Mutta kuka oli Lars Gabriel von Haartman; Hänen vaimonsa oli Eva Vilhelmina Charlotta Mannerheim, jonka velipuoli oli Carl Gustaf Mannerheim, myöhemmän kuuluisuuden marsalkka Mannerheimin isoisä. Evan isä oli Carl Erik Mannerheim ja Carl Gustafin Johan Augustin Mannerheim, molempien äiti oli Wendla Gustava von Willebrand. Willebrand-suku oli Mecklenburgista Liivinmaan kautta Suomeen tullut sotilassuku. Lars Haartmanin isä oli Turun yliopiston rehtori ja osa suvusta vahvasti sekoittuneena varsinkin somerolaisiin Munck-sukuun että Jägerhorn af Spuriloihin, joka on myös Mannerheimien suvun yksi vahvimpia haaroja. Samalla tavalla ja vastaavan historiankin omisti Rehbinder-suku, jonka jäsen kreivi Robert Henrik Rehbinder toimi vuosina 1811 - 1841 ministerivaltiosihteerinä tsaarin Venäjällä. Tässä ominaisuudessa hän vaikutti Suomen asioihin ratkaisevasti. Turhaan ei Helsingissä olekaan nimitetty useampia katuja hänen muistokseen.

Munck af Fulkila - sukuun liittyy useamman sukupolven kautta sotilassuku Stålhane, joka liittyy myös Rehbindereihin esimerkiksi niin, että isoäitini isoisän isoisän isoäiti oli Helena Rehbinder os. Stålhane. Tämän Helenan isoisän isä oli Nils Stålhane. Yksi Nilsin tyttäristä, Anna otti miehekseen Arvid Jägerhornin. Nils Stålhanen pojanpojan Larsin kaksi tytärtä puolestaan naivat kumpikin Munck af Fulkilan suvusta, Agneta Stålhane Johanin ja Christina Lorenz Munck af Fulkilan. Tämän Helena Rehbinderin veli oli isoisänsä kaima Nils Stålhane. Hän sai yhdessä ensimmäisen vaimonsa Anna Margaretha Nassokinin kanssa kuusitoista lasta. Tuusulan Vanhakylän kartanossa riitti vilskettä sillä Nikke-vaari teki vielä kaksi lasta toisenkin vaimonsa kanssa ollessaan seitsemännellä kymmenellä. Alussa mainittuun asiaan liittyy kuitenkin Nils Stålhanen vanhin tytär Anna, joka vihittiin jouluaattona vuonna 1770 Gammelbyssä Viaporissa palvelevan majuri Henrik Johan Justanderin kanssa. Oikeastaan hän ei enää ollut Justander, vaan sai juuri ennen häitään aatelisnimen Standertskjöld.

Henrik Johan Standertskjöldin pojanpoika oli Carl August, joka oli isänsä kaima hänkin. Isä-Carl oli ollut siitä erikoinen kaveri, että oli vanhin kolmosista, jotka hänen äitinsä pyöräytti Viaporissa 22.12.1776. Carl August junior kohosi nopeasti armeijan palveluksessa ja sai 1855 kenraalimajurin arvon. Hän toimi Tulan asetehtaiden johtajana ja vuokraajana sekä Venäjän kaikkien kivääri- ja ammustehtaitten ylitarkastajana. Kun Lars Haartman tutustutti Pietarissa 1840 Immanuel Nobelin Carl August Standertskjöldiin alkoi Nobelin perheelle uusi aika.

Tiede-lehden numerossa 16.10.2009 oli artikkeli otsikolla " Nobelit, Venäjän rockefellerit" ( http://www.tiede.fi/artikkeli/1141/nobelit_venajan_rockefellerit ), jossa M.Kinnunen käyttää Carl Standertskjöldistä nimitystä Nobeleiden "bisnesenkeli". Joka tapauksessa Venäjän hallinnossa vaikuttaneet suomalaiset Haartman, Rehbinder, Mannerheim ja Standertskjöld olivat vahvasti mukana venäläisessä armeijassa, sen varustamisessa ja asetehtaissa. Ja olivat myös suhteellisen läheistä sukua toisilleen.

Tulan asetehdasta vuokratessaan Carl Standertskjöld muodosti alkupääoman, jolla hän 1872 perusti Inkeroisten puuhiomon Anjalankosken rannalle Sippolaan ja seuraavana vuonna Sahatehdas Oy C. A. Standertskjöldin Kotkan Hovinsaareen. Ensin mainittu yritys siirtyi 1887 Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:lle ja jälkimmäinen 1903 Enso-Gutzeit Oy:lle.

