Minuuteni syntyy maisemasta. Pääni sisällä on 100 miljardia aktiivista neuronia, joista jokainen pystyy luomaan 2000 - 20 000 dendriitiä, joista jokainen tallentaa informaatiota ja ottaa vastaan aistieni tuomia viestejä pääni ulkopuolelta tai muualta solukoistani. Aistiärsykkeen käynnistämä tietokoneistoni herättää puolestaan koko fyysisen olemukseni juuri siihen mielenmaisemaan, minkä tämä neuroverkko kulloinkin luo tajuttavakseni. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Enkä enää näe ihmistäni eläimeni kokoisena. En silti ole kuollut vuoren kokoiseksikaan  mutta en ole myöskään kasvanut nanomittaiseksi; jotenkin vain olen tavoittanut tai-i'n nähdäkseni miten elämä ja kuolema ovat saman todellisuuden kaksi mitätöntä aspektia, joiden vuoksi myös minuuteni sisältää apoptoosin. Ja vanha minä osaa kuolla uuden syntymisen tieltä itsekseen, tappamatta.

 

Apoptoosin syyhän on telomeeri, tuo kaksiteräinen miekka, joka varmistaa homologisen yhdistymisen dna-ketjuissa. Se samalla deletoi vanhan kaavan kun luo uudenlaiselle muodolle toeutumisen mahdollisuuden entisistä eväistä.

Mutta minuuteni telomeeri on itse aika, neljäs ulottuvuus, joka muuttaa maiseman kuin lumi lukemattomine kidemuotoineen.

 

Lumi taas on jäätynyttä vettä, joka oikeastaan on mineraali eikä vapaa neste. Ja siksi sen sisältämä morfologinen informaatiokin on käsittämättömän laaja. Lumi myös peittää ja suojaa - sen lisäksi, että luo aivan uusia muotoja. Kahta samanlaista lumikidettä ei tiettävästi ole näiden miljardien vuosien kuluessa vielä muodostunut, sanoo todennäköisyysmatematiikka. Eikä sama maisema ole samanlainen joka talvi ja jokaisen tuiskun jälkeen.

 

Minuutenikin on pelkkä hetkellinen abstraktio, jonka tietoisuuteni maisemastaan luo sille pellavakankaalle, johon hetkeä myöhemmin käärittynä sen heitän - tunkiolle.