Aloitan tässä hiukan pitemmän tarinan, johon lisään jatkoja kunhan ehdin:

 

1.jakso

Vuonna - 83 elokuussa ajelin Luoteis-Ranskassa Caenista Rouen´iin pitkin pikkuteitä kun eräällä sillalla Lisieux´n lähistöllä autoni jostain kumman syystä syöksähti kaiteen läpi Touques-jokeen. En ole edelleenkään varma räjähtikö rengas vai menikö ohjaustanko poikki vai mikä oli se varsinainen syy mutta sinne jokeen silloin yhtäkkiä huomasin joutuneeni. Liejuista, läpinäkymätöntä vettä oli muutama metri ja Morris Marina upposi paksuun pohjamutaan katolleen niin pahasti, että oli aivan hilkulla etten hukkunut ennenkuin sain ikkunan ja sitten oven auki ja keploteltua itseni rannalle. Lonkkani oli murtunut ja joku paha venähtymä vielä niskassakin, joten perin tutuksi tuli Lisieux´n  kunnanlääkäri, jonka oikeaa kokonimeä en nyt tässä halua kertoa. Sanon vain, että hänen etunimensä oli Henri. Meistä tuli ihan oikeat ystävät niiden viikkojen aikana kun vedossa makasin tuon pikkukaupungin ikivanhan lasareetin nitisevässä rautasängyssä. Nykyisin tämä eläköitynyt herrasmies asustelee Bayonnessa Biskajan rannalla eräässä hoitokodissa, jossa saa kohtuullista huoltoa myös dementiaan. Kävin kesällä 2002 häntä tapaamassa ja muistelimme tuota aikaa parikymmentä vuotta sitten tyydyttävällä menestyksellä ja taisimmepa tyhjentää siinä ohessa useammankin lasillisen aivan upeata mustaa kuusivuotiasta cahorsia. Nostimme maljoja varsinkin Henrin vaimovainajan valokuvan ääressä. Tunsin hyvin syvää tyytyväisyyttä siitä, että ensimmäisellä kerralla kun Lisieuxissa tapasimme, hän oli täysin hukassa sekä oman, että vaimonsa sielun vuoksi. Nimittäin silloin hän oli hoitosuhteestamme huolimatta pahemmin sairas kuin minä ja siksi jouduinkin "tohtoroimaan" häntä siinä kuin hänkin fyysistä ruumistani.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Henrin perheellä oli Karibialla, tarkemmin sanoen Guadeloupen departementissa Les Saintes´lla pieni maapala muistona suvun sokeriplantaashista. Hän kertoi silloin Lisieux´ssa maatessani, miten he vaimonsa ja tyttärensä kanssa olivat viettäneet siellä useita kevättalvia, jolloin kotona Normandiassa oli pelkkää kylmää ja märkää, ja miten oli lähes neljä vuotta pitänyt yksityistä praktiikkaa Pointe-à-Pitre´ssa käyttäen perintörahansa paikallisen väestön hoitamiseen. Sanoi olleensa idealisti ja hölmö, mutta tunteneensa suurta tyydytystä saadessaan toimia niin

 - mutta pullautti itkun päälle. Ja minä luulin pöljyyttäni, että Henri liikuttui kaihosta sinne "kesämökilleen".

 

Hänen syynsä olivat kuitenkin aivan toiset ja palaan niihin hiukan myöhemmin, sillä haluan kertoa tapahtumat oikeassa järjestyksessä.

En silloin vielä ymmärtänyt sitäkään, miksi tämä muuten hyvin asiallisesti ja tehokkaasti luitani väännellyt ja kipsiensä kanssa minua käännellyt sanitääri vilkaisi aina välistä silmiini ikäänkuin pääsisi niiden kautta näkemään, mitä pääni sisällä piili. Eivätkä vilkaisut tai niiden kanssa esitetyt virnistyksen tapaiset tuntuneet lainkaan lääketieteellisesti asiallisilta, vaan kuten hiukan myöhemmin häneltä kuulin - Henri piti minua aivan vakavissaan suomalaisena noitana. Se, että olin selvinnyt veden alla älyttömän pitkän ajan muka hengittämättä, oli yksi syy. Toinen oli pelkkä suomalaisuus ja kolmas oli hänelle kerrottu ennustus, jonka mukaan hän tulisi kohtaamaan tällaisen henkilön ja tunnistaa, koska hän on " l´homme aux yeux comme la glacière ". Loput syistä jäivät kertomatta mutta hän taisi loppujen lopuksi olla vain normaalia taikauskoisempi tyyppi, vaikka lääkäri olikin. Luulen, että poikasena nahkaani raavitut karhun kynsien jättämät arvet vielä pahasti lisäsivät mystistä vaikutelmaa Henri-paran mielikuvituksessa. Ja varoinkin kertomasta vielä siinä vaiheessa mitään sellaista itsestäni, joka olisi vahvistanut hänen käsitystään - vaikka minä olenkin noita.

 

2.jakso

 

Kaikesta huolimatta siinä hänen potilaanaan kuitenkin makasin, ja olemiseni ja elämiseni sukelluksen jälkeen asettuikin sitten täysin siihen sängyn ympärille - varsinkin kun roueniläiset ystäväni saapuivat paikalle, selittivät ja hoitivat kaiken niin vakuutusyhtiön kuin poliisinkin kanssa. Heihin olin tutustunut, ironista kyllä, auttaessani heidän perhettään näiden kolaroitua Lapissa 70-luvun alussa oman autonsa lähes vastaavalla tavalla tuusan nuuskaksi maantiellä kämppäni kohdalla. Mutta se on aivan eri juttu.

 

Henri siis kertoi guadeloupelaisesta perintöpaikastaan ja vähitellen minulle selvisi, että hän uskoi siitä olleen itselleen ja perheelleen pelkkää kiroa ja onnettomuutta. Hän kertoi perineensä paikan sedältään jonka olemassaolosta ei Henrin kotona Lorientín lähellä Bretagnen eteläisellä rannikolla oltu juurikaan puhuttu. Ja siksi perintö tuli heille täydellisenä yllätyksenä juuri kun hän oli saanut kunnanlääkärinpaikan Lisieux´ssä vuonna -69. Mutta hän vakuutteli monta kertaa, että "jos olisin edes aavistanut mitä saimme kokea, emme ikipäivinä olisi edes vilkaisseet Karibialle päin" - Hänen katkeruudelleen oli syynsä: Henrin ainoa tytär oli alkanut haitilaisen voodoo-kultin harjoittajaksi ja vaimonsa miesparka väitti Legba-jumalan vieneen. Ymmärsin hänen hätänsä suuruuden vasta kun minulle selvisi, että miehen tytär tosiaankin asui Pariisissa Rue Muffetardilla, ja oli naimisissa voodoopapin, "houganin" kanssa.

Ja hänen vaimonsa oli kuollut muutama vuosi takaperin virallisesti itsemurhan kautta, mutta sitä Henri ei hyväksynyt lainkaan todeksi, vaan väitti itse nähneensä miten kuoleman porttia vartioiva Legba oli ensin koirana tullut heidän kotiinsa ja päästänyt Mama Brigitten valtaamaan hänen kauniin ja ennen niin tasapainoisen vaimonsa hengen. Tämä kuulemma vielä varmistui sitten kun surun uuvuttama leski turvautui vävynsä kykyihin ja osallistui menoihin, joissa paroni Samediksi muuttunut vävy välitti kuolleen terveiset ja avunpyynnöt. Juuri tämä kuollut vaimo oli paroni Samedin kautta ennustanut, että vain suomalainen noita voi voittaa Gheden vallan, mikä oli tehnyt vaimosta zombien eikä päästä häntä oikeaan kristittyyn hautaan. Henrin silloiset puheet olivat melkoisen sekavia ja epäilin jopa hänen lääkärinkykyjäänkin.

 

Perin uskomattomalta kuulosti siis tämä normandialaislääkärin tarina.

Vielä tuolloin minä en ollut erikoisesti tutustunut maailmalla leviäviin kultteihin tai edes vallitseviin uskomusjärjestelmiin ja varsinkin voodoo tuntui hyvin kaukaiselta, ja luulin, että tuo Haitille keskittyvä kultti oli pelkkää vanhojen afrikkalaisten uskomusten sekoittumaa jesuiittojen keskiamerikkalaiseen kristinuskoon. (Enkä olisi voinut olla pahemmin väärässä). Silti Henrin kertomus oli niin järkyttävän vaikuttava, että päätin siltä seisomalta - siis makaamalta - heti jalkeille päästyäni ottaa paremmin selvää asioista.

 

Se, mitä Henri odotti minun pystyvän tekemään on edelleen hämärän peitossa. Enkä itsekään edes haaveillut kykeneväni sellaisiin esityksiin, mitä hän kertoi kokeneensa voodoo-menoissa. Ajattelin silloin lähinnä keskustelemalla yrittäväni parhaiten lohduttaa uskonnollisten ristiriitojen ja epäonnen repimää miesparkaa. Enkä edes aavistanut mihin silti jouduin.

Ja omat tunteeni lienevät muistuttaneen enemmän kylähullun houreita kuin normaalin täysipäisen turistin, vaikka turistiksi en koskaan itseäni ole kuvitellutkaan missään. Maailma oli kotini vaikka Lapissa jo silloin pidinkin tukikohtaa, olinhan siellä sentään syntynyt ja jossa kävin kääntymässä aina kun ehdin.