Hän sijoitti pääomiaan myös maaomaisuuteen. Jo 1853 hän oli hankkinut omistukseensa Kirstulan kartanon Hämeenlinnan pitäjästä ja 1871 hän osti Herman Hallonbladilta Laukon ja Tottijärven allodiaalisäterit Vesilahdelta. Standertskjöld hankki 1880-luvulla omistukseensa myös Koiskalan säteritilan Nastolasta, Boe gårdin eli Häihän rälssisäterin ja Pirklahden ratsuvelvollisen säterin Porvoon maalaiskunnasta sekä Hausjärveltä Ryttylän maatilan. Hänen veljenpoikansa Hugo Standertskjöld, jonka Carl oli pyytänyt avukseen Tulan tehtaille rikastui asekaupoilla setäänsä paremmin. Ote wikipediasta:

"Vähitellen eversti Standertskjöld kuitenkin taloudellisen toimintansa Venäjällä ja siirsi suuren omaisuutensa Suomeen. Kaupunkiasunnokseen hän rakennutti yksityispalatsin Pohjois-Esplanadi no 3, talossa sijaitsee nykyisin Korkein oikeus. Vuonna 1883 hän oli ostanut Hämeenlinnasta Karlbergin kartanon, josta hän rakensi itselleen kesäasunnon ja josta on lähtöisin nykyinen Aulanko.

Suomeen palattuaan Standertskjöld osti Kaukaan tehtaat läheltä Lappeenrantaa ja muutti sen selluloosaa tuottavaksi suuryritykseksi, joka on osa nykyistä UPM-konsernia. Lisäksi hän sijoitti ostamalla valtavat metsäalueet tehtaan puunsaannin varmistamiseksi. Näille metsämailleen hän yritti saada myös pienviljelijäväestöä, joille hän tarjosi edullisia asettumisehtoja.

Poikamiehenä elellyt eversti oli myös avokätinen lahjoittaja. Usein hänen lahjoituksensa suuntautuivat lähelle hänen ammattiaan. Eräs lahjoitusten saaja oli Suomen kadettikoulu Haminassa. Koulun lakkauttamisen jälkeen lahjoitusvarat jaettiin nuorille, joiden oli ollut pakko vaihtaa elämänuraansa koulun lakkauttamisen tähden."

Mielenkiintoista tässäkin historiassa on se, että useimmat jutun henkilöistä olivat äidinkieleltään ruotsalaisia mutta toimivat äärimmäisen "isänmaallisesti" ja useimmat heistä kannattivat itsenäistä Suomea, joka erottui sekä Venäjästä että Ruotsista.

Aseita tältä porukalta ei puuttunut, vaikka tärkeimmät liittyivätkin tiedonhallintaan, kauppaan ja arkitalouteen ja todelliset tarkoitusperät naamioitiin taitavasti hengellisen sivistyksen mustiin kaapuihin. Lapsenmielisiä harhautettiin upeilla tarinoilla ritareista ja linnanneidoista vaieten todellisuudesta jossa haarniskan sisällä olikin perverssi piru. Miekkaansa mielistyneet "saksalaiset" ohjautuivat Baltian kansojen teurastamoille mutta näennäisesti paljon siivommin hoideltiin muut pohjoisen asukkaat, mikä johtui enemmän harjoitetuista paikallisista kulttuureista kuin siitä että uusi hallinto olisi ollut armeliaampaa heitä kohtaan. Useimmiten tämä historia jää näkemättä siksi, että sama taho hoiteli myös todellisuuden ja tapahtumien dokumentoinnin käyttäen kieliä ja koodeja jotka se itse kehitteli, tosin kansan puhumien puhekielten pohjalta - useimmiten. Joissakin tapauksissa ( esimerkiksi ruotsi ) saattaa silti olla kyse myös tietoisesta kielen manipuloinnista tarkoituksena luoda väline hallintoon ja tukea samalla aatetta yhteisestä kansallisesta identiteetistä. Mälaren laakso oli ikivanha kauppapaikka ja kauppareittien risteyskohta, jossa tarvittiin uusi lingua franca estämään dönsk tungan taikka alasaksan ylivalta. Taustalla vaikutti myös vanha kansankulttuuri, joka ei sietänyt vieraita oligarkkeja. Vetämällä hihasta vielä gööttiläinen historiakin luotiin uudelle Sveavallalle sipuli joka alkoi heti kasvaa ja kerätä keksinnön ympärille suojaa kuori kuorelta.

Kristinuskon ilosanomaa keppihevosenaan käyttäen levitettiin Pohjolaan aate ja hallinto, jossa väestö pilkkoutui kansoiksi ja "etnisiksi" ryhmiksi vaikka todellisuus onkin vedetty sisus päällepäin tuppeen ja julkikuva esittää muka kansojen alitajuisen yhtenäisyyden tulleen esiin. Syntyneissä kaikissa pohjoisen valtioissa ei kansalla ole silti taustanaan minkäänlaista todellista yhteistä kansallisen identiteetin perustetta, vaan jokainen nationaliteetti on koottu etnisistä sirpaleista ja käsitys yhtenäisyydestä istutettu kansakuntiin kuin aivolisäke.

Jotta tämä kaikki olisi suunniteltua ja keskitetysti ohjattua pitäisikin kai uskoa jumalaan. Helpompaa on uskoa "hänen sijaisensa" toimineen käskyläisineen riittävän taitavasti sisäistäen yksinkertaisen ihmislajin tarpeen tulla hallinoiduksi globaalisti ja yksilöinä. Laumautumisen, joukkoon kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarve lieneekin eniten hyväksikäytetty ihmisominaisuus.

