Suomen väri-sana kuulemma esiintyi ensimmäisen kerran vuoden 1642 raamatussa lauseessa ”hän näki punaisella färillä maalatuita miehiä seinis”. Sana on siis laina ruotsista, johon se tuli alasaksasta ja oli muinaisyläsaksassa muodossa farawa tarkoittaen hahmoa, ulkonäköä ja väriä. Muinaisgermaanissa oli värikästä tarkoittava sana farhwa. Mielenkiintoista tässä onkin se, että suomen oma väriä tarkoittava sana oli karva, mikä edelleen elää ja kituuttaa esimerkiksi yhdyssanassa verenkarvainen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ruotsalainen laina siis syrjäytti (kirjakielen myötä) alkuperäisen väriä tarkoittavan metsäläissuomen sanan ”karva”, joka on erittäin lähellä muinaisgermaanin farhwa-ilmaisua. Karva-ilmaisu myös tuntuu syntyneen erätalouskulttuurissa, jossa turkiksen arvo määriteltiin karvan värin perusteella. Lainaussuuntaa muinaisgermaanin ja suomen välillä en ala arvailemaan.

 

Mutta itse värit pitää jakaa hiukan yllättävällä perusteella kahteen; ensimmäisessä osassa ovat immateriaaliset (optiset) värit ja toisessa ovat ainevärit eli pigmentit. Tämä siksi ettei ”koiraa ole aina karvoihin katsominen” eikä kaikki ole kultaa mikä kiiltää. Eikä väriäkään ole ilman valoa, koska värit ovat pelkkää valon erilaista aallonpituutta ja eri pintojen näkeminen väreissä johtuu pintarakenteen kyvystä absorboida osa valon aallonpituuksista. Esimerkiksi vihreä pinta on vihreä vain siksi että pintarakenne kykenee absorboimaan itseensä punaisen valon. Niinpä hyvällä syyllä voisi ilman värisokeuttakin väittää vihreän pinnan olevan materiaalisesti enempi punainen ja päinvastoin.

 

Punainen-sana on etymologialtaan selkeän suomalaisugrilainen, ja se etäsukukielissä tarkoittaakin karvaa. Karva ja puna ovat siten alunperin synonyymejä. Itämerensuomessa puna merkitsi punaista (punaruskeaa) karvaa ja vähitellen pelkkää väriä. Indoeurooppalaisen kantakielen punainen oli roudho-. Muinaisiirissä ruad ja lätin kielessä raudas. Goottien punainen oli rauths. Vastaava sana suomessa on ruta ja rauta, jotka tarkoittivat punaista suomalmia. Se oli myös Islannissa rauthi. Ruotsin röd tulee siis suomalmista, jota savolaiset sepät menivät aikoinaan Taalainmaalle takomaan..

 

Sinisen levinneisyys on melko käsittämätön, sillä se näyttää liittyvän selvästi silkkitiehen ja ulottuvan sen varrelle Afganistaniin saakka. Siellä shin on sininen sekä vihreä, tshetseniassa se on sinanig, ingusiassa sijnä ( sininen, vihreä ja harmaa), kurdikielissä sin ja venäjässä sinij, vaikka siellä on myös oma slaavisanakin goluboi.

Etymologisesti merkittävää on että muinaisiranista sini-sanaa ei ole löydetty, vaikka onkin innokkaasti haettu. Suomen sininen-sanaa tietysti väitetään lainaksi venäjästä, jossa kuitenkin on edelleen kaksi sinistä, joista toinen selvästi indogermaaninen eikä kukaan kielitieteilijä tiettävästi ole älynnyt sinistä silmään liittää. Silmä kun on omaperäinen suomalaisugrilainen sana, jonka tseremissin muoto on sinca ja perminkielinen sin.  

 

Keltaisen sanotaan tulleen indogermaanisesta kantakielen sanasta ghel, josta tuli muinaisgermaanin ghelwo, muinaisyläsaksin gelo, anglosaksien geolo, nykyenglannin yellow, ruotsin gul ja saksan gelb, liettuan gelta ja latvian zeltans.

