Arabian kieli ja sen monet murteet sopivat hyvin verrannoksi sille kielihistorialliselle kehitykselle, jota on Euroopassa käyty alkaen jokunen tuhat vuotta sitten, mutta joka kehitystapahtuma ei suinkaan ole koskaan päättynyt. Fennoskandiassa suurimmat muutokset ajoittunevat juuri samoihin vuosiin kuin arabiankin suuret muutokset. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kun prof. Kalevi Wiik jokunen aika sitten esitteli uudet teoriat, joiden mukaan suomalaisugrilaiset kielet edustavat ikivanhoja eurooppalaisia metsästäjä-kalastaja-kulttuurien fonologisia systeemejä, jotka joutuivat agraarien indogermaanisten tulokaskielten alle, voi vastaavan kehityksen nähdä klassisen arabian suhteessa nykymurteisiin. Kaikkien läntisten kielten kirjoitusmuodolla ja arabian kirjoituksellakin on sama lähtökohta länsiseemiläisessä kirjaimistossa ja ajassa vähän ennen ajanlaskumme alkua. Verrannolle on useita muitakin perusteita, joista yhtenä sekin, että arabian murteet ovat nykyisin jakautuneet akselilla beduiinimurteet - sedentaariset murteet, missä jaossa on paljon yhtäläisyyksiä "Wiikin teorioiden" kanssa asetelmana; klassinen arabia on säilyttänyt islamin kielenä paljon sellaisia piirteitä, jotka muinaiskreikan ja latinan kielten kuollessa katosivat näkyvistä, koska niistä on jäljellä vain kirjoitetut versiot. Klassinen arabiahan "elää" yhä myös puhuttuna. Eikä ihmislajin käyttämillä fonologisilla systeemeillä lopultakaan ole kovin suuria eroja - ellemme puhu niiden kirjoitustavoista.

 

On toki tunnettua, että lyötyään ruotsalaista turpaan "vahingossa" suomalainen pyytää anteeksi sanomalla "oho", ruotsalainen sanoo "aj" ja englantilainen silminnäkijä toteaa viileästi "ou" ja puhaltaa helpottuneena kun ei itse joutunut mukiloiduksi "whew", ottaa pubin ulkopuolelta koiransa mukaan, joka haukkuu " bark, bark", johon kaukaa saksalaiskoira vastaa "vuff, vuff" ja niin edelleen. Nämä kaikki ovat kirjoitusasuja, jotka ovat muuttaneet alunperin samanlaiset sisällöt eri näköisiksi. Kukaan ei voi tietää kuinka lähellä tai kaukana ihmiskielet olivat toisistaan syntyessään - ja tästä kovasti kiistelläänkin - mutta vaikuttavin eroja eri kielten välille tuottava tekijä on kautta aikojen ollut kulttuuri, ei itse ihminen, jonka kielen "alainen" mentaalinen toiminta on käytännössä täysin yhtäläinen kaikkialla - ja ollut sitä jo tuhansia vuosia. Kielten ja kieliryhmien erot onkin nähtävä kulttuurien, niiden välisten erojen ja muutosten seurauksina. Kieli on kommunikoinnin väline ensisijaisesti eikä niinkään ajattelun väline.

 

Seemiläiset kielet luetaan omaksi indoeurooppalaisten ja suomalaisugrilaisten ryhmien ulkopuolelle kuuluvaksi ryhmäkseen. (Joskus ne liitetään haamilaisten kielten kanssa yhteen.) Näitä vanhempia muinaiskieliä olivat Mesopotamiassa puhuttu akkadi ja assyria, laajalle levinnyt aramea, muinaissyyria ja muinaisheprea. Varsinaiseen seemiläiskielten ryhmään kuuluvat arabia, eteläarabia ( mehri ja sokotri), uusheprea eli ivrit, malta, uussyyria ja uusaramea, amhara, tigrinja, tigre, gurage ja harari, jotka viisi viimeistä ovat koillisafrikkalaisia kieliä. Arabithan polveutuvat mytologian mukaan juutalaisten kanssa yhdessä Aabrahamista, mutta olivat jo hyvin varhaisessa vaiheessa jakautuneet toisilleen vieraiksi paimentolaisheimoiksi eri puolille Arabian niemimaata.