Se miten Suomessa kirkkoherrojen ja nimismiesten avulla tehtiin hallinnoinnin lähetystyötä kelpaisi hyvin kouluesimerkiksi paitsi maan valtaamisesta myös kansakunnan muuttamisesta geneettisesti yhtenäisemmäksi. Nobiliteetti oli vähintäänkin yhtä sikiävää kuin muukin kansa, mutta voi moninkertaisesti paremmin eikä sen jälkeläiset kärsineet läheskään yhtä totaalisesta kuolleisuudesta kuin alistetuksi ja verotetuksi tulleet alaluokat. Suomi onkin esimerkkimaa siitä miten nopeassa tahdissa kansakunnan geenejä saadaan vaihtumaan toisiksi ja sekoittumaan tulokkaisiin ( huolimatta siitä, että toisin väitetään).

Geneettinen muutos ei silti ole rajuinta, sillä loppujen lopuksi ihmiset ovat perimältään hämmästyttävän samanlaisia. Suurempi muutos on tapahtunut alueen kulttuurissa. Taannoiset pyristelyt kalevalaisen historian elvyttämiseksi pari sataa vuotta sitten voikin nähdä myös kuolinkouristuksina, jonka jälkeen tietyn todellisuuden päälle voi potkia mullat. Potkimiseenhan yhtyvät mielihyvin uusia kansallisia identiteettejä keksineet nykyeläjätkin. Multaa ja paskaa on ilmassa paljon. (Enkä puhu mamupolitiikasta yhtään mitään.)

Tuohikengät, norjalaisittain "birkebein" oli muuten valtapoliittinen liike, joka vastusti 1100-luvulla Norjassa kirkon vallan leviämistä.

Johanin isä oli Anders Stålhane ja äiti Brita Elisabeth Pistolhielm. Tasan kymmenen sukupolvea sitten eläneet isovanhempani. Brita, joka leskeksi jäätyään ja useamman kerran naimissa oltuaan näki miten Gammelbyn kartanon alamäki alkoi. Poikansa Johan omisti ja hoiti pääasiassa Kotkaniemen säteriä yhdessä vaimonsa Margareta Gyldenstolpen kanssa eikä aviomiesten kiihkeä vaihtuminen tainnut olla leskirouvan talonpidolle eduksi.

" Anders Stålhane kuoli v:n 1673 lopulla paluumatkallaan valtiopäiviltä Tukholmasta. Hänet haudattiin Tuusulan kirkkoon. Kartano joutui sen jälkeen perikunnan omistukseen - johdossa leskirouva Brita, eversti Erik Pistolhjelmin tytär. Hän solmi v. 1674 toisen avioliiton everstiluutnantti Johan Backin kanssa. Mies kuoli jo v. 1678. Brita Pistolhjelmin kolmanneksi aviomieheksi tuli v. 1682 majuri Henrik Kuhlman. Tämä oli v. 1678 eronnut armeijan palveluksesta vanhuuden vuoksi. Kuhlman omisti Mälkiäisten kartanon Tyrvännön kappeliseurakunnassa. Hänen ilmoitetaan kuolleen v. 1692 Mälkiäisissä, mutta tulleen haudatuksi v. 1694 Tuusulan kirkkoon. Kuhlmanin vaakunakilpi ripustettiin Tuusulan kirkon seinälle ja se on siellä nykyäänkin. (Lähde: Jully Ramsay s. 242-243, 454) Ratsumestari Stålhanen perikuntaa kohtasi v. 1689 ikävä yllätys, joka ei anna mairittelevaa kuvaa ajan verohallinnosta. Viranomaiset havaitsivat nimittäin, että kruunu ei ollut saanut v:sta 1631 lähtien lainkaan osuuksiaan Vanhankylän ratsutilan kymmenyksistä. Maanmittauskomissaari oli v. 1633 mitannut kartanon vuotuiseksi kylvöksi 7 1/2 tynnyriä, josta kymmenysten osuus oli 1 t 10 kp. Maaherra vaati päätöksessään 27. 11. 1689 Vanhankylän omistajia maksamaan kymmenykset kultakin vuodelta 1631 - 89. Kysymyksessä oli siis mahtava viljamäärä. Anders Stålhanen perilliset väittivät maksaneensa kymmenykset kirkkoherroille yhdessä näiden osuuden kanssa. Kirkkoherrat olivat siinä tapauksessa pitäneet kruunun osuuden itsellään. Tuusulan ensimmäisen kirkkoherran Johannes Lupeuksen perilliset haastettiin oikeuteen. Vastaamassa olivat Lupeuksen vävyt, kirkkoherra Johan Cramerus, kihlakunnankirjuri Juho Matinpoika ja kihlakunnankirjuri Simon Wijkman. Jälkimmäisen laatimassa selityksessä kiistettiin, että kymmenykset olisi otettu vastaan. Joka tapauksessa oikeus tuomitsi Lupeuksen perikunnan maksamaan kymmenykset hänen kirkkoherrakaudeltaan. (Lähde: Suur-Tuusulan historia, Valtionarkisto, Sipoon talvikäräjät. kirkonkylä 1690, talvikäräjät. 1691.) " ( Lainaus M.Strangin sukututkimussivustosta )

Tämä isoisoisoisoäitini Helena Johanintytär Stålhane vihittiin Berndt Otto Rehbinderin kanssa toinen päivä syyskuuta 1724 Liedossa. Rehbinderit olivat 1600-luvun alussa Ruotsiin tullut kuurinmaalainen suku, jonka yksi hienoimpia saavutuksia on Saku-oluttehtaan perustaminen. Virossa suvun omistuksessa oli mm. Udrikun ( Uddrich) kartano ja Suomessa sukunimeä paremmin tunnetaankin 15.7.1777 syntyneen Robert Henrik Rehbinderin etunimen mukaan nimetyt helsinkiläiset kadut pikku- ja isoroba sekä entinen Heikinkatu, joka nykyisin tiedetään kuitenkin paremmin Mannerheimintienä. Robert Henrikin väitetään ajaneen tehokkaasti suomaalaisten etuja keisarin kansliasta käsin.