 

Valkoinen on selvästi omaperäinen sana ja tulee tulta ja valoa tarkoittavasta valkia-sanasta. Valoon liittyvä valkoinen on kaikki värit sisältävänä erityisen taitavasti annettu nimitys.

 

Valkoinen väriaines eli aineväri puolestaan voi olla koostumukseltaan hyvin monenlainen; yleisesti käytetään talkkia eli magnesiumsilikaattia kynissä, mutta myös raskassälpää, joka kemiallisesti on bariumsulfaattia (baryyttivalkoinen, blancfixe). Myös kipsi, joka on kaliumsulfaattia ja marmorijauhetta on käytetty Pompeijista alkaen valkoisen värin aikaansaamiseen. Varsinaisia liituja, jotka ovat kalsiumkarbonaattia on monenlaisia niitäkin. Parhaimpana pidetään champagnenliitua, joka on ns. lieteliitu. Hiukan kellertävä valkoinen liitu on rügenin liitu ja neuburginliitu taas on alumiinisilikaattia. Sitä käytetäänkin enemmän putkiöljyväreissä valkoisen ja läpikuultavan värin aikaansaamisessa. Ton, china clay, kaoliini, posliinisavi, piippusavi, liitu ja valkoinen bolus ovat kaikki alumiinisilikaatteja, joita käytetään valkoisuutta tuottavina lisäaineina eri väreissä.

Aikoinaan kovasti tunteita herätti litoponi eli rikkisinkkivalkoinen, jota sanottiin myös patenttisinkkivalkoiseksi joka on kemiallisesti sinkkisulfidin ja bariumsulfaatin seos ja soveltuu vain pohjamaalin väriaineeksi. Titaanivalkoinen on titaanioksidia ja sillä on erittäin hyvä peittokyky mutta ei kelpaa muihin väreihin sekoitettuna vaativalle värien käyttäjälle. Sekavalkoinen on kremsinvalkoisen ja sinkkivalkoisen seos. Sinkkivalkoinen keksittiin vasta 1840 ja muuttuu herkästi kellertäväksi, koska se on kemiallisesti puhdasta sinkkioksidia. Aineella on useita laatuja kuten zinkweiss, metallisinkkivalkoinen, kiinanvalkoinen, lumivalkoinen, zinkwhite, blanc de zinc. Yleisin valkoinen väriaine on lyijyvalkoinen eli kremsinvalkoinen, joka on emäksistä lyijykarbonaattia.

 

Keltaisia väriaineita käyttivät jo babylonialaiset tiilentekijät, jotka löysivät lyijyantimoniittisen lyijyn. Tätä alettiin myöhemmin nimittää napolinkeltaiseksi. Yhtä myrkyllinen on uraanikeltainen, jota käytetään posliinimaalauksessa ja jonka koostumus on natriumuranaattia. Väri vivahtaa hiukan oranssiin. Myös krominkeltainen, chromgelb, chrome yellow, jaune de chrome tai lyijykromaatti on myrkyllistä. Tätä ainetta käytetään mm vihreän väriaineen valmistukseen. Sitten on olemassa myös sinkkikeltainen, joka on oikeasti sinkkikromaatti ja vaalean sitruunankeltainen väriaines. Muita keltaisia ovat baryyttikeltainen eli permanenttikeltainen ( keltainen ultramariini), strontiumkeltainen, joka on melko voimakkaan keltainen strontiumkromaatti, kadmiumkeltainen, kemiallisesti kadmiumsulfidia. Se on täysin myrkytön keltainen väriaines. Edelleen keltaista on hansankeltainen tervaväri sekä intiankeltainen, joka on euksantiinihappoinen magnesiumsuola ja käytetään värilakoissa pigmenttinä. Metallipohjaisia keltaisia ovat koboltinkeltainen aureoliini, kemiallisesti kaliumkobolttinitriitti ja siten ns. kivennäisväri. Kivennäisvärejä ovat myös keltaiset okrat, joiden pigmentti on peräisin rautaoksidista. Samaa ainetta on myös kuuluisa terra di Siena, jossa lisäpotkua ruostekeltaiselle antaa piihappo.