 

Minullahan oli aikaa ja jonkun verran rahaakin. Olin näet erinäisten sattumusten seurauksena saanut rahoituslähteen itselleni jo hyvin nuorena ja pystyin paitsi opiskelemaan eri puolilla, silloin jo toimimaan vapaana tutkijana aivan oman mieleni ja mielihalujeni mukaisesti. Kun intohimoni ja opiskeluni kohteena oli ollut yleinen historia, kansatieteet ja kuvataiteet, olin ehtinyt 80-luvun alkuun mennessä jo pyörähtää melkoisen monessa paikassa ja eri mantereilla. Karibian alueen saarilla en silti ollut käynyt koskaan (Kuubaa ja Grand Cayman´ia lukuunottamatta). Niinpä nyt Henrin kertomuksen herättämänä alkoikin mielessäni häilyä guadeloupelainen elämä, ihmiset ja saarten historia, johon opiskeluaikoina olin törmännyt vain merirosvoista puhuttaessa - englantilaisethan menettivät 1790-luvulla muistaakseni lähes tuhat laivaa Guadeloupen valloittaneen Victor Hugues´n johtamien kaappareiden hyökkäyksissä. Ja nuorempana olin hyvinkin tarkkaan tutkinut merirosvouksen vaikutuksia niin Itämerellä kuin Välimerelläkin aina vandaaleista alkaen. Erityisesti sen jälkeen minua on kiinnostanut siirtomaapolitiikka seurauksineen ja kaikkine sivujuonteineen.

 

Niinpä sitten syksyn 1983 asustelin eräässä pariisilaisessa pikkuhotellissa Monceaun puiston lähellä ja toivuin kolaristani sen suuremmitta vastuksitta. Ahkerasti pyörin mm latinalaiskorttelissa, jossa väliamerikkalaisilla näkyi sekä liha- että trippikauppa olleen siihen aikaan hyvin hallussaan. Eivätkä kampuksilla tai yliopistojen luentosaleissa ja kirjastoissa liikkuminen minulle mitään uutta ollut, Pariisissakaan. Jotenkin Henrin "antama tehtävä" kiehtoi suunnattomasti, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen taisin olla perin lapsellisin motivaatioin liikkeellä.

Muffetardillakin kävelin ja leikin "salapoliisia" varjostaen Henrin tyttären perheenjäseniä ja vieraita. Lisieux´ssä kävin useita kertoja ja "raportoin" ystävälleni samalla kun yritin taivutella häntä lähtemään oppaaksi Guadeloupelle. Pariisissa kyselin ja utelin minkä uskalsin Ranskan merentakaisista departementeista emämaahan muuttaneiden oloista, organisaatioista ja sosiaalisesta tilanteesta yms, ja yllätyin kuinka valtavan ongelmaryppään eteen jouduin - olin kuvitellut, että galleilla olisi suurin huoli ollut vanhoista afrikkalaisista siirtomaistaan - aasialaiset maathan oli työnnetty amerikkalaisille ja englantilaisille. Mutta varsinkin se yllätti täysin, että väliamerikasta Pariisiin tuotu synkreettinen voodoo- uskonto oli tiukasti sidoksissa Britannian ja Irlannin uudelleen viritettyihin kelttikultteihin, joiden varjossa tapahtui kaikenlaista hämärää.

Yhteydet mannermaan ja saarten välillä oli organisoitu hyvin.  Ja alkoi tuntua jo hiukan vaaralliseltakin sotkeutua niihin ummikkona.

 

Tammikuun kymmenentenä -84 me lensimme Henrin kanssa Guadeloupelle departementin suurimpaan kaupunkiin Pointe-à-Pitreen, jossa eräs paikallisen yliopiston opettaja oli meitä vastassa Raizetin lentokentällä. Kävimme myös Basse-Terressä, jossa alueen hallinto sijaitsee. Olin pyytänyt nimenomaan saada käydä tutustumassa asutuksen historiaan ja talouteen, varsinkin siihen, mihin kehitysvaroja suunnattiin. Olin onnistunut saamaan siihen virallisen tutkimusstatuksen lupineen. Kaikki hoitui sulavan huolettomasti.

Sieltä Les Saintes´n saarille oli muutaman tunnin merimatka ja vaikka en ollutkaan odottanut näkeväni mitään tavanomaista, oli Henrin perimä paikka yllättävä; kuin mikä tahansa bretagnelainen maalaistalo keskellä ananaksia kasvavia kukkuloita taustallaan tumma mahonkimetsän peittämä vuoristo. Vuorten yllä oli valtava sadepilvien seinämä ja alhaalla kuivaa kuin saharassa. Ja kuiva kausi oli kuulemma vasta alkamassa.

 

Kävellessämme laiturilta kohti tuota tavalliselta bretagnelaiselta maalaistalolta näyttävää karibialaista kotia näin siitä noin viidenkymmenen metrin päässä vasemmalla olevan bungalovin patiolla pariskunnan, joka alkoi naurattaa jo pelkän ulkomuotonsa vuoksi; punatukkainen järkälemäisen isokokoinen nainen ja hänen vierellään pieni tumma lihavahko mies. Henri kertoi heidän olevan tilaansa hoitava pariskunta.

 

Yhtäkkiä tämä tumma mies lähti juoksemaan meitä kohti kädet levällään, ja huusi selvällä suomen kielellä " Pystykorva ! Perrrkeleee!" Ja silloin minä tunsin hänet, Paco Ortiz, mies, jonka piti asua onnellisena Argentiinassa. Paco oli gomeralainen kaveri, jolta olin ostanut mökin Kanarialta viitisen vuotta aikaisemmin ja olimme silloin ryypänneet kymmeniä kertoja yhdessä san Sebastianin ja Cristianosin kapakoissa...

 

3.jakso

 

Olin 70-luvun lopulla pitkiä aikoja Teneriffalla. Kiertelin Teiden puistoalueet jalkaisin ja koko saaren autolla tutustuen paikallisiin ihmisiin, kaupunkeihin ja pikkukyliin. Turistipaikkoja olen aina välttänyt, mutta varsinkin Christianos, joka silloin vielä oli ilman älytöntä kylkiäistään Americasia, viehätti. Sitten löysin viereisestä saaresta kokonaan uuden tutkimattoman maailman, jonka kymmenistä itse löytämistäni arkeologisista kohteista ei oltu tutkittuja kuin pari kolme, innostuin Gomerasta oikein tosissani. Ylhäällä laakeripuumetsiköissä oli yllätys toisensa perään ja olinkin jo useita vuosia kierrellyt siellä, kunnes sitten löysin vuonna 1978 Paco Ortiz´in pienen myytävänä olleen banaaniviljelmän ikivanhoine pengerryksineen ja luolineen, joissa Pacolla oli ollut hajuista ja jäänteistä päätellen lampaita, vaikka joskus muinoin suojat olivat varmasti olleet ihmisasumuksinakin. Keksin paikan aivan sattumalta eräästä laaksosta, johon ei ollut autolla kuljettavaa tietä mutta veneellä pääsi puolen kilometrin päähän hyvin. Paco oli jo muutaman vuoden ollut muuttamassa jonkun sukulaisensa houkuttelemana Argentiinaan, minne saaren väestä kolmannes oli jo lamaa paennut, mutta ei ollut saanut noin neljäntoista hehtaarin suuruista maatilaansa myytyä. Minun onnekseni.

 

Tilan parhaita puolia oli hyvä vesi, jota tuli vähän mutta riittävästi suoraan maanalaisesta purosta, jonka alkulähteeksi Paco vakuutti ylhäällä vuorilla olevaa ehtymätöntä vesivarastoa, johon siellä sijaitseva tiuha metsikkö, oikeastaan sademetsä, tuotti maakerrosten läpi suodattuvaa vettä. Silloin asia oli turhankin tärkeä ja nykyisinhän vesiongelman voisi hoitaa toisinkin mutta lähes kaksikymmentä vuotta vesi on riittänyt - kasvimaalle asti. Parasta kaikessa oli se, että maapala rajoittui luonnonpuistoon yläpuoleltaan, jolloin sekä rakentamisen rauha että olemisen puhtaus olisivat taattuja myös tulevaisuudessa.

 

Muutaman vuoden Paco, joka oli paljon vanhemman näköinen kuin mitä papereista sittemmin näin, 34-vuotias naimaton mies, vielä valmisteli lähtöään sen jälkeenkin kun olin maksanut kiinteistön hinnan ja tehnyt hiukan remonttiakin sekä hankkinut vähän mukavuuksia. Mutta ei minua suinkaan haitannut, että osallistumatta sen kummemmin enää talon töihin hän auliisti esitteli omia julkisia ja salaisia yksityisiä juttujaan laaksossa tai edes se, että hän edelleen kuului kalustoon, jota en voinut heittää pihalle silloinkaan kun olisin halunnut olla yksin. Olipahan mökinvahtina kun itse matkustelin muualla.

 

Sitten vuoden 1980 ensimmäisenä päivänä, aamuvarhaisella taisimme olla vieläkin melkoisessa kekkulissa kun ajoimme pienellä moottorillani rantaan San Sebastianin uudenvuodenjuhlista. Paco vei minut väen väkisin erääseen mökin lähellä sijaitsevaan luolaan, jota piti omien tavaroidensa varastona ja alkoi kaivella suurta vanerilaatikkoa. Hän veti esiin ja ojensi minulle yksi toisensa perään paksuun mustaan villakankaaseen käärittyjä esineitä. Seisoin siinä hölmistyneenä syli täynnä kun Paco pisti arkun kannen kiinni ja työnsi minut edellään ulos varastosta. Kompuroimme mökkiin, jossa aukaisin yhden kääryleistä kaverini tuijottaessa naamaani kuin odottaen, että silmäni tipahtaisivat pöydälle.