Berndt Otto Rehbinderin äiti oli Sofia Ingeborg Pistolekors, aateloitua Leskis-sukua, jonka kantaisä oli hänkin suur-Ruotsia ollut rakentamassa aina Saksanmaalla saakka. Yrjänä Ollinpoika Leskisen oli aateloinut kuningatar Kristiina 22.11.1645 ja nimeksi sankarille pantiin Jöran Olofsson Pistolekors. Aatelisnimen Ykä sai tavastaan pitää pistooleja ristissä vyössään. Oli silti niin taitava aseidensa kanssa että väitetään pelastaneen itse kuninkaan hengen, josta sai aatelisarvon ja maaomaisuutta kuten tuolloin tapana oli. Hänen jälkeläisistään Abraham ja Israel toimivat sittemmin Olavinlinnan päällikköinä ja Abraham Pistolekorsin haarniska jököttää nykyisin Kansallismuseossa Helsingissä. Tosin ilman itse äijää. Joskus kokeilin mahtuisinko minä peltipukuun, mutta naurettavan pieni se oli. Pistolekors-suku asusteli aikoinaan Loikansaaren kartanoa Savonlinnassa mutta on Suomesta jo kadonnut. Ulkomailla Pistolekorseja sen sijaan sikiää edelleen aina Kanadaa myöten.

Kantaisä Göran Pistolekorsin isällä oli mielenkiintoinen lisänimi "Scott", joka tuohon aikaan tarkoitti lappalaista. Tosin hänenkin alkuperäänsä on haettu Baltiasta. Silti Olli Leskisellä oli myös sukunimi ja ilmeisen paljon omaisuutta koskapa sai ensimmäiseksi miniäkseenkin Hebla Baggen. Tosin Hebla kuoli ja Göran otti uuden vaimon Barbara von Strassburgista , joka oli Sofia Ingeborgin äiti. Pistolekorsien suku paransi asemiaan aatelistossa kun Sofia Ingeborg nai oikean paroonin ja vapaaherran (no:77) Berend Rehbinderin.

Paroonin titteliin lienee vaikuttanut sekin, että Berend´in äiti oli Munck af Fulkiloita ja isä vapaaherra hänkin, Bernhard Rehbinder till Uddrich ja että aatelisarvot kulkivat vielä tuolloin perintönä. Aateliston veroerivapaudet kumottiinkin Suomessa vasta vuonna 1920 ja muodolliset oikeudet niinkin myöhään kuin 1995. Tittelien perimistä ei silti ole hylätty ihan kokonaan, joskin koskaan ne eivät ole naisten kautta periytyneetkään.

Isoäitini isoisän isoisän äiti syntyi 1743 Paimiossa ja sai nimekseen Helena Juliana Rehbinder.

Helena Julianan toinen isoisistä oli siis parooni Berend Rehbinder ja toinen Johan Stålhane Tuusulan Gammelbystä. Yhtä kaukana sukupolvien ketjussa mutta isoisäni kautta ovat Zacharis Svensson Bucht ja vaimonsa Maria Larsdotter, joiden poika Isac Zacharisson Bucht muutti kotoaan Tammelan rälssitilalta Tuusulaan 1700-luvun alussa. Kun Isac sitten tarvitsi alkupääomia oman tilansa pitoon uudistilallaan Tuusulassa hän sai avun Johan Stålhanelta. Tuskin kumpikaan tiesi tuolloin sukujensa joskus yhtyvän. Sen se kuitenkin teki seitsemän sukupolvea myöhemmin.

" Johan Adolf Stålhane (synt. 1701), joka oli palvellut Uudenmaan jv-rykmentissä, asui kartanossa 1720-luvun lopulta lähtien osallistuen Tuusulan seurakunnan asioihin, mm. uuden kirkon rakennushankkeeseen. V. 1730 hän perikunnan nimissä karhusi Kyrölän Isak Buchtilta isänsä v. 1711 ja isonvihan aikana antamia lainoja. Bucht puolestaan syytti Stålhanea 500 sahatukin myynnistä Järvenpään metsistä. Lähde: Suur-Tuusulan Historia " ( lainaus M.Strangilta ).

Kuva on viime sodan ajalta Aunuksesta. Lapsilla näyttää olleen pulaa suksistakin, joten he ovat jakaneet saatavilla olleet tasan eikä kenelläkään ole suksia molemmissa jaloissaan. Tärkeintä oli päästä liukumaan lumella ja saada mäessä vauhtia.

Lumi on myös erittäin hyvä pesuvetenä. Se on "pehmeämpää" kuin kaivovesi, jossa on kivennäissuoloja mukana. Lumesta sulatettu vesihän on tavallaan tislattua ja ilman joitakin ilmakehästä mukaan tarttuneita saasteita tavattoman puhdasta nestettä. Saunavedeksi se kelpaa ja puhdistaa käyttämättä saippuaakin.