 

Tunnetuin sininen väriaines on ns. ultramariinisininen ( Ultramarinblau, Ultramarine, Outremer), jota valmistetaan lapis lazulista, mikä puolestaan on jalokivi ja tekee väriaineesta kalliin. Korvikeaineena onkin käytetty keinotekoista ultramariinia, jota tehdään posliinisavesta rikin, soodan, hiilen ja glaubersuolan avulla. Varsinainen pigmenttiaines on kemiallisesti rikkipitoista natriumaluminiumsilikaattia. Ultramariinia on myös vihreänä, punaisena ja violettina. Toinen paljon käytetty sininen väriaine on koboltinsininen, Ranskassa tunnettu Bleu de Thenard. Se on myrkytön kobolttioksidulin ja alumiinihydroksidin yhdiste ja siis metalliväri.

Huonosti kestävä on smaltti eli zafferi, sininen kobolttipitoinen kalilasi. Sitäkin on silti paljon käytetty varsinkin taivaansinisenä. Varsinainen taivaansininen, cölinsininen eli seruleansininen ( bleu celeste) on hiukan vihertävä vaalea magnesiumpitoinen kobolttitina. Sininen väriaine on mangaanicölinsininen, joka taas on bariumpermanganaattia ja hyvin kestävä. Kobolttivioletti on ehkä kaikkein myrkyllisin ranskalainen värituote, jossa on arsenikkipitoista kobolttioksiduulia, jota saksalaiset paransivat kobolttifosfaatiksi, joka ei siedä mitä tahansa väriaineita lähelleenkään. Mangaanivioletti tunnetaan myös nimellä nürnberginvioletti ja sekin on mangaanifosfaatti ja muuttuu mustaksi ajan myötä. Pariisinsininen eli berliininsininen eli preussinsininen on kemiallisesti ferriferrosyanidia, joten syvyyden värille antaa yllättävästi raudan punainen. Jatkovärejä preussinsiniselle ovat antverpeninsininen ja milorisininen. Kasveista saatava sininen väriaine on indigo sekä tioindigo, joka on ns. tervaväri. Metalleista saadaan sinisiä kuparivärejä, joita ovat vuorisininen (vesipitoinen kuparikarbonaatti), bremeninsininen eli Blue Verditer ja Cendres Bleues, joita käytetään mainosväreissä. Malakiitista saatiin aikoinaan myös sinistä väriainetta, kuparikarbonaattia, jota sanottiin egyptinsiniseksi.

 

Punaisista väriaineista tunnetuimmat ja käytetyimmät ovat poltettuja punaisia okravärejä ja punaisia maavärejä, joissa pigmenttiaines on rautaoksidia. Varsinaisesti rautaoksidia on saatu rautamalmeista ja kemiallisten tehtaiden jäteaineksista kuten alunalietteestä. Näistä valmistettuja ovat mm. englanninpunainen, intianpunainen, pompeijinpunainen, persianpunainen ja venetsianpunainen, jotka kaikki ovat hiukan erilaisia punaisia maavärejä. Poltettu sienanmaa on kirkas kuultoväri, jota mm. Rubens käytti ihovärinä. Monesti näkee väitettävän, että Rubens olisi käyttänyt sinooperia eli punaista elohopeasulfidia. Tällöin ei ymmärretä, että tämä väriaine mustuu päivänvalossa, joten jo pompeijilaiset peittivät sen paksulla vahalla.

Ortolyijyhapon lyijysuolaa eli punaista lyijymönjää käytetään paljon nykyisinkin mm. venemaaleina sekä ruostesuojaukseen. Krominpunainen ( Rouge de Chrome) on keleertavänpunaista emäksistä lyijykromaattia. Helio-aitopunainen eli RBL ja litoli-aitoserlakka ovat tervavärilakkoja joita käytetään sinooperin korvikkeina. Kadmiumpunainen on sekin kellertävänpunainen substraattiväriaine, joka kemiallisesti on kadmiumselenidiä ja kadmiumsulfidia. Krappilakka on taas punainen kasvisväri, joita on melkoinen määrä muitakin.

 

Tässäpä näitä jo olikin koko liuta.