 

 

Avasin kääröjä mökissä kädet täristen ja ladoin pöydälle kaikki kuusi tummaa luulevyä, joiden pinta oli koukeroista kaiverrusta täynnä ja reunoissa riveihin porattuja reikiä, joista osassa oli nahkahihnoja kiinni - tajusin saaneeni eteeni jotain todella kummallista. Paco selitti ettei hän tiennyt kuinka kauan nuo levyt olivat sukuperintönä kulkeneet eikä merkkejä ole pidetty "oikeana kirjoituksena" vaan koristeluna, vaikka siihen on silti luultu sisältyvän jotain salaperäistä. Aluksi luulinkin niitä jonkinlaisiksi kirjoitusta sisältäviksi tauluiksi, mutta ystäväni selitti pian, että niiden päällä kuului olla kangas tai nahka molemmin puolin. Hän asetteli niitä siihen pöydälle kun minullekin yhtäkkiä valkeni että

 

kyseessä oli luisista levyistä tehty "haarniska" - ei kokonainen, vaan ikäänkuin paita tai takki, jonka kaulus oli pystyssä ja kyljet auki. Pähkäiltyäni siinä aikani aloin hahmottaa "luupanssarin" idean:

levyt muodostivat kaksi erillistä rintapanssariosaa, jotka oli nahkahihnoin sidottu niin, että etu- ja takaosa olivat kahden puolen päätä levein nahkasuikalein roikkuneet olkapäiltä. Sivuista levyissä ei ollut reikiä mutta alareunoissa oli, joten luultavasti alareunassakin molemmin puolin oli ollut lisälevy taikka sitten vahva nahkasuikale, mistä koko komeuden sai kiinnitettyä vyöhön. Näin laitettuna luupanssari ei olisi varmaankaan haitannut juurikaan liikkeitä. Levyistä saattoi päätellä mikä oli taka- mikä etuosaa, joita kummassakin oli kaksi kappaletta ommeltuna toisiinsa kiinni alekkain ja etuosan yläosa oli tehty kahdesta osasta . Niitä oli pidetty vaatteiden alla taikka todennäköisemmin ommeltuna nahkojen väliin niin, että levyt muodostivat kuin luisen vuoriosan nahkaiseen liiviin. Liiviin, jonka avosaumat olivat olleet sivuilla. Miten sivusaumat oli rakennettu, sitä levyistä ei voinut päätellä mutta melko varmasti niiden avulla tämä asetakki aikoinaan "säädettiin" vartalon mukaiseksi. Takaosan yläreunassa luu muodosti ikäänkuin pystyssä olevan kauluksen, jonka molemmissa yläkulmissa oli pyöreäksi kuluneet nystyt tai piikit, joiden välissä pystyssä niskasuojana kuudes ja pienin levy.

 

Eikä Paco osannut sanoa kuka tai ketkä varustusta olisivat ammoin käyttäneet. Hän tiesi vain, että levyt olivat hyvin monta, ehkä seitsemän tai kahdeksan sukupolven ajan olleet visusti säilytettyjä suvun aarteita. Nyt hän halusi luovuttaa ne minulle syystä, että ei ollut ketään muutakaan tarpeeksi luotettua tai lähisukulaista. Ja tunnustipa ystäväni vielä senkin, että oli hyvin tarkkaan harkinnut asiaa jo pitemmän ajan ja kun tiesi harrastuneisuuteni historiaan olin minä hänestä paras ratkaisu kalleuksien säilyttämiselle. Kun kysyin Pacolta voinko luovuttaa nämä edelleen vaikkapa museoon, hän ei oikein tuntunut tietävän, tai luottavan niihin ja epäröiden vastasi että toivoi kuitenkin minun vain pitävän huolta niistä kuin omasta lapsesta. Parin päivän kuluttua olinkin jo saattelemassa häntä san Sebastianin satamassa ja tuntui tosi kummalta samalla päästä ja erota kaverista, joka välistä oli ollut myymästään mökistä ulos lähtemätön sietämätön rasite ja toisaalta uskomattoman hyväsydäminen ystävä, joka lähtiessään lahjoitti minulle kallisarvoisimman sukuaarteensa.

 

Koko seuraava viikon tutkin levyjä ja varmistuin silloin, että se pienen pieni koukeroinen ornamentti, joka alkoi kunkin kappaleen keskeltä spiraalimaisesti, oli kirjoitusta eikä pelkkää koristekaiverrusta. Samanlaiset merkit toistuivat ja kun tein kopioita ja listaa merkeistä, löysin lopulta vain viisitoista erilaista. Kaikki olivat suorin viivoin tehtyjä eivätkä muistuttaneet mitään tiedossani olevaa kirjoitusta - edes vanhoja riimuja, joten kyseessä täytyi olla joku omaperäinen itse keksitty systeemi. Kun sen tajusin aloin olla niin hillittömän innostuksen vallassa etten kyennyt mihinkään. Minun piti saada heti selvää, mitä joku Pacon esi-isistä luilla halusi kertoa, mitä niin tärkeää oli tapahtunut, että viestiä säilytettiin näin sukupolvien aarteena. Tällainen ainutlaatuinen silta menneen ja nykyisyyden välissä oli huumaava tunne.

 

Minulla oli hyviä suhteita Norjaan ja sainkin melko helposti yhden levyistä Oslon Yliopistoon erään luotetun tutkijan pöydälle. Luultavasti jonnekin muualle vietynä olisinkin  menettänyt aarteeni jo ensimmäisessä tullissa - elettiinhän 80-luvun alkua. Ja määrätyistä syistä, joita tässä on turha alkaa selvittämään, oli Gomeralta jo silloin erinomaiset yhteydet nimenomaan Norjaan.

Ensimmäinen yllätys oli itse luiden alkuperä; olin luullut niitä jonkun merinisäkkään lapa- tai lonkkaluiksi, mutta ne olivatkin hirven sarvea. Kun ilmoitin tutkijalle että hän luultavasti oli erehtynyt tai että palaset olivat eri eläimistä, koska ne, jotka vielä olivat minulla, olivat liian suuria hirven sarviluiksi, ja että löytöpaikkakaan ei tue määritystä, hän sai yllytettyä toimittamaan kaikki Osloon. Siellä varmistui lopulta kesällä -80, että luu oli kuin olikin peräisin Alces alces hirvieläimestä. Toinen yllätys oli ikämäärityksen tulos, joka osoitti hirven eläneen 1330-luvulla. Luuhaarniska olikin vanhempi kuin mitä Paco tiesi kertoa. Niinpä kirjoitus alkoi yhä enemmän kiinnostaa. Olin tuhertanut luiden kanssa jo monta kuukautta jäljentäen ja valokuvaten sekä suurentaen koukeroita, mutta en päässyt eteenpäin. Luiden lähettäminen Osloon ei työtä paljoakaan haitannut, mutta tajusin tarvitsevani apua hommaan. Vaikeutena oli silti kaiken aikaa se, että en missään nimessä halunnut luovuttaa levyjä kenellekään. Paco oli tehnyt minusta perijän ja pidin siitä kiinni. Yksi valttikorteistani oli se, että kukaan muu ei vielä tiennyt luiden löytöpaikkaa eikä niiden historiasta mitään.

 

Jouduin paljastamaan salaisuuteni eräälle norjalaiselle kielitieteissä ansioituneelle teologille, jonka yliopistotuttuni vakuutti pystyvän pitämään suunsa kiinni. Hänestä oli ratkaisevaa apua, vaikka itse eniten varmasti olin tehnyt ja tein edelleen töitä. Minulla ei silti ollut tarvittavaa taitoa asian ratkaisemiseen itse.

 

Lopulta koodin idea selvisi kun huomattiin, ettei ilman levynpalasten yhdessä muodostamaa kuviota täyteen kirjattua pintaa pystynyt lukemaan; kirjoituksen teksti oli kaiverrettu siten, että kappaleen kokonaismuoto määräsi sen osien muodon. Kirjoittaja oli aina ensin määritellyt isomman kuvion, ehkä ohuella ja vain pintaa vähän rikkovalla viivalla, joka oli kulunut näkymättömiin. Ja alkanut sitten kiertää kuviota viivamerkein ulkoa sisäänpäin. Pian paljastui, että viesti saattoi jatkua vastapuolella päinvastaisessa järjestyksessä, mutta vain kun asia päättyi kesken "lauseen". Päättymismerkkinä oli käytetty yksinkertaisen selkeästi pistettä.

 

Koodi oli loogista vaikka perustuikin vain viiteentoista merkkiin sekä pisteeseen, jolle löydettiin vaivalloisesta tutkinnasta huolimatta pelkästään merkitys sanomaketjun päättymisestä. Vokaalimerkkejä oli viisi ja konsonanttimerkityksisiä kymmenen. Näistä a-foneemiksi tunnistettiin erikoinen kuin vanhemmalta foinikialaisperäiseltä kirjaimelta näyttävä riimu. Omalaatuinen oli myös u-merkki, joka erosi k:sta vain pienen alahakasen vuoksi ja niin edelleen. Suhuäännettä eli s-foneemia ei merkinnytkään riimujärjestelmille tuttu salamakuvio, vaan futharkeissa yleisesti ger-merkkinä tunnetun riimun kopio. Samoin löytyi myös beorc-riimu, joka merkitsikin m-foneemikeskeistä merkitystä ja niin edelleen. Juuri nämä luultavimmin aivan sattumanvaraiset yhtäläisyydet olivat pahimmat esteet koodin ratkaisemiselle. Samalla varmistui kyllä sekin, että kirjoitus oli jonkun yksilön keksimää luultavasti vain itseään varten - yleisessä käytössä tuollaista merkkikoodia ei varmasti ollut ollut koskaan. Itse olen varma, että kyseistä taitoa oli siirretty sukupolvelta toiselle eikä kirjoittajana ollut ollut vain yksi henkilö. Alkuoletuksena meillä oli ollut se, että merkit olivat äänne- eivätkä tavu- tai sanamerkkejä, sillä niiden yksinkertainen muoto ei olisi toiminut yleensä piktogrammein esitetyssä tavukirjoituksessa. Se rajoitti hakua niiden kielten lähipiiriin, joissa oli olemassa äännemerkein kirjoitettua tekstiä. Tämä vei meitä harhaan ja teetti paljon turhaa työtä koko vuoden.