Lumelta voi myös lukea kaikenlaista.

Näin sydäntalvella karhut eivät juurikaan liiku lumella vaan makoilevat sen alla talvipesässään, jonka lämmöeristeenä toimii lumipeite. Onkin kummallista miten ihminen on unohtanut sellaisia lumen hyviä puolia kuin lämmöneristys, suoja, ja se, että lumi on kiteistä vettä. Esimerkiksi rakentamisessa lumi otetaan huomioon pelkästään haittana, jonka vuoksi kattorakenteita pitää vahvistaa taikka piha suunnitella niin ettei sulavedet valu kellariin. Kuitenkin lumi voisi helposti toimia lisäeristeenä sekä seinillä että katoilla juuri silloin kun Suomessa on kylmintä. Rakennukset pitäisi vain rakentaa ihan erilaisiksi.

Lumilakeus on kaunis. Kai moottorikelkkaa ajava sen vuoksi harvoin katseleekin taakseen.

Taikka voihan olla, että eteenpäin on tuijotettava vauhdin vuoksi. Tätä vaaraa ei ollut silloin kun moottoreita ei oltu keksitty ja peltipailakan tilalla oli aito luonnontuote.

Tosin siihen aikaan miehet olivatkin rautaa eivätkä he tarvinneet edes pailakan vauhtikuntoon virittämisessä leukojaan kummempia työkaluja...

Jaana Kanninen kirjoitti Maailmansivu-sivuilla ( http://www.maailmansivu.fi/uutiset?1084  ) siitä miten historiankirjoituksessamme järkyttävän yleinen harha, peruste ja selityskaava suurille tapahtumille perustuu kuvitelmaan ihmiskielen ja rodun yhteenliittymästä; siitä kieliin kohdistuvasta luulosta, jonka mukaan niiden alkuperä on jumalainen ja miten ne vertautuvat sekä jaloihin rotuominaisuuksiin ( arjalaisiin ) että vähemmän jaloihin, joita kantavat ne joille jumala on kasvojen sijaan valistanut vain persuksensa.

Tämä kummallisen yleinen selityskaava rodun ja kielen yhteenliittymästä vääntää edelleen nurin todennäköistä totuutta muuallakin kuin Intian historiassa ja meidän suomalaistenkin kohdalla se saa aikaan monia erilaisia väärinkäsityksiä. Intiassa historiateoriat rakenneltiin siirtomaaisäntinä olleiden engelsmannien mieliksi ja meillä etupäässä ruotsalaisesta ja venäläisestä näkökulmasta, ovathan molemmat "indogermaanisia arjalaisia kansoja". Nykyisin kukaan sivistynyt ihminen tuskin tällaisia ajatuksia rodullisista ominaisuuksista lausuu ääneen, mutta silti idea ruumiin ja kielen yhteenliittymästä kangertaa melkein kaikilla;

Professori kyösti Julku esitti Kaltiossa joitakin vuosia sitten artikkelin " Suomalaisten kaukaiset juuret" (

Norjassa ja Ruotsissa saamelaisten maaoikeuskysymykset on hoidettu eri tavalla kuin Suomessa. Se, onko tällä seikalla mitään tekemistä sen kanssa että sekä norjalaiset että ruotsalaiset lukevat itsensä indoeurooppalaiseen ryhmään kun taas suomalaiset ja saamelaiset lukeutuvat ugrilaisiin, lie kyseenalaista. Mutta jostain syystä Norjassa saamelaiset ovat pystyneet saavuttamaan aivan erilaisen vähemmistöaseman kuin esimerkiksi kveenit ( http://www.hf.uio.no/iln/for-ansatte/ILNytt/arkiv/utg31-06/vedlegg-pia-side2.pdf  ). Onpa itse kuningaskin "pyytänyt anteeksi" saamelaisvähemmistön aiempaa kohtelua ( http://www.norja.fi/facts/sami/policy/policy.htm ) mikä panee väkisinkin odottelemaan samaa kohdistuen lähes identtisen koon ja kohtelun omaaviin kveeneihin.

Kysymys silti näissä kaikissa kansa-kieli-ongelmissa perustuu käsitykseen Max Müllerin aikoinaan esittämästä aatoksesta, jossa ylempirotuisiin arjalaisiin saatiin liitettyä maailmanhistorian ehkä tunnetuin kielellinen tuotos, Vedat. Samalla tavalla kuin indogermaanit veivät hinduilta vedat ja historian, on nyt myynnissä suomenkielinen kalevalaisuus, jonka kohtalo on siksi vaakalaudalla, että kansallisesta suomalaisuudesta ollaan tekemässä kovaa vauhtia puhdasta kielellistä lantalaisuutta. Kun suomalainen, kuten kieli hyvin vielä todistaa, eli yli tuhat vuotta sitten vielä täysin erätalouskulttuurissa, väitetään ( vedoten rodullisiin, indogermaani-yhteyksiin ) että suomalaiset edustavatkin maanviljelystä ja tällä argumentillä kielletään koko suomen kielen kulttuurinen sisältö, jonka parasta antia on kalevalainen historia. Tästä seuranneekin lähitulevaisuudessa vääntö, jonka mukaan Kalevala-runosto on esitetty alunperin jollain muulla kielellä - ja lönrotilaiset vain käänsivät sen suomeksi...

