti lähteneet karkuun. Mietin veivatessani vanhaa lusikkakairaani sitä miten Millerin jälkeen vastaavia kokeita oli tehnyt saksalainen G. Schramm 60-luvulla ja joka kondensoi nukleotideja useamman kymmenentuhannen molekyylin muodostamiksi polynukleotideiksi, mikä vastasi DNA- ja RNA-molekyylien syntymistä synteesissä sokeri + emäs =nukleosidi, nukleosidi + fosforihappo = nukleotidi ja nukleotidi + nukleotideja = polynukleotidi. Kun Schramm vielä sai selville useissa kokeissa, että kun missä tahansa satunnaisessa liuoksessa on nukleiinihappomolekyylejä ja peptidejä, muodostuu aina kompleksi niin, että nukleiinihapon fosfaattiryhmät sitoutuvat peptidin aminoryhmiin. Ja näin peptidiketjut kondensoituvat pitemmiksi peptideiksi, mikä lopulta väistämättä johtaa proteiinisynteesiin. Tämän kokeilun tuloksena voitiinkin päätellä, että proteiinien synteesikyky kehittyi evoluution aikana ennen informaation siirtokykyä.

 

En silti ääneen mitään puhunut ja pistin tytölle uuden madon otettuani tunturiraudun koukusta, jota innoissaan siimat sotkenut turistineito roikotti nenäni edessä.

Muistelin miten amerikkalainen tutkija Sidney Fox oli lämmittämällä aminohapposeosta aikaansaanut protenoideja ja sai samalla syntymään pieniä pallomaisia rakenteita, joille antoi nimeksi mikrosfeeri. Parhaiten mikrosfeerejä syntyi 18 yleisen aminohapon muodostamista protenoideista ja niillä oli kaksinkertainen ketto, ne reagoivat happamuuden muutoksiin, kasasivat itseensä aktiivisti ympäristöstään molekyylejä, kasvoivat tiettyyn kokoon saakka, jolloin kuroivat itsestään tytärmikrosfeerejä tai puolittuivat kahtia jne. Foxin huomio oli vielä se, että jos ympäröivässä liuoksessa oli sinkkihydroksidia, kerääntyi mikrosfeereihin ATP:tä hydrolysoivaa entsyymitoiminnan kaltaista aktiivisuutta. Solun syntyminen ja sen energia-aineenvaihdunnan synty oli siis kokeellisesti pystytty jo 60-luvulla toteamaan kemiallisesta evoluutiosta luontaisesti syntyväksi. Samoin oli orgaanisen solun rajautuminen, solukalvojen syntyminen. "Eläviä" soluja syntyi siis kunhan olosuhteet olivat sopivia.

 

Tässä kehitysvaiheessa lienee ollutkin tärkeää se, että "eloon" jäivät lopulta solut, joille sattumalta kehittyi toimiva synteesi- ja koodauskyky, sillä sitten kun ympäristö väistämättä orgaanisten yhdisteiden, eli "ravinteiden" käydessä vähiin aiheutti valtaosan häviämisen, jäivät eloon vain ne joilla oli entsyymitoimintaa edistävä koodauskyky, mikä voidaan nähdä valtavana sopeutumiskyvyllisenä harppauksenakin.

Ilmeisesti alkuaikoina kemiallinen monimuotoisuus on ollut aivan valtavaa - mutta rakenteellinen vaihtelu perin vähäistä ja niinpä alkeistumallisten eliöiden valtakausi kestikin ehkä kolme miljardia vuotta. Eikä "elämä" monimutkaistunut yksilökehityksen kautta, vaan yhteistyön; näennäisesti itsenäisten eliöiden "keksiessä" yhä uusia yhteisiä organisoitumisia ja toimintamalleja, joiden lähtökohta oli sopeutuminen ja selviytyminen. Tässä mielessä valtavin muutos tapahtui silloin kun bakteerin kaltainen eliö tunkeutui alkeistumalliseen eliöön ja muuttui sen symbioottiseksi mitokondrioksi

 

silloin syntyi nimittäin eläinsolu. Aerobinen bakteeri symbionttinaan solu sai ratkaisevan kyvyn ottaa energiaa hapettamalla hiiliyhdisteitä ja monisoluisten eliöiden huippunopea kehitys alkoi. Nykyinen kasvisolu syntyi vasta tämän jälkeen kun sinilevä tunkeutui tällä tavalla syntyneeseen eläinsoluun ja sinilevästä tuli solun viherhiukkanen. Samalla toisenvaraisesta solusta tuli omavarainen.

Jäällä kahvin keittäminen avonuotiolla vaatii hiukan suunnittelua ettei nuotio painu sulattamaansa veteen ennenkuin makkaratkin on paistettu. Siinä sitten hörppiessämme kahvia ystävällinen insinööri kysyi vihdoin mitä olinkaan tarkoittanut kysyttyäni tuntevatko he ei-Henry vaan Stanley Millerin.

 

Joten vastasin: " Tuli vain mieleeni tuosta punaisesta viherlevästä jäällä se, että kyseisen Millerin tekemän kokeellisen havainnonhan esitti teorian muodossa Patrick Forterre, joka jokunen vuosi sitten väitti niinkin, että määrätyt bakteerit symmetrisin ympyränmuotoisine kromosomeineen ovat eräässä mielessä kehittyneempiä kuin ihmiset, jotka edelleen ovat pelkkiä levien ja alkueläinten perimää kantavia symbiontteja."

 

Ihmettelin kun kumpikaan turisteista ei sanonut siihen mitään. Kiittelivät vaan kahvista ja kaloista lähtiessään. Kiersivät vielä mennessään kaikki punertavat laikutkin.