 

Olimme hakeneet kieltä kaikkialta Välimeren piiristä ja läntisestä Euroopasta sekä Afrikastakin, vaikka hirvi ei afrikkalaiseen faunaan kuulunutkaan, haimme jopa euskarasta, etruskista, kreikasta, foinikiasta, koptista, latinasta ja muista Välimeren alueen muinaiskielistä sekä kelttikielistä gaelista, kymristä ja bretonista sekä tietysti myös suomesta ja skandinaviskasta huolimatta siitä, että tiesimme useimpien noista kielistä kuolleen kauan ennen 1300-lukua. Monta kertaa olimme muka löytäneet jonkun sanan milloin milläkin tulkinnalla ja aina pettyneet kun ei jatko pitänytkään kutiaan. Eihän meille tietenkään ollut päähän pälkähtänyt, että ennen vuotta 1492 kukaan amerikkalainen olisi voinut tekstiä tuoda Gomeralle, vaikka tuolloin Kolumbuksen laivasto tankkasikin juuri san Sebastianissa ennenkuin lähti ylittämään Atlanttia. Jossain vaiheessa takerruin kuitenkin muistikuviin

Grönlannin saagan ja Erik Punaisen  jutuista, joissa kerrottiin viikinkien matkoista Vinlandiin. Mielessäni olinkin jo kuvitellut melkoisen utopistisia viritelmiä haarniskan historiaksi, ja jalkojen pitäminen maan kamaralla oli joskus vaikeata.

Niinpä pyysin tehtäväksi entistä tarkempi tutkimus luuaineksesta ja kun se sitten paljasti että hirvi olikin ollut Alces alces gigas eli amerikkalainen jättiläishirvi, päästiin heti harppaus eteenpäin. Tämä tieto selitti myös luulevyjen koon, mitä myös olin pitänyt pahana ongelmana.

Olihan toki mahdollista, että luut olivat olleet Amerikan mantereella ehkä pari sataa vuotta ennenkuin joku uudisasukas tai tutkimusmatkailija sai ne käsiinsä ja toi Eurooppaan. Tämä selitys alkoi tuntua järkevimmältä, mutta ei sammuttanut intoa ratkaista kirjoitus.

 

 

Olin jo pitkään hakenut lyhyttavuista kieltä tyyppiä "te-na-tsa-li" tai "lu-ka-chu-kai", jotka molemmat ovat kasvien mukaan annettuja paikannimiä ( mikä selvisi myöhemmin). Ymmärsin myös, että kirjoitus oli melko tökeröä eikä noudattanut mitään kieliopillisia sääntöjä, ja siksi edellytti tulkinnalta mielikuvitusta ja ahtaiden rajojen ylittämistä. Teksti oli oikeastaan vain sanoja peräkkäin, kuin luuranko, jonka päälle pitää kuvitella lihat ja ulkomuoto.

Niinpä löysimme ensin joitakin yhtäläisyyksiä athapaskikielistä mutta sitten myös uto-atsteekkien ja lopulta lähinnä zuni-kielistä löysimme suurimman osan sanastosta, jolla tulkitsimme koodin. Luupanssarin kirjoituksen kaikkien sanojen merkitys ei tähän päivään mennessä ole selvinnyt;  mutta se, että kirjoittaja on elänyt ympäristössä, missä kasvoivat mm. Yucca angustissima eli kapealehtinen ja piikikäs palmu, Juniperus monosperma, joka on eräs seetripuu, pensas Artemisia tridentata jne, viittasivat kaakkoiseen pohjois-Amerikkaan. Tulkinnassa oli mentävä ikäänkuin perse edellä puuhun, koska niitä kielen ja sanojen muotoja, jotka ensin "löydettiin", piti kokeilla useampaan kymmeneen erilaiseen oletettuun kieliympäristöön ja todennäköisimmälle piti sitten löytää vastaava kulttuuriympäristö. Juuri näitä intiaanikieliähän ei ole koskaan kirjoitettu, mutta rekonstruoituja kyllä löytyy ja varsinkin navajojen kielestä oli suurta apua. Kykenimme kokeile-ja vertaa-menetelmällä löytämään merkitykset lähes kaikille nomineille tietenkin alkaen useimmin käytetyistä, joiden merkitykset abstrahoitiin esiin poistamalla aina epätodennäköisimmät vaihtoehdot.

Vähitellen koko tarina hahmottui. ja se pani kyllä miettimään kahteenkin kertaan muutamia historiallisia "itsestäänselvyyksiä".

 

4.jakso

Tapasin siis Pacon Guadeloupella Les Saintesin saarilla aivan yllättäen tammikuussa 1984, jolloin menimme sinne lisieuxilaisen lääkärin Henrin kanssa. Paco oli naisystävänsä Katin kanssa hyvin erikoisien kiemuroiden ja seikkailujen kautta päätynyt kyseisen ranskalaisen tuttavani perimän maatilan hoitajaksi, vaikka hänen piti asua turvallisesti Argentiinassa muun gomeralaislähtöisen sukunsa keskellä. Oli kaikkien aikojen kummallisin sattuma, että juuri hän osui samaan paikkaan kuin minäkin, sillä neljä vuotta aikaisemmin olimme lähes vuoden majailleet samassa mökissä Kanarian saarilla ja eronneet vuoden 1980 alussa luullen ettemme ikinä enää tapaa missään.

Pacon minulle lahjoittaman luisen panssaripaidan tutkiminen oli vienyt toista vuotta ja monta muutakin erikoista sattumaa sekä seikkailua olin joutunut kokemaan - muun muassa olin myöhästynyt Manchesterista Tenerifelle lähtevästä koneesta huhtikuun 25. päivänä, onneksi, sillä sama kone ajoi päin vuorta laskeutuessaan saarelle ja kaikki toistasataa matkustajaa kuolivat. Läheltä piti toisessakin onnettomuudessa, johon kylläkin sitten kolmisen vuotta myöhemmin jouduin ihan osalliseksi - nimittäin Lisieuxin lähellä ajettuani auton katolleen jokeen. Onni onnettomuudessa oli tästä alkanut pitkä ystävyytemme Henrin kanssa. Meillähän oli silti Guadeloupen reissun tarkoituksena tutustua ja tutkia määrättyjä taustoja, jotka liittyivät Henrin vävyn edustamaan pariisilaiseen voodoo-kulttiin. Ja sitä paitsi Henri uskoi vakaasti minun olevan aito suomalainen noita.

 

Mitä luuloa ei suinkaan poistanut tai vähentänyt Pacon yhtäkkinen tapaaminen Henrin plantaasilla Karibialla. Luultavasti minä olin kuitenkin joukosta pöllämystynein enkä mitenkään uskonut mahdolliseksi, että mies, joka juoksi kädet levällään vastaani huutaen " pystykoorrrha perrrrkkeleee", oli Paco. Hän se silti oli. Ja myöhemmin hän kertoi tarinansa;

 

Hänen oikea nimensä oli Fransisco, mutta mies vihasi sitä nimeä ja käski kaikkien aina sanoa pelkäksi Pacoksi. Pystykorva-nimen olin itse väittänyt merkitsevän "kuunteleva koira"- nimitystä, jonka kanarialaiset olivat minulle keksineet ja väittivät vielä, että se oli ihan kunniallinen. Kai sain tuon nimen aikoinaan siksi, että yksikään puolivilleistä saarten koirista ei ärissyt tai haukkunut minua koskaan. Tiedä häntä sitten.

 

Paco kertoi olleensa ensin Argentiinassa mutta ryyppäiltyään rahansa oli ollut pitkään erilaisissa hanttihommissa ja sitten tavannut tämän kolossaalisen naisen,

 

joka oli syntyjään ruotsalainen. Häntä sanottiin Katiksi, ja oli kuulemma nuorena tullut hänkin Argentiinaan mentyään naimisiin eteläamerikkalaisen miehen kanssa. Ruotsissa mies oli esiintynyt naista kunnioittavana ja kohteliaana herrasmiehenä, mutta pariskunnan päästyä Argentiinaan oli miehen puheet ja käytös osoittautunut aivan muuksi. Tuntui kyllä vaikealta uskoa, että kukaan olisi pystynyt pieksämään Katia, mutta uskoin kyllä kun hän kertoi muutamia yksityiskohtia elämästään.

 

 

Matkansa Madridin kautta Buenos Airesiin Paco kertoi sujuneen hyvin ja senkin, että oli päässyt sukulaistensa luo Mendozan provinssiin Lavalle´hen mukavasti junalla. Mutta muutaman kuukauden orjatyö sitruunanpoimijana ja teekuivaamoissa oli pannut jatkamaan matkaa. Niinpä hän oli ensin hakeutunut Brasilian puolelle Parán osavaltioon, jossa Serra dos Carajásissa oli huutava pula rautasulattojen työvoimasta.

Puolisen vuotta sitä ja viinaa saivat miehen lähtemään aivan toisenlaiseen maailmaan - Sao Pauloon. Sieltä Paco sanoi selvinneensä vain Katin avulla ja väitti ettei mikään maailmankaikkeudessa voi olla vastaavaa - kuin tuo kaupunkien jättiläinen.

 

Carajásin kaivoksista Sao Paulon slummiasukiksi sanoi Paco siirtyneensä sulavasti. Molemmat paikat olivat tuoneet hänelle silti hirvittävän koti-ikävän. Paluu kotilaaksoon Gomeralle oli aina mielessä. Hän kertoi haaveilleensa pinjoista ja piikkipensaista ja pienistä sokeribanaaneista, mutta varsinkin laakeripuumetsiköiden raikkaasta sumusta, joka hiveli kasvojen ihoa kuin äidin pehmeä käsi. Monesti kun oli joidenkin torikauppiaiden roudarina ansainnut päivän ainoan aterian, muisti Paco Caleos`n putouksen kirkkaanturkoosin veden ja sen mintulle vivahtavan maun...