Yksilölle amnesiaan riittää pään täyttäminen sopivasti turruttavalla tavaralla - laajempi ihmispopulaatio tekee saman hiukan monimutkaisemmin luomalla kokonaisia lumemaailmoja arvoineen, identiteetteineen ja tarpeineen, jotka eivät anna muistitilaa toisenlaisille totuuksille, esim http://www.ess.fi/?article=64765 tai http://de.wikipedia.org/wiki/Der_Untergang_des_Abendlandes .

Jostain syystä viisaaksi ihmiseksi itseään kutsuva eläin ei hallitse muistiaan eikä historiaansa niin, että näkisi edes suunnan mihin on menossa puhumattakaan ajasta ja vauhdista kohti tuntematonta päämäärää. Niinpä nyt kuulutetaan systeemiälyä http://www.systeemialy.tkk.fi/ jonka mahtuminen ihmisen korvien väliin tuntuu mahdottomalta juuri siksi että tilan täyttää tavara joka estää intuitiivisen "luonnollisen" toiminnan. Ihmisen itselleen luoma lume- ja teknomaailma estää häntä käyttämästä päätään sellaisena eläimenä joka hän kuitenkin on - ja "vaistomaisia" kykyjään, jotka ihminen on oppinut työntämään "eläimellisinä" myyttiseen menneisyyteensä, historiaan jota ei muista.

Lääkkeeksi meemejä vastaan on keksitty ( Peter M. Senge; The Fift Discipline) "systeemiälyn"-käsite, josta mm Timo Ali-Vehmas kirjoitti mainion artikkelin

www.systemsintelligence.tkk.fi/esseet2005/ali-vehmas08042005V.doc . Mielenkiintoista systeemiälykkyydessä on idean samankaltaisuus zen-filosofian kanssa http://en.wikipedia.org/wiki/Anatta . (J.Sundqvistin artikkeli: http://www.systemsintelligence.tkk.fi/systeemialykirja2005/2005sundquist203-213 ). Mutta kuinkahan moni meistä ehtii ja pystyy unohtamaan minuutensa, tajuaa ettei vapaata tahtoa ole olemassakaan, ja luovuttaa vallan meemeille.

Informare on latinaa ja tarkoittaa muotoilua. Käsite laajenee kivasti kun ajattelee esimerkiksi moottorikelkan pohjamuoviin prässättyä "muistia", mikä saa kolarissakin ryttääntyneen muoviosan palautumaan alkuperäiseen muotoonsa vain lämmittämällä - joskus riittää pelkkä kappaleen vapaaksi päästäminen; tässä muovissa on siis rakenteellinen muisti johon voidaan säilöä riittävästi informaatiota palauttamaan kappaleen muoto eli forma.

Näennäisesti aivan toisenlaisesta informaation säilömisestä, siirtämisestä ja tulkinnasta on kyse kusiaispesässä, jonka arkkitehtuuri ja rakentamisen ohjaus näyttää puuttuvan kokonaan. Kusiaisillakin tuotteen forma tuntuu palautuvan aina uudestaan ikäänkuin tyhjästä - ilman piirustuksia ja ohjeita, ilman että muurahaiset yksilöinä edes kykenisivät dekoodaamaan jotakin salaista informatiivista viestiä, jossa kekorakennelmat olisi kuvattu ja selitetty miten oikea ilmansuunta ja paikka auringossa valitaan. Niilläkään tarvittava tieto ei ole koodattuna oikeastaan mihinkään - eikä muurahaisten geneettinen perimä sisällä keon rakentamisen kaikkia hienouksia. Kyse on jostain aivan muusta.

Maailmankaikkeuden sanotaan syntyneen vajaa 14 miljardia vuotta sitten yhtä tyhjästä. Useimmat meistä eivät voi käsittää miten. Kaikkein vaikeinta on silloin kun miten-kysymykseen liitetään myös miksi. Kukaan ei tiedä mistäpäin ja ken ensimmäisen kysymyksen heitti esiin mutta tästä on aikojen kuluessa keräytynyt älytön kasa kaikenlaista roskaa, infoa, formaa ja uskomusta. Aivan tyhjäksihän kaiken alun singulariteettia ei oleteta, mutta sitä että pisteeksi tiivistyneen massan lisäksi voisi tuohon alkutilaan sisällyttää minkäänlaista informaatiota välittävää koodia, kompleksista ja immateriaalista muotoa tai jopa absoluuttia - se tuntuu aivan mahdottomalta...