Kulttuurisesti arabeja voi hyvin rinnastaa juutalaisiin, ja molemmat omaksuivatkin paljon ympäröivistä korkeakulttuureista, Mesopotamiasta, Persiasta, Egyptistä ja Kreikasta sekä Roomasta eikä Intiaa saisi unohtaa, sillä sieltä virtasi valtava määrä vaikutteita satojen vuosien ajan arabikulttuurien kautta länteen.

 

Eurooppalaiset kielet joutuivat valtavaan myllerrykseen keskiajalla, jolloin "kuoli" hyvin useita kieliä latinan ja muinaiskreikan lisäksi ja syntyi vielä useampia kansojen vaellettua uusille asuinsijoilleen. Itämeren ympäristön kielistä voidaan vain tehdä arvauksia, vaikka jotain sentään tiedetäänkin esimerkiksi gootin kielestä. Sen sijaan langobardien, herulien, vandaalien, roxolaanien, helsinkien ym ym kielistä ei ole mitään varmuutta. Kokonaiskuvassa onkin tärkeintä nähdä se, että siellä minne kansat kielineen tunkivat syntyi uusia fonologisia systeemejä ja kielisekoituksia - ja mistä kansat lähtivät, jäi jäljelle kituuttamaan jokin vanhoista kielistä. Näiden jäämien kohtalona olikin sitten toisessa aallossa taaksepäin ( kun kristinusko levisi) joutua sotketuksi ( tavallaan jo toisen kerran) yleensä jonkun indogermaanisen kielen kanssa.

Väitänkin, ettei tätä fyysisen historiankulun selkeää linjaa ole osattu ottaa huomioon vedätyksessä, jota ovat johtaneet leksikaalisia kieliä ja kirjoitettuja sanaluetteloita pyöritelleet tieteilijät, jotka eivät vieläkään ole päässeet irti ns "suomalaisten vaellusteoriasta". Niinpä helpoimmaksi selviytymiskeinoksi useimmille on tullut tapa väittää lähes kaikki suomenkielen sanat lainoiksi, jossa pää tulee kuitenkin vetävän käteen silloin kun loppujäämää joutuu edelleen väittämään "uralilaiseksi". Senkö voi suvaita sitten kuitenkin "vaeltaneen". Kyse onkin oikeastaan siitä, että monimutkaisia kielihistorioita yksinkertaistetaan törkeästi ja aikaansaadaan tuloksena peräti naivia "totuuksia".

 

Klassinen arabia perustuu pohjoisarabialaisiin murteisiin. Eteläisistä murteista on kirjallistakin tietoa ajalta 500 eKr - 500 jKr ( piirtokirjoituksia), mutta varsinainen lähtökohta yhtenäiselle arabialle on pohjoinen runokieli, jota alettiin merkitä muistiin Hirassa jo 300-luvulla. Kirjoitustyyli oli kehitetty aramealaisesta kursiivista. Koraanin kielestä tuli ns fushã, virallinen normi, jonka ikätoveri lännessä oli siis vulgaarilatina. Germaaniset kielet eivät siten vielä edes pilkahtaneet barbaarien silmäkulmissa kun syntyi se arabia, joka edelleen on kuultavissa. Kielioppiperinne lännessä pyrki samaan kuin islamin maailmassakin, siis säilyttämään kielet muuttumattomina syystä, että muutos ymmärrettiin ( edelleenkin?) kielen rappiona. Juuri tämä seikkahan on ajanut ja ajaa kirjakieliä kaikkialla eroon puhekielistä - ja luo tilaa jollekin universaalille fonologiselle systeemille. Suomi siis edustaa paitsi ei-agraaria kulttuuria, myös hyvin vanhaa säilynyttä fonologiaa kun taas germaaniset englanti, saksa, ruotsi ovat uusia edelleen muuttuvia kieliä joiden semanttinen tausta on nuorekas urbaanin agraari.