 

Eikä hän saattanut jatkaa kertaakaan sen jälkeen kun erehtyi muistelemaan vanhaa kotipaikkaansa. Ja minä tietysti lupasin kyyneleet omissakin silmissä hänen muuttaa milloin tahansa takaisin, vaikka vielä hyvin muistin kuinka hankalaa ja kuluttavaa oli ollut hänen iänikuinen jämähtynyt olemisensa sekoittuneena lähtöaikeisiin. Paco kertoi lopulta asettuneensa aivan jättikaupungin sydämeen Santosin ahtaaja-armeijan kasarmeihin, jotka eivät silti olleet mikään favela, vaikka useista asunnoista olikin omistaja sulkenut sekä sähkön että veden, ja haju ynnä muu elämä oli joskus pahempaa kuin pahimmissa slummeissa, mitkä sijaitsivat kymmenien kilometrien päässä satamista.

 

                                                   

Kun kyselin sitten kaikenlaista - mm macumbasta Pacolta, puuttui Kati kiivaasti keskusteluun, ja kertoi välillä supattaen Pacon korvaan omia supatuksiaan, että siitä ja Salvadorista he eivät puhu mitään. Jolloin minä kiinnostuin tietenkin, mutta päätin kysellä Pacolta kahden kesken heti sopivan tilaisuuden tullen, että mistä ihmeen Salvadorin jutusta, vaikka ymmärsinkin heti, että tämä liittyi nimenomaan Katiin;

 

Katin syntymänimi oli kai Katarina Olsson tai Olsen. Hän oli muuttanut joskus 70-luvun alkupuolella nuorena morsmaikkuna Argentiinaan Cordoban lähistölle miehensä " estanciolle " luullen miestä oikeaksi hidalgoksi, jota tämä oli Ruotsissa esittänyt. Mies oli ollut hankkimassa tilansa teurastamoon frigorifico-laitteita ( en oikein ymmärtänyt kaikkea Katin puheista, mutta laitteet lienevät olleen jonkinlaisia jäähdytin- ja pakkauskoneita ) ja valloittanut nuoren vasta opettajaksi valmistuneen eskilstunalaistytön sydämen. Vain muutaman kuukauden kuluttua häistä ja muutosta Argentiinaan, oli Kati paennut miestään ensiksi rajan yli Porto Alegreen ja sieltä Salvadoriin jonkun tuttunsa hoiviin. Ruotsiin hän ei ollut voinut mennä eikä pientä summaa lukuunottamatta pystynyt kotoaankaan apua pyytämään.

 

Bahiassa Kati oli turvassa mieheltään. Tuossa Brasilian mustimmassa sydämmessä valtaa pitivätkin katujen angoleirot ja heidän capoeiro"koulunsa" suojellen ketä tahansa siipiensä suojaan otettua. Salvadorin vaikutusvaltaisin capoeiroryhmittymä käytti Pastinhan nimeä ja vaikka jotkut pitivätkin sitä pelkkänä "brincadeira de angolana" taikka berimbaun rytmittämänä bimba-show´na, oli taustalla tiukka mafiaan verrattava macumba-ydin, jonka kassarana kaduilla toimivat diilerit ja sutenöörit, väkivaltaiset angoleirot ja heillä julkisena rekvisiittana candombletemppelit ja sambakoulut. Puolisen vuotta kotoaan lähdön jälkeen kiltistä ruotsalaistytöstä olikin sitten tullut mustien miesten suosikkihuora ja väkivaltainen argentiinalaisaviomies oli vaihtunut vielä väkivaltaisemmaksi salvadorilaisangeleiro-sutenööriksi.

 

 

Minä täytin 35 vuotta tammikuussa 1984, ja kävelin tuon syntymäpäiväni aamuna Pacon ja Katin bungalowin takana olleen kuivan jokiuoman pohjaa kiviä käännellen kulkien ylämaahan päin tarkoituksenani saada parempi "yleiskuva" siitä, missä olin. Krapula vaivasi, en ollut tottunut caipirinhaan, jossa ytimenä taisi olla huonosti palanut sokeriruokopontikka ja lisukkeena hiukan lämpimässä äljähtäneet hedelmämehut.

Mutta enemmän kuin oloani yritin paikallistaa itseäni suhteessa maahan - minulle on aina ollut tärkeätä tietää minkälaisessa geologisessa ympyrässä olen - niin hullulta kuin se kuullostaakin. Eikä ihmisten keskinäisten suhteiden ymmärtäminen  ja sosiaalisesti sopeutuminen ole ollut minulle koskaan kovinkaan tärkeätä.  Ja enemmän kuin ihmiskasvoissa näen maan muodoissa ja maisemissa ajan hampaineen, tai sitten en - jolloin syvällä uinuva lohikäärme herää eloon mielessäni. Kukkulat ja vuoret kirjoittavat omat historiansa ja rakenteelliset viestinsä luettavakseni, mutta paljon puhuvat myös pikkukivet ja mineraalit, joiden koostumuksesta voi päätellä vaikkapa sen syntyikö maa veden alle ja nousi afroditena sieltä, vai purkautuiko vulkanoksena korkealle rinteelle kaasupilvien keskelle, ja syöttyi miljoonien vuosien kuluessa auringon, sateen ja tuulen ruuaksi...

 

Mineraalien metamorfoosit ja kiteiden matematiikka miljoonine muotoineen sekä jalokivien ääretön kauneus oli kiehtonut minua jo pikkupoikana, joten keräsin yhä taskuihini kaiken mielenkiintoisen, joita kyllä löysinkin kaikkialta ja aina. Olin joskus vuosia aikaisemmin tuottanut mm Brasiliasta muutaman säkillisen akaattipalloja Suomeen ja vähän vihreää nefriittiä, Venäjältä olin ostanut halvalla satoja kiloja kiinalaista jadea ja kerännyt melkoisen luonnonkristallikokoelman. Suurin syy Lappiin menemiseen keväisin olikin suomalaisten koru- ja jalokivien synnyttämä hulluus, josta en päässyt irti missään. Osasin melkoisen hyvin nähdä maan väreistä sen sisältämiä metalleja ja mineraaleja, mutta minulla oli aina myös mukana luuppi ja matkalaukussa pieni stereomikroskooppi, jolla tutkin joka paikasta mistä sain otettua näytteen, upaa.

Heikoin kokemus minulla oli näistä nuorista tuliperäisistä kerrostumista - ja juuri sellainenhan oli les Saintesin saaretkin. Lähin toimiva tulivuori näkyi muutaman kymmenen kilometrin päässä pohjoisessa kohoava La Soufriere.

 

Maasta kasvaa myös kukkaset ja kasvit. Kaipa juuri siksi olen puutarhuri. Enkä siksi, että osallistuisin tuotantoon. Maa on äiti. Ja kaikki materiaali oli minulle jo silloin elävää. Ihan kirjaimellisesti.

 

Oli kai kilometri tai puolitoista mahonkipuihin, jotka kasvoivat rinteessä sen laakean ananaspuskia kasvavan tasanteen takana, joka ylempää katsottuna näytti vastakohdalta sille vaikutelmalle minkä olin saanut laiturille astuttuani. Valtavat oksattomat puut, joiden sisuksissa tiesin tuorekirjon ja tummuvan mahongin silkkikiillon piilevän ruskean kuoren alla, muodostivat korkean, valoisan ja harvahkon metsän, jota aivan ilmeisesti joku hoiti. Sama pilviseinämä, jonka edellisenä päivänä jo näin vuorten yläpuolella, jökötti paikallaan edelleen. Ilmeisesti toisella puolella saarta satoi ja täällä kärsittiin kuivuudesta. Lämmin ja tasainen tuuli puhalsi mereltä vuorille ja suhisi latvuksissa.

Yritin kuunnella ja erottaa huminasta ääniä. Alhaalta ananaspellon keskellä seisovasta talosta kuului aggregaatin tasainen puksutus. Ja aikani istuttuani rinteellä katsellen aavalle merelle päin, näin Pacon kuikuilevan pihalla ja kun näki minut, huitoi kutsuen aamiaiselle.

 

Henrin talo oli sisältäkin kuin bretagnelainen maalaistalo valkoiseksi rapattuine seinineen kontrastina tumman ruskeat mahonkiparrut katossa, lattiassa ja kalusteissa. Vasta kun Kati hääräsi sisällä kiinteän pöydän muusta tilasta erottamassa keittiössä, tajusin hänen massiivisen kokonsa. Hän oli varmasti yli satayhdeksänkymmentä senttinen ja painoi reilut puolitoistasataa kiloa. Oli taatusti herättänyt huomiota argentiinalaismiesten ja naisten joukossa ja myöhemmin Salvadorin kaduillakin. Kun puhuimme Ruotsista ja politiikasta, Kati kertoi että Olof Palme oli asunut heidän naapurissaan Eskilstunassa eikä hänen käsityksensä mukaan ollut silloin vielä mikään sosialisti vaan oikeistolainen. Hän kertoi myös isänsä kuolemasta ja siitä miten naapuruston suhtautuminen oli muuttunut leskiäitiä ja tytärtä kohtaan.

Argentiinasta hän oli saanut käsityksen, jonka mukaan Buenos Airesin kenraalit eivätkä peronistitkaan pystyneet vaikuttamaan suurtilallisten elämään mitenkään - nämä elivät ja olivat kuin diktaattorit omissa pikkuvaltioissaan vähät välittäen itse Argentiinan asioista. Niinpä kun sitten puhuimme myös pari vuotta aikaisemmin tapahtuneesta Falklandin saarten tapahtumista, olivat molemmat, Paco ja Kati samaa mieltä sanoen koko juttua kenraali Galtierin epätoivoiseksi yritykseksi kääntää kansan huomio pois sisäisestä tilanteesta, jossa työttömyys ja elinkustannukset kasvoivat nopeammin kuin valtion rahapaja ehti painaa uusia seteleitä. Kaikki kuulemma tiesivät, ettei argentiinalaisella rahalla ollut vessapaperinkaan arvoa silloin. Ja Paco selittikin juuri tuon myös oman päätöksensä perusteeksi muuttaessaan Brasiliaan...