...joten luulijat ovat jakautuneet kahteen eri leiriin ja mätkivät niissä toisiaan uskomuksiensa aseilla ja suojauksin. Asian ytimessä on silti paljas ja yksinkertainen informaation käsite, joka voidaan pilkkoa ja jakaa esimerkiksi matemaattiseen, fysikaaliseen, biologiseen ja kielelliseen informaatioon. Claude Shannon kehitti aikoinaan kvantitatiivisen määritelmän bitteineen ja osoitti ettei kaikki informaatio kaipaa semantiikkaa. Tästä silti jatkoivat Chaitin ja Kolmogorov kehittämällä algoritmisen informaatioteorian, jota vastaleirin uskovaiset hakkaavat edelleen hajalle dna-ketjuillaan, ihan turhaan. Ei se sillä hajoa eikä kaadu. Tieteilijät kyllä pakenivat Clausiuksen taakse ja työnsivät suojakseen vielä Bolzmanninkin, jolla heittivät ilmaan informaation entropian. Lagerspetz keksi tässä tilanteessa ratkaisevan propagandan ja syyti ämyrinä uskovien niskaan totuuksia kuten: " Eliöt ovat vain avoimia systeemejä joissa niiden ympäristöä koskeva informaatio on kasautunut! ..Eivätkä ne joudu termodynamiseen helvettiin.."

Kreationistien leirille olikin kova pala kun Dawkins tästä menestyksestä innostuneena latasi kommunikaatioteoriaan signaalina sen, että geenit ovat siirettävää, kopioitavaa ja digitaalista informaatiota. Mutta kun hän jatkoi että mutaatiot ovat tämän digitaalisen viestinnän kohinaa, hiljeni koko uskovaisten leiri - ja sitten sieltä alkoi kuulua semanttista supinaa. Supina muuttui pulinaksi ja Werner Gittin ääni kuului kauimmas. Hän huuteli: "Informaatiota ei voi olla ilman koodia! Koodia ei voi olla ilman tarkoituksellista sopimusta!"

Kreationistit taittelivat papereistaan lentolehtisiä heitellen niitä tiedeuskovaisten rintaman taa ja niissä luki: " Informaatiota ei voi olla ilman statistista, syntaktista, semanttista, pragmaattista ja apobeettista tasoa." Heitellessään liidokkejaan ilmaan kreationistit huutelivat jo hilpeinä toisilleenkin: " Höh - eiväthän tilastolliset prosessit yksinään ole mitään infoa!" sekä " Ei infoa voi olla ilman lähettäjää!", "Ei synny infoketjua ilman mentaalia alkuperää!" " Informaatiota ei voi olla olemassa ilman tahtoa !"

Tämä puolestaan hiljensi vähäksi aikaa tiedeuskovien leirin. Ihmisien oli vaikeata asettua ei-elävien kompleksien asemaan ja miettiä miten esimerkiksi joku entsyymi kokee geeniltä vastaanottamansa RNA-viestin merkityksellisyyden - mutta pian alettiin tajuta, että Gittin propaganda oli pelkkää huuhaata. Hänen hienolta kalskahtava apobeetti-asekin oli pelkkää paperia, sillä organismien teleologian ei biologiassa tarvitse perustua lainkaan ajatukseen suunnittelijasta vaikka se onkin totuttu tapa kuvata kehitystä. Pian osattiin erottaa toisistaan erilaiset informaatiokäsitteen sisällöt; matemaatikot luottivat Shannonin määritelmiin joiden mukaan tilastollinen informaatio kuvastaa jonkun symboli- tai signaalijoukon järjestäytyneisyyttä ja mutkikkuutta, kehitettiin teoriat semantiikasta ja pragmatiikasta, huomattiin informaation merkityksellisyyden riippuminen sen yllätysarvosta ja käyttötavoista, ja ymmärrettiin lopulta, että biologinen informaatio toimii aivan eri tavalla kuin tietotekninen informaatio.

Kähinä ja nyhjäys loppui kun tajuttiin, että kaikki johtui vain informaatio-käsitteen sekavasta ja toisistaan poikkeavista määrittelyistä. Silti vieläkään kukaan ei ymmärtänyt, että informaatio oli kuin poropolku - sen alku ja loppu katosi ympäristöön aivan huomaamattomasti, niitä ei yksinkertaisesti ollut olemassakaan - mutta itse polku näkyi ja tuntui varsinkin maaston hankalimmissa kohdissa, missä jokainen yksilö tietämättään valitsi samalla tavalla reittinsä kuin kaikki muutkin lajitoverit.

Mielenkiintoista ihan pelkän ajattelunkin kannalta on miettiä sitä miten kohteen "väri" on todellisuudessa päinvastainen kuin se ominaisuus jonka sille värinä asetamme. Jos valo olisi punaista näkisimme vihreän mustana. Punaisen esineen näemme punaisena vain koska sen pinta absorboi kaikki muut värit itseensä ja heijastaa pelkästään niitä aallonpituuksia jotka koemme punaisena. Värin kokeminen on subjektiivista ja trikromaattisen näkökykymme väitetään olevan myös kultuurisidonnaistakin, joten mitä ilmeisimmin myös kieli muokkaa sitä miten värit koemme. Eri kielissä on samoille väreille vaihtelevia nimityksiä ja varsinkin väliväri-pääväri-painotukset ovat erilaisia. Mutta tässä mielessä kiehtovinta on tutkia sitä miten värien nimet ovat vaihdelleet ja muuttuneet kulttuurisessa muutoksessa. Etymologisesti sana sininen on yllättävän hankala - ellei usko sen olevan samaa alkua kuin silmä. Tämänhän tietävät kaikki jotka tuntevat antiikin sinivihreäsokeat kreikkalaiset.

