<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lueskelinpa tässä fil. tohtori Kaija Rossin artikkelia amerikkalaisproffa Alfred R. Melen teoriasta itsepetoksen rakenteesta. Asiahan on kaikille nykyihmisille perin tuttu - lähes jokainen pettää itseään päivittäin uskottelemalla itselleen todeksi jonkun toiveensa, jonka kuitenkin "tietää" epätodeksi.

 

A.R. Mele julkaisi jokunen vuosi sitten opuksen " Self-Deception Unmasked ",jossa hän hylkää kaikki eksoottiset mielen mallit, joilla psykologistit tavallisesti yrittävät selittää mahdolliseksi sen miten ihminen kykenee uskomaan keskenään ristiriitaisiin totuuksiin yhtä aikaa. Hän hylkää myös homunkulaarisen teorian, jossa oletetaan mielen sisältävät joukon itsenäisiä toimijoita ( kuten esim "alkukantainen tiedostamaton eläin" ), jotka tiedostamattomina petkuttaisivat jopa toisiaan ja siten myös mahdollistaisivat ihmiselle tyypillisen itselleen valehtelun. Oikeastaan tämä jako tiedostamattomaan ja tietoiseen mieleen onkin jäämässä historiaan ja yksilö ymmärretään fyysisenä kokonaisuutena, jossa ei enää ole tilaa oletetuille rinnakkaistoimijoille ja mentaalisille olioille.

 

Yleensähän uskomisen oletetaan perustuvan evidenssille, ei haluille eikä intentioille. Epätoden uskomuksen aikaansaaminen ilman, että yksilö huomaa mitä on tekemässä vaikuttaa todella vaikealta. Jos taas intentio pettää itseään olisi tiedostamaton, herää kysymys, miten tietoinen olento voi yrittää jotain tiedostamatta sitä. Niinpä kyse ei Melen mukaan olekaan varsinaisesta petoksesta. Hän painottaa itsensä pettäjän motiivien vaikutusta evidenssikäsittelynsä vinoutumiseen, missä prosessissa on näkyvissä useita erilaisia tapoja kuten "positiivinen ja negatiivinen väärintulkinta, valikoiva evidenssikerääminen sekä valikoiva tarkkaavaisuus".

 

Kun kyse on todistusaineiston väärintulkinnasta, henkilö painottaa hallussaan olevan evidenssin arvoa joko liikaa tai liian vähän, jotta hänen haluamansa uskomus vaikuttaisi todennäköisemmältä. Kun hän painottaa todisteiden arvoa vähemmän kuin hän painottaisi jos hänellä ei olisi preferenssiä uskomuksen suhteen, kyseessä on negatiivinen väärintulkinta jne. Itsensä pettäjä saattaa etsiä vaikeastikin saavutettavia perusteita jotta hänen haluamansa uskomus saisi tarvittavaa tukea ja ryhtyy siten "valikoivaan evidenssikeräämiseen", jota voisi sanoa myös yksinkertaisesti tiedostamattomaksi tarkoitushakuisuudeksi ellei se sisältäisi paradoksia.

 

A.R.Melen mukaan itsepetoksellisen uskomuksen muodostumiseen vaikuttaa myös se, miten tärkeää yksilön tulevaisuuden kannalta on muodostaa todenmukainen uskomus. Mikäli kustannukset, jotka seuraavat epätodesta uskomuksesta ovat hyvin suuret, on todennäköisempää, että henkilö uskoo rationaalisesti, vaikka haluaisikin toisin. "Esimerkiksi maanpetoksesta epäillyn hallituksen agentin vanhemmat uskovat todennäköisemmin lapsensa syyttömyyteen kiistattomien todisteiden edessä kuin tämän työtoverit. Vanhemmille tuska lapsen rikoksesta voi olla suurempi kuin epätosi uskomus väärästä tuomiosta, kun taas työtovereiden tulevaisuudessa epätoden uskomuksen uskominen voi aiheuttaa vakavaa haittaa." ( K. Rossi )

 

Professori Rossi pitää Melen analyysia järkevänä, koska se selittää itsepetoksellisten uskomusten synnyn ilman "mentaalista eksotiikkaa", mihin määrätty psykologia ja varsinkin kartesiolainen perinne saa jotkut selittäjät vielä nykyisinkin turvautumaan. Hänen mielestään on myös järkevää ajatella," ettei itsensäpettäjä ensin usko jotain ja sen jälkeen usko päinvastaista. Itseään pettävä alkoholisti tuskin uskoo ensin, ettei voi hallita juomistaan ja sen jälkeen päätä uskoa, että voi lopettaa milloin tahansa. Hän saattaa epäillä juomisensa olevan holtitonta, mutta epäily ei ole sama asia kuin uskominen."

 

Ongelman ydinhän on myös se, miten ihminen voi saada aikaan uskomuksen tahallisesti huomaamatta aiettaan? Ja Mele vastaa tähän niin, että " yksilö ei pyrikään pettämään itseään, vaan motivaatio johtaa vinoutuneen evidenssitulkinnan kautta epätoteen haluttuun uskomukseen." Niinpä motivaatio uskoa jotakin on eri asia kuin intentio pettää itseään. Itsepetos voi siis sisältää intentionaalista toimintaa, mutta tästä ei seuraa, että itsensä pettäminen olisi intentionaalista - Se, etteivät ihmiset aina tunnista todellisia toimintansa syitä on helpompaa käsittää, kuin se, etteivät he tiedosta yrittävänsä."

 

Artikkelinsa lopuksi Rossi sanoo näin: " Itsepetos on osa tavallisten toimijoiden arkielämää. Olisi perusteltua, etteivät sen selvittämiseksi luodut teoriat pohjautuisi oletuksille, jotka koskevat ideaalitoimijoita. Toistaiseksi ainoa kohtaamani selitys itsepetoksesta, joka huomioi sen, etteivät tavalliset toimijat muodosta uskomuksiaan rationaalisesti, on Jeffrey Fossin analyysi. Foss päätyy lopputulokseen, jonka mukaan itsepetos ei edes ole filosofisesti mielekäs ongelma. Ainoa kysymys, joka ilmiöstä herää on se, miksi ihmiset joskus uskovat selkeän irrationaalisesti."

 

Luettuani tuon artikkelin mietin sitä, kuinka paljon juuri nyt kun maailma tulvii kaikenlaista tietoa, on olemassa julkista uskottelua, uskomuksia ja globaalia itsepetosta. Mietin sitäkin, minkä lajin valeita päästellään eniten ja miksi - saisivatko ykkössijan emotionaaliset petokset vai olisiko eniten eetterissä materiaaliseen hyvinvointiin liittyviä itsepetoksia ? Pallohan kyllä lämpenee muutenkin ...