 

5.jakso

Mitä Henri kertoi perheensä elämästä saarilla:

"Olimme käyneet Guadeloupella muutamia kertoja ennenkuin vuonna 1974 päätimme muuttaa sinne vakituisesti asumaan. Tein järjestelyjä, joilla sain vaihdettua määrätyn osan täällä saarilla olevasta omaisuudesta kiinteistöön Pointe-à-Pitre´ssä. Vastaanottotilat sain ostettua Rue La Fayettelta ja siellä praktiikkani yläkerrassa oli huoneusto, jossa kolmisin vaimoni ja tyttäreni kanssa asuisimme. Täällä Les Saintesilla ei ollut niitä mukavuuksia, joita tarvitsimme emmekä nähneet järkeväksi tämän laittamista kuntoon, vaikka halusimmekin pitää talon vielä varalta. Tämä kunnostettiin sitten myöhemmin ja samalla rakennettiin tuo uusi asunto, jossa Kati ja Paco asuvat. 

Kaupunkiasunnosta oli kaunis näköala etelään merelle ja horisontissa näkyivät Marie Galante ja kauempana brittien Dominicakin, mitkä tänne länsipuolelle eivät näy. Vaikka juuri sieltä tuuli ja myrskyt ja sade aina nousivat ja sitä varten ikkunoissa täytyi olla suojaluukut, mikä hiukan pelotti silloin alussa mutta silti tuntui elämä turvalliselta ja täydelliseltä. Ensimmäinen kokemus myrskystä taisi olla Fifi, joka syyskuussa sinä vuonna pyöri ensin saarilla ja kiersi sitten mantereelle ja painui rannikkoa pohjoiseen rikkoen kaiken tieltään ja tappaen tuhansia ihmisiäkin.

 

Juuri tuon muuttovuoden keväällä kuoli Ranskan presidentti Georges Pompidou. Hänen kuolemansa yllätti, vaikka ihan yleisesti tiedettiin hänen sairastavan kahlerin tautia. Ja silloin puhuttiin paljon EEC:n kriisistä sekä siitä miten vasemmisto pystyisi pitämään kurissa muut EEC-maat ja niiden keskinäisen kilpailun. Pidettiin  luonnollisena, että kun gaullelaiset Pompidoun mukana katoavat politiikasta ottavat sosialistit Francois Mitterand´in johdolla vallan käsiinsä. Mutta niinhän ei käynytkään, vaan presidentinvaaleissa voitti Valery Gisgard d´Estaing. Meille ranskalaisille tällä oli suuri merkitys, sillä samaan aikaan muissa naapureissa kuten Portugalissa ja Espanjassa sekä Britanniassa  käytiin kovaa politiikkaa suhteista vanhoihin siirtomaihin. Eikä amerikkalaisten häviäminen Vietnamissa, joka oli Ranskan entinen siirtomaa, ollut mikään vähäpätöinen asia kaikkien niiden maiden kannalta, joissa puuhattiin itsenäistymistä tai joissa joku sissiryhmä pyrki muuten vain valtaan. Olihan Guadeloupellakin näitä, joten seurasimme silloin hyvin tarkkaan mitä maailmalla tapahtui. Vaikka ranskalaisilla oli aivan erilainen suhde vallankumouksiin ja kommunisteihinkin kuin briteillä ja amerikkalaisilla, tiedettiin hyvin miten Neuvostoliitto pelasi salaa eri sissiryhmien kautta omaa maailmanpolitiikkaansa.

Eikä sitä katsottu hyvällä Ranskassakaan. Silti me emme suinkaan katsoneet kaikkia kommunisteja kuten amerikkalaiset - että he kaikki olisivat NL:n kätyreitä.

 

Samana keväänä kaatui Portugalin sotilasjuntta ja senkin syynä oli Guinea-Bissaussa, Mosambikissa ja Angolassa käydyt sissisodat portugalilaisten hallintoa vastaan. Jota emämaan vasemmisto ja varsinkin kommunistit käyttivät hyväkseen. Muistan hyvin miten sosialistien johtaja Mario Soares palattuaan maanpaosta Ranskasta julisti, että Portugalin siirtomaat saavat itsenäisyyden. USA:ssa Nixon joutui eroamaan silloin Watergate-skandaalin vuoksi ja uudeksi presidentiksi tuli Gerald Ford. Kun Ford ja Valery d´Estaing tapasivat joulukuussa Martiniquella olimme katsomassa mielenosoitusta, joka oli järjestetty Fort de France´essa. Kyseessä oli silloin se, että Ranska ei suostunut orjailemaan USA:ta öljykysymyksessä, vaikka kaikki muut EEC-maat olivat jo alistuneet ja liittyneet amerikkalaisten johtamaan yhteisrintamaan. d´Estaing oli aikaisemmin ehdottanut, että kun OPEC-maat olivat nelinkertaistaneet öljyn hinnan ja siten synnyttäneet taloudellisen kriisin kaikkialla, olisi pidettävä maailmanlaajuinen konferenssi, johon osallistuisivat öljyä tuottavat, sitä kuluttavat maat sekä kehitysmaat. Mutta USA vastusti ja vaati vain tiukkaa yhteisrintamaa OPEC´ia vastaan, jota se tietenkin itse johtaisi.

 

Mielenosoituksella oli kyllä toinenkin syy; USA oli vaatinut jo pitkään korvauksia siitä, että deGaulle aikoinaan ajoi Naton joukot pois Ranskasta ja noissa neuvotteluissa d´Estaing esitti 100 miljoonan dollarin summaa, jonka Gerald Ford silloin hyväksyi. Vaikka päätetty korvaussumma oli paljon pienempi kuin aikoinaan USA:n vaatima, suututti sekin kaikkia ranskalaisia. Muistan jonkun paikallisen hallintomiehen vielä väittäneen, että amerikkalaiset halusivat presidenttien tapaamisen karibialle siksikin, että saattoivat sen varjolla osoittaa Grenadalle ja Venetzuelalle, että USA näkee ja valvoo kaikkea eikä anna ilmaiseksi kaapata yhtiöittensä omaisuutta. Tästä huolimatta molemmat valtiot kansallistivat mm US Steelin ja Betlehem Steelin kaivokset ja tuotantolaitokset silloin joulukuussa 1974.

Kun sitten menimme Martiniquelle, emme päässeet edes kaupungin keskustaan ja joka paikassa oli katusulkuja sekä amerikkalaisia sotilaita ja mielenosoittajia. Palasimme tyhjin käsin takaisin. Tuo reissu oli silti ensimmäinen Martiniquen matkamme.

 

Pointe-à-Pitre´ssä kävi paljon eurooppalaisia turisteja ja heitä varten siellä on monta hotellia, yökerhoja sekä huvittelupaikkoja. Grande-Terren saaren koko eteläinen rannikko on hienoa hiekkarantaa, mutta sisämaassa on paljon köyhiä kyliä, joiden väki elää kaupittelemalla kaikenlaista Gosierin, Sainte-Annen tai Saint-Francois´n rantakylissä turisteille. Heillä on töitä vain silloin kun sokeriruoko leikataan tai jos ovat ahkeria ja kasvattavat jotain toritavaraa. Melkein kaikki ne, joilla on kunnon työpaikka asuvatkin Pointe-à-Pitre´ssä.

 

Tyttäreni opiskeli vielä silloin yliopistossa ja vaimoni työskenteli vastaanotossa sekä sihteerinäni. Valtio tuki terveydenhoitotyötä eikä aluksi näyttänyt olevan mitään hankaluuksia, ellei kieltä oteta huomioon; läheskään kaikki guadeloupelaiset kun eivät suinkaan puhu kreoliranskaa, vaan suuri osa vääntää papiamentoa. Se taas johtui siitä, että Chilen sotilasvallankaappauksen ja Kolumbian tilanteen seurauksena tuli paljon laittomia siirtolaisia kaupunkiin ja vaikka monet jatkoivatkin matkaansa Eurooppaan tai USA:an oli potilaissa paljon heitä. Jouduinkin juuri näiden ihmisten kautta tutustumaan myös ennen minulle käytännön työssä vieraisiin tauteihin kuten keltakuumeeseen ja kurkkumätään, lavantautiin, malariaan jne, kaipa juuri siksi tuntui työni kuitenkin haastavalta, mielekkäältä ja tärkeältä.

 

Kunnes selvisi, että tyttäremme oli mukana paikallisessa voodoo-seurakunnassa, jossa häntä pidettiin jonkunlaisena Erzulie-jumalattarena. Moulen kylässä saaren itärannikolla oli monta sokeriruokojalostamoa ja viinakeittämöä. Juuri siellä pidettiin myös salaperäisiä juhlia ja menoja, joissa nuoret kävivät. Olin kuullut kyllä niistä mutta luulin, että kyse oli pelkistä turistinäytöksistä, joilla ei ole vakavasti otettavaa pohjaa.

Asia tuli meille täysin yllätyksenä ja siksi, että jouduimme vuonna 1976 muuttamaan muutamaksi kuukaudeksi Mouleen evakkoon kun luultiin, että kahdenkymmenenviiden kilometrin päässä oleva Soufrieren tulivuori purkautuu ja tutkijat olivat laskeneet, että juuri Pointe-à-Pitre oli pahimmassa vaaravyöhykkeessä.

 

Jotenkin koko idylli hajosi kappaleiksi yhdessä yössä. Olimme lähteneet mukaan erääseen pikkukylään ylhäällä Moulejoen varrella katsomaan juhlamenoja, joissa tiesimme tyttäremme ystävineen olevan mukana, vaikka emme edes aavistaneet minkälaisessa roolissa. Kävelimme soihtujen kanssa pientä kärrypolkua ja kun pimeästä alkoi kuulua rumpujen kumina ja tahti, joka pakotti askeleemme samaan, minuakin pelotti. Vaimoni vaati meitä palaamaan kylään, mutta sain taivuteltua hänet jatkamaan eteenpäin. Mitä lähemmäksi kylä tuli ja valoja alkoi vilkkua, sitä enemmän ääniäkin alkoi kuulua. Rumpujen ääni tuntui saavan maankin värisemään...