 

Arabialaisessa kielitarhassa ei alunperin ollut kuin kaksi vokaalia ( kirjoitetussa ei yhtään. Nykyisin kolme a, i ja u). Kielen perustassa on kolmekonsonanttiset sanajuuret, joista rakennetaan lähes kaikki sanat. Tästä syystä arabia myös "hylkii" vierasperäisiä lainoja, jotka korvataan omaperäisillä uudissanoilla kuten lentokone = tayyaara ( lentävä ) tai juna = qitaar (kamelijono). Fonologinen systeemi perustuu paljolti kurkunpään äänielinten taitavaan käyttöön. Konsonanttien b, t, d, r, s, f, k, l, m, n, h ja j ääntäminen onnistuu suomenkielen puhujalta helposti. Arabiassa r-äänteellä on useampia variaatioita, kuten useimmissa muissakin systeemeissä. Omalaatuinen on sen sijaan l-foneemin, h:n, g:n realisaatiot sekä velarisoidut konsonantit, joiden ääntämisessä on äidinkielisellä ( ibn-il-luga) arabillakin joskus ongelmia. Vokaaleista ä ja e ovat aina a:n allofoneja sekä y ja ö puolestaan u:n. Foneemi a lausutaan usein niin edessä, että se kuulostaa ä:ltä ( katab, hän kirjoitti, lausutaan melkein "kätäb"; faat, hän meni sisään, "fäät" jne). Silloin kun foneettisena vastakohtana a:lle on r, on a takaisen avoin. Kun opettelee arabian fonotaktisen systeemin aloittaen tietysti maksimaalisista distinktioista ja keskittyy nimenomaan konsonanttien ääntämiseen, huomaa varmasti että vokaalit muovautuvat automaattisesti oikein.

 

Klassinen arabia ja sen pohjalla oleva runokieli "koinë" on suhteellisen vokaalirikasta kieltä, jossa ei ole indoeurooppalaisille kielille tyypillisiä sananalkuisia konsonanttiryhmiä ( päinvastoin kuin kirjoitetusta kielestä voisi päätellä). Tavallisin tavurakenne on konsonantti-vokaali taikka konsonantti-vokaali-konsonantti eikä muita juuri olekaan. Pitkät vokaalit ovat silti harvinaisia ja mahdollisia vain avoimissa tavuissa. Kielihistoriallinen kehitys on kuitenkin muuttanut arabiaa siten, että nykymurteissa on nähtävän laaja lyhyiden vokaalien kato, josta esimerkki: klassisessa arabiassa kataba = hän kirjoitti, Irakissa kaupunkimurteissa kitab, syyropalestiinalaismurteissa katab, Egyptissä katab, läntisissä maghribimurteissa ktab. Tämä "vokaalikato" näkyy monin muinkin tavoin, vaikka en sitä tässä enempää esittele. Toinen merkittävä fonotaktinen kehityslinja näkyy intonaatiossa, jossa alkuperäinen sananalkuinen paino on siirtynyt osittain loppuun. Itse asiassa arabian kielen ja sen murteiden historia osoittaa G.K.Zipfin teorioiden pitävän paikkaansa; hän esittää, että foneemit, joiden toiminnallinen teho on heikko eli ne muodostavat vähän oppositioita, pyrkivät katoamaan kielestä ( esimerkiksi ranskassa on vähän sanoja, joita erottaa väljän ja suppean a:n oppositio, joten väljän ja suppean a:n sijasta kielessä esiintyy yhä enemmän vain puoliväljä tai puolisuppea a). Sama hypoteesi koskee myös yksiköitä, joissa on useita osatekijöitä, ne ovat harvalukuisempia kuin ne joissa on vähemmän tekijöitä eli jos kielessä esiintyy oppositio soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien välillä, edellisiä on enemmän.( Zipfin lakina tunnetaan tietystä tekstimäärästä lasketun sanan esiintymistaajuuden suhdetta sen esiintymistaajuuden mukaiseen järjestyslukuun).