Yksittäisen värin vaikutuksen vielä ymmärtää, mutta värien harmonia lähenee jo jotain samaa kuin musiikissa sointu. Jotkut äänenkorkeudet jostain syystä sopivat yhteen ja soivat harmonisesti - kuten väritkin. Onkohan molempien kokeminen neuroverkostoissa samankaltainen prosessi? Harmoniasta saa jonkunlaisen aavistuksen kun katsoo mustaa neliötä valkoisella taustalla ja käännettyään katseen siitä pois syntyy mielikuva valkoisesta neliöstä mustalla pohjalla. Pelkkää tasapainoako? Vaihdettaessa värit ( siis aaltoliikken aallonpituus ja frekvenssi) vähemmän vastakkaisiin, löytyy yllättäviä jälkikuvia, mieltymyksiä sun muuta tunnelatausta, harmoniaa ja disharmoniaa. Mieleen jää kysymys olisiko harmoniassa sittenkin kyse vain synkronoinnista?

Ja lopulta tiedeuskovainenkin päätyy miettimään sitä miten evoluutio on kehittänyt trikromaattisen, jopa pentakromaattisen (Papilio xuthus ) näkökyvyn. Näkemämme spektri ulottuu lyhyimmässä aallonpituuspäässä siis violettiin väriin, jossa aallonpituus on noin 400 nm. Siitä lyhyemmät ovat ns. ultaviolettia sähkömagneettista säteilyä. Auringon säteilemästä lyhytaaltoisesta energiasta 8% on tätä äärimmäisen lyhytaaltoista UV:a. 53% on infrapunaa ja 39% näkyvän valon kohdalla. Jostain syystä evoluutio katsoi parhaimmaksi sopettaa näköaistimme juuri tuohon 39% kohdalle ja jättää ääripäät sen ulkopuolelle. Miksiköhän?

Jokainen miespuolinen keskivertoälykäs ihminen muistaa itsensä kyseisessä iässä. Sen miten olisi voinut vaikka siirtää maapalloa jos siinä olisi kahvat. Useimmat senkin miten itsetuhoiset ajatukset vaivasivat jossakin elämänvaiheessa. Uho ja oman voiman tunne on tuossa iässä päällimmäisenä. Kun kuuntelee määrättyä "nuorisomusaa" tai seuraa jalkapallohuligaanien tai katujengien tekemisiä voi ymmärtää miten ihmispää ei tietyssä iässä toimi niinkuin se toimii vasta aikuistuttuaan. Sanotaan myös, että joukossa tyhmyys tiivistyy mutta ennen tiivistymistään teoiksi on se aina vain kahden korvan välissä yksittäisenä ideana. Kun tuollainen idea päästetään pyörimään siellä tarpeeksi pitkään seuraa psykoosi ja ahdistus josta ei yksin enää selviä.

Muinaisilla viikingeillä oli tapana vahvistaa näitä nuorten miesten berserkkisiä tuntoja kärpässienellä ja aikalaiskuvausten mukaan silloin piti pysyä kaukana ettei erkki päässyt lyömään kaveriaankin kuoliaaksi. Tärkeintä oli kääntää huomio oikea suuntaan. Jokelan tapauksessa kukaan ei ajoissa tätä älynnyt tehdä.

Sen sijaan yhteiskuntamme vahvistaa ja sallii yleisen huuman, joka valtaa ja vaikuttaa jokaiseen. Se esittää maailmankuvaa jota värittävät pelkistä onnettomuuksista mässäilevät uutislähetykset, sodat, nälänhädät ja taloudelliset takapajulat, energian kallistuminen ja maailman saastuminen sekä ilmastokatastrofit. Oman osansa luo myös elämänrytmin kiivas tahti ja tekniikka joiden vaikutuksista ei olla täysin selvillä.

Useimmilla on myös takanaan muutto maalta kaupunkiin tai ainakin ympärillään nopeasti urbanisoituva ihmisjoukko. Urbaani ympäristö on varsinkin suomalaiselle erityisen vaikea eikä sieltä löydy helposti pakopaikkaa taikka piiloa, jossa voisi rauhoittua tai vieläpä ympäröidä itsensä toisenlaisella informaatiolla. Kaupungissa ei helposti pääse "metsän rauhaan". Määrätyssä iässä oleva nuori mies on äärimmäisen altis ajautumaan tämän kaiken synnyttämään umpikujaan, josta ei pääse ulos kuin reiästä nimeltä berserkki. Yleensä ulospääsyaukon luo jengi tai joku harrastus, mutta ääritapauksessa ja varsinkin silloin kun nuori jää ja saa olla yksin erkkiys voi saada täysin järjettömiä muotoja.

Pers erkit ja berserkit onkin syytä hoidella hyvissä ajoin. Yhteiskunnallinen lähtökohta pitäisikin olla se, että yksinäiset berserkit ovat hoidettavissa siinä kuin joku rauhaa ja järjestystä vaarantava jengikin. Silti jotenkin perstuntumalla väittäisin että olemme tulleet taitekohtaan, jossa yleisesti jaetun informaation henkeen on syytä puuttua. Sitä en tiedä miten, mutta järjetöntä on altistaa kokonaisia sukupolvia tietotulvalle jonka pääasiallisin sisältö koostuu pelkistä negatiivisista uutisista.