 

Kylän talot olivat peltikattoisia pieniä hökkeleitä. Niiden keskellä oleva aukio oli täynnä tanssivia ja hyppiviä ihmisiä suuressa piirissä. Menimme erään talon seinustalle yrittäen nähdä missä tyttäremme olisi. Väkijoukossa oli jonkun verran turisteja, mutta valtaosa oli sokeriruokopelloilla työskenteleviä mustia paikallisia ihmisiä. Siirryimme paikkaan,  josta näki joukon keskelle. Siellä musta mies, jolle oli maalattu kasvoihin ja vartalolle valkea luuranko, kaatoi maahan peltipurkista jotain nestettä ympyräksi itsensä ja yleisön väliin. Aukion toisella puolella meitä vastapäätä olevat rumpujen hakkaajat kiihdyttivät tahtia eikä enää voinut kuulla mitään muuta vaikka olisi huutanut toisen korvaan. Luurankomies sytytti ympyränsä palamaan ja alkoi kieriskellä maassa. Tulirenkaassa paukkui ja räjähteli ja silmiä häikäiseviä, kuin salamavaloja välähteli sieltä täältä. Paikka oli täynnä makeahajuista savua, ääntä ja rumpujen aina vain kiihkeämpää pauketta. Kuin veitsellä leikaten hiljenivät rummut ja väkijoukko oli aivan hiljaa. Luurankomiehen tilalla vähitellen sammuvan piirin keskellä oli pitkä musta mies tummaan pukuun ja silinterihattuun sekä valkoisiin käsineisiin ja aurinkolaseihin pukeutuneena nojaten kävelykeppiinsä. Voisin vaikka vannoa, että hän ilmestyi siihen tyhjästä. Tai sitten luurankomiehelle ilmestyi vaatteet yhtäkkiä päälle. Hän ei liikkunut eikä tehnyt mitään, mutta yleisön joukosta alkoivat yksi toisensa perään tanssia ja myös rummuttajat alkoivat taas lyödä rumpujaan. Nyt tahti ja tyyli oli aivan toinen ja rytmikin kuin merenqueta. Se veti meidätkin väkisin liikkeelle. Mutta pysyttelimme tiukasti seinän vieressä väkijoukon takana.

 

Rummuttajien vieressä olevassa oviaukossa oli jo pitkään seisonut valkoisiin puettu lihava nainen. Väkijoukko hyppi ja tanssi, ja jotkut kieriskelivät maassa kuin kouristuksissa. Lihava nainen lähti oviaukosta työntyen keskelle. Kädessään hänellä oli rommipullo. Nainen kiljahteli   " iemanjaa !" useita kertoja falsettiin kohoavalla äänellä ja väliin urahteli niin matalalta ettei oikein uskonut äänen tulevan naisen kurkusta : " erzulii ". Näitä kiljahduksia ja urahduksia toistellen väkijoukkokin alkoi tahdissa toistaa noita iemanja- ja erzulie- nimiä tehden samalla käytävän pukumiehen ja lihavan naisen luota oviaukolle, josta nainen oli tullut. Kaikki katsoivat sinne ja alkoivat huokailla " oooh erzulii ! Ooooh iemanjaa ! " Ja silloin pimeästä astui oviaukkoon valkeaan pitsiröyhelöiseen puseroon ja punaiseen hameeseen, punaisiin pitkävartisiin käsineisiin ja valkeisiin korkokenkiin ja suureen punaiseen höyhenin koristeltuun lierihattuun pukeutunut nuori ja kaunis nainen. Kun tämä sitten käveli keinahdellen rumpujen tahdissa keskelle väkijoukkoa tajusin että hän oli tyttäremme.

 

En tiedä huomasiko vaimoni jo silloin saman kuin minä, mutta olimme kumpikin kuin halvautuneita emmekä tehneet mitään muuta kuin katsoimme miten pukumies ja Erzulie-nainen tanssivat keskellä väkijoukkoa, joka lauloi jotain vieraskielistä vuorolaulua. Minun oli ihan mahdotonta uskoa, että tuo rivon tanssin toinen osapuoli, nainen joka siinä kaikkien nähden suoritti sukupuoliyhdynnän mustapukuisen neekerin kanssa, oli oma rakas tyttäreni. Lihava nainen juotti ihmisiä pullostaan ja mietin kuumeisesti miten saisin tyttäreni pelastettua pois noiden mustien pakanoiden kynsistä. Silloin vaimoni ryntäsi läpi joukon ja pääsi tyttäremme luo, joka oli kietoutuneena miehen ympärille sätkien siinä rumpujen kiihkeässä tahdissa. Olin itse kummallisen voimaton ja seisoin vain paikallani. Näin miten vaimoni lyyhistyi maahan, ja vasta silloin pääsin liikkeelle. Ehdittyäni vaimoni luo en nähnyt tytärtämme enää missään ja pukumieskin oli kadonnut. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän meihin mitään huomiota ja sain yksin kannettua vaimoni seinän vierelle. Vähitellen hän heräsikin, mutta en uskaltanut jäädä paikalle enkä lähteä etsimään yksin tyttöä, joten lähdimme takaisin kohti Moulea.

Ajattelin pyytää poliisia etsimään tytärtämme kunhan ensin pääsisimme kotiin ja turvaan."

 

Henri kertoi sitten miten oli puoliksi pakottanut Moulen kyläpoliisin vielä samana yönä ylös jokivarren kylään maastoautollaan, mutta täysin turhaan - siellä ei kuulemma ollut enää ketään kun nämä tulivat paikalle. Eivätkä poliisit selvästikään olleet uskoneet hänen vakuutteluaan, että tytär oli huumattu tai muuten saatu toimimaan vasten tahtoaan. Kun tyttö oli sitten tullut kotiin muutaman vuorokauden kuluttua, tai siis väliaikaiseen majapaikkaan Mouleen, hän ensin kielsi kaiken, ei muka tiennyt mitään koko näytöksestä. Ja juuri se oli saanut Henrin vaimon vaatimaan kiihkeästi uutta poliisitutkintaa, tyttären "sieppaajien" ja "raiskaajien" kiinniottamista. Henrin kysymyksiin siitä miten tytär oli joutunut tuohon porukkaan, ei tyttö vastannut ollenkaan. Niinpä kun sitten paljastuikin melkein heti virallisessa kuulustelussa, että tytär olikin ollut täysin vapaaehtoisesti mukana ja suututtuaan äidilleen vaati saada toteuttaa omaa vakaumustaan jne, menivät äidin ja tyttären välit kokonaan poikki. Ja tytär lähti kotoa ovet paukkuen ja muutti poikaystävänsä luo asumaan.

 

Seuraavat puoli vuotta olivat Henrin mukaan aivan kauheita; hänen vaimonsa oli ensin pakkomielteenomaisesti vaatinut etsimään tytärtä kaikkialta ja yhdessä he olivatkin kiertäneet kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin paikat saarella, sillä kukaan ei muka tuntenut tätä nuorta miestä, joka oli "valloittanut" tyttären mielen. Molemmat katosivat  kuin maa olisi heidät niellyt. Voodoo ja kylät, joissa sen harrastajia asui tulivat hyvin tutuiksi, kertoi Henri. Eniten häntä silloin kuitenkin alkoi huolestuttaa vaimonsa, joka ei antanut vähääkään periksi ja rupesi käyttämään aivan liikaa rauhoittavia. Oli toki Henrillekin henkisesti raastavaa osallistua jokaiseen jumalattomaan tilaisuuteen, jonka kuuli jossain päin saarta tapahtuvan, toivoen, että tapaisi tyttärensä ja voisi selvittää kaiken sekä saada tyttö tapaamaan äitiään.

 

 

"Soufrier-tulivuoren vuoksi tapahtuneesta evakosta oli kulunut jo monta kuukautta ja

työskentelimme jälleen Pointe-à-Pitre´ssä vastaanotolla, jos sitä enimmäkseen kiinni pidettyä vastaanottoa työskentelyksi saattoi sanoa, kun sain kuulla, että tyttäremme oli muuttanut poikaystävänsä kanssa Martiniquelle Fort de Franceen, mistä tämä mies oli kuulemma kotoisinkin" kertoi Henri. Hänen vaimonsa oli silloin niin huonossa jamassa, että Henri lähti yksin Martiniquelle toivoen saavansa tytön palaamaan kotiin tai ainakin käymään äitinsä luona, jotta tämä voisi vihdoinkin rauhoittua ja palata normaaliin elämänrytmiin. " Meitä rasitti silloin sekin, että tyttö oli lopettanut opiskelunsakin kesken eikä ottanut minkäänlaista yhteyttä, vaikka lähetin hänelle useita viestejä heti kun kuulin, missä hän oli", Henri kertoi vedet silmistä valuen. Ja lisäsi sitten, ettei olisi missään nimessä pitänyt lähteä.

 

Sillä hänen ollessaan Martiniquella oli vaimo mennyt yksin Grande Terren pahimpaan pesään Port Louis´iin. Mitä ilmeisimmin hän oli joutunut psykoosiin eikä lainkaan tiennyt mitä teki. Palattuaan tyttärensä luota joutui Henri nyt etsimään puolestaan vaimoaan ja parin päivän päästä hänet löydettyään toimitti sairaalahoitoon Ranskaan.

 

Martiniquella Henri oli kuitenkin tavannut tyttärensä poikaystävineen ja sanoi kaikesta huolimatta olleensa suunnattomasti helpottunut tutustuttuaan tähän, vaikka tyttären äkkilähtö kotoa edelleen vaivasikin. Pian Henrin ranskanmatkan jälkeen olivat myös nuoret ilmoittaneet muuttavansa Pariisiin, jolloin hän oli ollut hyvillään, koska silloin tytär tapaisi vihdoin äitinsä, joka siinä vaiheessa varmasti olisi päässyt jo suljetulta osaltolta mielisairaalasta. Ja kuultuaan äitinsä kohtalosta oli tytär tullut sellaisiin tunnontuskiin, että olisi varmasti lopettanut rakkaussuhteensakin, jos isänsä silloin sitä olisi vaatinut. Mutta Henri palasi Guadeloupelle ja jatkoi praktiikkaansa upottaen surunsa työhön.