 

Ennen islamilaista aikaa elivät mm arabirunoilijat Tarafa, Zuhair, ´Amr ibn Kulthum ja al-Harith, joiden tekeleet on koottuna Mu´allaqat-antologiaan. Koraanikin olisi nähtävä osana tätä vanhaa suullisen runokielen perinnettä, sillä myös sen kielessä on niitä viestinnän universaaleja rakenteita, joilla eri kulttuureissa tietoa on kyetty siirtämään useiden kymmenien sukupolvien ajan eteenpäin. Samaan ryhmään kuuluvat intialaiset vedat, japanilainen haiku ja suomalainen kalevalainen kansanrunous. Umaijadikalifien aikana, lähinnä 700-luvun alussa runoiltiin Basrassa ja Kuufassa lyriikkaa, joka saavutti ällistyttävän korkean tason abbasidikalifien aikana, jolloin Euroopassa Kaarle Suuri vasta aloitteli feodalistisen järjestyksensä takomista satojen pikkuruhtinaiden päihin. Kielellisesti arvokkaita teoksia jätti jälkeensä "yhden päivän kalifina" tunnettu Ibn al-Mu´tazz, joka kuoli vallankaappauksessa vuonna 908...

 

"La ilaha illa Allah, Muhammad rasul Allah" ( ei ole muuta jumalaa kuin allah, ja Muhammed on hänen profeettansa) lie lyyrisimpiä uskonnollisia säkeitä mitä maailmanhistoria tuntee. Ainakin se on yksi kaikkein eniten lausutumpia. Silti monikaan tuskin tulee ajatelleeksi, että tämä alunperin quaraysh-heimon pääjumalan nimikin on itse asiassa etymologisesti aivan sama kuin eel, eloah, jonka juutalaiset olivat keksineet joitakin vuosisatoja aikaisemmin. Kukin kulttuuri synnyttää oman lyriikkansa, jota tutkimalla pääsee aika lähelle myös kielen semanttista ydintä.

Aivan päivänvastaiseen suuntaan alkoivat juutalaiset kabbalistit kehittää hepreankielisiä tekstejä, joiden tulkinnan keskus jo 200-luvulla siirrettiin Palestiinasta Babyloniin, jolta ajalta on peräisin mm. Sefer Jetsira, "luomisen kirja". Ehkäpä tällöin alkoi myös se kielellisen kehityksen suunta, joka on vienyt useimmat kielitieteilijätkin joron jäljille.

 

Väitetään, että arabiankielistä runoutta ei voi kääntää muille kielille ja silti säilyttää sen lyyrisyys. Runoudessa on kuitenkin paljon universaaleja rakenteita, jotka perustuvat ennemminkin ihmisten yhteiseen mentaaliseen kieleen kuin erilaisiin kommunikoinnin fonologisiin systeemeihin. Parhaiten tämä näkyy "runokielten" lisäksi sanojen juurissa, jolloin erottuvat toisistaan taas kerran agglutinoivat kielet ja fleksiokielet. Nykyisen arabian kielen alueella puhuttiin aikoinaan mm. agglutinoiviin kieliin kuuluvaa sumeria ( jonka tunnetuimpia nykytutkijoita lienee J.A.Halloran). Kulttuurisesti vaikuttavampi oli kuitenkin "koptilainen" Egypti ja varsinkin Persia, jonka avestan liturgiset gathat antoivat muodot myös myöhemmälle arabialaiselle runoudelle. Monen suomalaisen mielenkiintoa on herätellyt aika ajoin toistuvat väitteet suomenkielen ja sumerin sukulaisuudesta. Toisaalta myös Egyptin muinaiskielelle ja etenkin mytologialle on haettu yhtäläisyyksiä sekä kielestä että Kalevalasta. Vaikka Wettenhovi-Aspan tutkimuksia aikanaan naurettiin ( "Suomen Kultainen Kirja", 1935) on niissä vakavastikin otettava puoli, joka osoittaa kiistattomasti Kalevalan mytologian yhteiset piirteet Lähi-Idän vastaavien kanssa. Tässä onkin mielenkiintoisinta se, että miten tarinoiden "ideoiden" sallitaan kulkeutuneen äärimmäiseen Pohjolaan - Bysantin kautta ilmeisesti; mutta kun reittiä Bysanttiin "hallitsee" ruotsalainen viikinkiys, on hyvin vaikea sopeuttaa etelän mytologioiden kulkeutuminen vallitsevaan historiankirjoitukseen.

 

ratatosk