 

Vuoden 1978 kesällä vaimo oli palannut Guadeloupelle, mutta peikot ja haamut vaivasivat edelleen. Siksi ja syystä että käyttövaransa olivat lopussa Henri alkoi valmistella paluuta Lisieux´n, jossa vanha työpaikka olisi taas avoinna ja hän siihen tervetullut. Vaimo näki joka päivä jonkun henkiolennon tai viestintuojan ja piti mitä kummallisempia onnenkaluja ja amuletteja.

Varsinkin Legba päivisin ja Carrefow öisin pitivät häntä vallassaan ja lähettelivät milloin minkäkin eläimen ovelle tai ikkunasta sisään, taikka vain rapistelemaan jossain nurkissa. "Olin helpottunut kun alkuvuodesta 1979 jätimme taaksemme koko Karibian.

Vasta kolmen vuoden päästä tulin seuraavan kerran käymään täällä", kertoi Henri. " Ja silloinhan me tapasimme ensi kerran " hän jatkoi nyökäten Katille ja Pacolle.

 

"Meillä oli Lisieux´n laitamilla omakotitalo, jossa oli pieni pensasaidan ympäröimä nurmikkopiha, pari omenapuuta ja kirsikoita sekä jokunen vaahtera. Vaimoni hoiti kotiin palattuamme sekä siivouksen sisällä että pihatyöt, ja minusta tuntui, että hän alkoi vihdoin ja viimein selvitä depressiostaan. Sillä missään nimessä hän ei sairastanut skitsofreniaa, vaikka näkikin vainoajia kaikkialla." Tyttäreni meni naimisiin ja häissä olimme kaikki yhdessä. Tiesin kyllä, että hänen miehensä oli edelleen "hougan", jonkinlainen voodoopappi, joka oli perinyt kulttiaseman haitilaiselta isältään ja suvultaan. Tiesin senkin, että vävy toimi Pariisin länsi-intialaisten muodostaman seurakunnan johtajana. - Mutta sitä en tiennyt, että vaimoni rahoitti salaa heitä ja osallistui määrättyihin menoihin, joita minun tietämättäni  suoritettiin milloin missäkin. Olin hölmö kun kuvittelin pelkän kotiinpaluun selvittäneen ne sotkut mitä vaimoni päähän oli ajautunut Guadeloupella, ja vielä hölmömpi olin itseni suhteen - kun ajattelin ettei oma kristitty minuuteni ollut kärsinyt kaikesta kokemastani."

 

Olimme Henrin kanssa puhuneet puhki noituus-käsitteen, mutta hän piti kumman sitkeästi kiinni määrätynlaisen yliluonnollisen olemassaolosta ja hyvin usein näin hänen kasvoillaan tuon "oletko noita"-ilmeen. Omasta mielestänikin oli tosi outo sattuma, että kaikista maailman ihmisistä juuri Paco tupsahti tähän kolkkaan - ja se, mikä siinä sai minut pelkästään ihmettelemään sattuman oikkua, sai Henrin taas uskomaan lujemmin omiin uskomuspäätelmiinsä. Niinpä minun on parasta kertoa hiukan lisää siitä, mikä veti hänen rationaalisuuttaan upoksiin; kaupunkilaiselle, joka ei juuri luontoa ole tottunut tarkkailemaan eikä sitä siksi tunne, voivat näyttää jotkut maaseudulla täysin tavanomaiset asiat ihan utopistisiltä. Niinpä muutamat minun temppuni näyttivät Henristä noitakonsteilta. Yksi näistä liittyi kärpäsiin ...

 

Muffetard on yksi Pariisin perinteikkäimmistä torikaduista ja silloin kun "varjostin" Henrin tyttären perhettä, liikuin paljon juuri tuossa korttelissa koska nämä asuivat siellä. Itse asiassa olen aina tykännyt istuksia katukahviloissa ja ohikulkevia on ollut mukava seurata arvaillen heidän ammattejaan, elämäntilanteita sun muita yksityisasioitaan, mikä on kylläkin hiukan perverssiä. Onneksi ajatuksia ei kukaan lue.

Siitä huolimatta huomasin melkein heti, että alueen taskuvarkailla oli takanaan tiukka organisaatio. Halusin saada selville, miten Henrin vävyn länsi-intialainen puuhaporukka sijoittui suhteessa näihin näpistelijöihin, mikä olisi samalla valottanut määrätyn katukaupankin järjestäytymistä tai kattavuutta. Tarvitsin vain huomaamattoman keinon, jolla en vaarantaisi ketään ja varsinkaan itseäni tarpeettomasti. Samaa keinoa käytin kyllä hiukan muuhunkin tarkoitukseen toisaalla, mutta en siitä nyt kerro enempää. Oikeastaan ei pitäisi tätäkään paljastaa kaikille, mutta olkoon.

 

Hommaa varten soitin eräälle tutulle biologille, jonka tiesin vuosia tutkineen kukkakärpäsiä ja sain häneltä muutaman päivän päästä postissa tikkuaskillisen toukkia ja hyönteisiä ohjaavaa feromonivalmistetta. Aineen käsittely vaatii kyllä melkoista asiantuntemusta, mutta kotioloissakin homman pystyi hoitamaan annettujen ohjeitten mukaan. Tarvittiin vain muutama muovipussi ja vesiallas sekä orgaanista liuotinta, eikä hajut päässeet sotkeutumaan kaikkialle. Kukkakärpäset nimittäin pystyvät aistimaan hajuhuumeensa molekyylin tarkkuudella satojen metrien päästä ja miljoonien eri hajujen seasta. Näiden ampiaista muistuttavien hyönteisten veroisia ovat myös jotkut perhoset, mutta niiden varastoiminen ja lisäännyttäminen on paljon vaikeampaa. Tätä populaa oli myös manipuloitu hiukan niin, että muodonmuutoksiin saattoi vaikuttaa ajallisesti. En tietenkään minä mutta kaverini.

Pistin feromonilla käsitellyn setelinipun vanhaan lompakkoon ja annoin varastaa sen. Vaikka minulla oli jo vahvoja epäilyksiä määrätyistä tyypeistä, varmistin homman pyytämällä paria muutakin turistia "luovuttamaan" käsittelemäni rahapussin taskuvarkaille. Kun nämä kukkakärpäset olivat lentokäyttäytymisensä puolesta aivan omalaatuisia, ne nimittäin tanssivat määrätyn kuvion havaittuaan hajujäljen, ikäänkuin ne painaisivat liikemuistiinsa kyseisen havainnon suunnan, voimakkuuden y.m.s. seikat ja kun tunsi tanssin, oli  helppo silloin tällöin niitä päästellen vapaaksi seurata mitä tahansa feromonilla höystettyä vietiinpä sitä minne hyvänsä kilometrien säteellä. Kärpästen hajuaisti kun oli ihan omaa luokkaansa. Niinpä lompakot löytyivät kukin hyvin helposti, sillä ammattivaras pyrki aina eroon niistä mahdollisimman nopeasti, mutta setelit ja kolikot tulivat näkyviin hitaammin. Feromoni niissä sai kuitenkin tämän kukkakärpäslajin tanssimaan vielä viikkojenkin päästä. Eikä tanssiinkutsun tarvinnut olla kuin yksi kolikko pöydällä. Pitämällä silmät auki ja näkemällä missä kärpäseni milloinkin tanssivat hahmotin suhteellisen helposti rahojen kulun Muffetardilla. Vaikeinta hommassa olikin pitää itsensä "hajuttomana". Homma toimi paremmin kuin tutka, ja oli sitä paitsi tavattoman hauskaa ja mielenkiintoista leikkimistä.

 

Muutamassa päivässä olin kartoittanut miten varastettu saalis kulki ja sitä mukaa hahmotin koko jenginkin eikä sillä ollut mitään tekemistä Henrin vävyn kanssa. Tyypit olivat enimmäkseen algerialaisia ja erikoistuneet taskuvarkauksiin ja afrikkalaisiin pureskeltaviin huumeisiin, joita myytiin vihannesten seassa aivan julkisesti toripöydiltä. Mukana taskuvarkauksissa oli muutama lapsikin, jotka oli koulittu ihailtavan taitaviksi. Siepattu lompakko tai laukku ei montaa sekuntia ehtinyt tekijällä olla ennenkuin se toimitettiin eteenpäin ketjussa, eikä uhrilla ollut toivoakaan saada omaisuuttaan takaisin, vaikka olisi tekijän saanutkin kiinni heti verekseltään. Eihän kukkakärpäsillä silti kovinkaan merkittävää tekemistä paljastumisessa ollut, mutta varmistivat ne hyvin sen, että muuan koukkunokka, joka istui parin korttelin päässä kaverinsa liikkeen edustalla tai sisätiloissa, keräsi rahat omiin taskuihinsa. Taisi äijä ihmetellä hiukan ympärillään pörrääviä kärpäsiäkin, mutta ei taatusti tiennyt, että juuri minä tiesin koko homman vaikka minut monesti siellä keppeineni näkikin. Eihän minun tarvinnut ihmisten tekemisiä seurailla ja kaikki jäi sikseen, varastelevat kai vieläkin.

Kun kerroin Henrille " tutkimuksistani " ja kärpäsistä, hän päätään puistellen taas katseli minua kuin silloin ensi kerran leipoessaan kipsiä lonkkaani.

 

Tosiasiassa olin silloin kuitenkin aivan varma, että ajattelipa Henri minun olevan mitä vain, hänkin sai hupia - ja se lienee ollutkin silloin tärkein tekijä hänen parantumisessaan. Henrihän väitti edelleen silloin vaimonsa sielun olevan voodoohenkien käsissä tai vähintäänkin heitteillä...